(Opening with Itachi’s POV)

Mä menin puhumaan keittiöön, patistaen Sasuken samalla yläkertaan pukemaan.

Mulla kuitenkin kesti vähän aikaa, ennen kun sain suunvuoron. Mä vaan kuuntelin, kun Tsunade oli saanut räyhättyä mulle ja rauhoittunut. Sitten mä uskalsin selittää, miksi me tultaisiin hieman myöhässä...

- Mun ja Tsunaden keskustelu. -

”No kun asia on nyt sillä tavalla, että mun auto on joko hajonnut tai siitä on loppunut bensa. Enkä mä usko, että Sasuke haluaa kävelläkään kouluun, ainakaan tuossa rankkasateessa…” Mä sanoin varovaisesti, vilkaisten samalla ulos keittiön ikkunasta, josta sillä hetkellä näkyi vain harmaa sadeseinä ja odotin reksin reaktiota.

Tsunade oli hetken hiljaa, sitten se huokaisi raskaasti ja kysyi sitten:

”Miten nopeasti herrat ovat lähtövalmiita? Minä en haluaisi seistä koko päivää kaatosateessa, ja vain sen takia, että herrat eivät löydä vaatteitaan ajoissa…”

Mun huulilta karkasi helpottunut huokaus. ”Kiitti Tsunade, mä lupaan korvata tän…”

Reksi vaan hymähti, ja sano et olis kahdenkymmenen minuutin päästä meijän talon edessä ja jos me ei oltaisi siihen mennessä valmiita, me saatais vaikka kävellä sen puolesta.

Mä lupasin et se olis ajoissa valmis ja lopetin puhelun. Sitten mä painuin Sasuken perään yläkertaan, pukemaan lisää vaatteita päälle.

- End of mun ja Tsunaden keskustelu. -

(End of Itachi’s POV)


(Sasuke’s POV)

Mä olin jo pukemassa farkkuja jalkaan, kun Itachi tuli.

”Hei Sasu, arvaa mitä?” Se kysy, kun meni omalle vaatekaapilleen, alkaen etsiä itselleen vaateita.

Mä kohotin katseeni housunnapista, jota olin laittamassa kiinni ja kysyin:

”No mitä?”

Itachi ei vastannut heti, vaan etsi itselleen T-paitaa ja otti lopulta mustan, jossa oli valkoinen pääkallonkuva ja puki sen päälleen. Sitten se sanoi:

”Me saadaan reksiltä kyyti, se hakee meidät.” Itachi kertoi ja otti kaapistaan mustat farkut.

Mä nyökkäsin vaiti ja jatkoin pukemista.


Kymmenen minuutin kuluttua me molemmat istuttiin keittiössä kengät jalassa ja takit päällä odottamassa Tsunadea.

Toiset kymmenen minuuttia kului ja Tsunade ajoi pihaan. Me juostiin Itachin kanssa ulos sateenvarjon kanssa ja päästiin autoon kuivana sisälle. Kun me saatiin turvavyöt kiinni ja oltiin valmiita lähtöön, Tsunade lähti ajamaan koulua kohti.

Auton lämpö ja moottorin hiljainen ja tasainen hurina teki mun olon hieman uniseksi. Luomet alko painaa ja mä painauduin Itachin lämpimään kylkeen ja laskin pääni sen olkaa vasten ja annoin uneliaisuudelle vallan. En muista, mitä unta näin, mut se oli todella pelottavaa ja musta tuntu et olisin kokenut sen joskus oikeassa elämässäkin… 
Mä heräsin säpsähtäen ja hädissäni, siinä unessa oli tapahtunut jotain, mikä oli saanut mut heräämään. Tsunadella oli radio auki ja sieltä tuli uutiset. En kuunnellut uutisia vaan vilkaisin salaa Itachia. Oliko se huomannut? Ei ollut, hyvä.
Mua vapisutti vieläkin, vaikka yritin koko ajan hillitä itseäni. Mä painauduin tiukemmin Itachin kylkeen ja aloin kiehnätä päätäni sen käsivartta vasten.

”Sasuke, mikä on? Sähän vapiset kuin kuumeessa.” Itachi kysyi huolissaan multa, kun huomasi mun vapisevan.

”Oon kunnossa, mulle tuli vaan äkkiä kylmä.” Vastasin sille hiljaa, ja painoin pääni antaen otsatukan peittää mun silmät. Itachi kietaisi käsivartensa mun ympärille ja painoi suukon mun hiuksiin kuiskaten sitten hiljaa:

”Kohta ollaan koululla, sitten pääset lämmittelemään.” Mä nyökkäsin vaiti. Itachin ei tarvinnut tietää. Ei vielä…

(End of Sasuke’s POV)


(Itachi’s POV)

Mä kyllä huomasin, et Sasuke valehteli, mutta päätin antaa asian olla toistaiseksi. Kyllä Sasuke kertoisi kun olis siihen valmis. Pian me tultiin koululle, hypättiin ulos autosta ja juostiin Tsunaden ison sateenvarjon suojassa koulun sisälle. Tunnit oli jo alkanu, joten me suunnattiin omiin luokkiin. Tsunade saattoi meidät, koska se kertoisi samalla syyn meidän myöhästymiselle.

Mun luokka oli ensimmäisenä, mut ennen ku me ehdittiin luokan ovelle, niin Sasuke piiloutui puoliksi mun selän taakse. Käännyin kattoon sitä kysyvästi ja se nyökäytti päätään eteenpäin.
Mä käänsin katseeni ja näin erään tutun punamustahiuksisen pojan nojailemassa seinään parin metrin päässä meistä.

Mun silmät kaventui aavistuksen ja kädet puristautui nyrkkiin. Hayatte Akira…


Akira kuuli meidän askeleet ja käänsi katseensa meihin, tai oikeastaan muhun ja mun takana piilottelevaan Sasukeen. ”Akira, miksi et ole tunnilla?” Tsunade kysyi tiukasti.
Akira vaan hymähti ja lopetti seinään nojailun. Mä tunsin Sasuken painautuvan mun selkää vasten. Äkkiä Akira lähti tulemaan mua ja Sasukea kohti.

”Aiotko sinä vastata minulle?” Tsunade kysyi, mut Akira ei huomioinut sitä. Se käveli mun ja Sasuken eteen, noin puolen metrin päähän.

”Onko asiaa?” Kysyin siltä viileästi.

”Ei oikeastaan sulle, vaan Sasu- chanille…” Akira sanoi ja virnisti omahyväisesti.

Mit-? Sasu- chan?!

”Kyllä kai sä voit sen tässäkin sanoa.” Mä sanoin tyynesti, vaikka mä kiehuin sisältäpäin. Millä oikeudella Akira sanoi Sasukea ’Sasu- chaniksi’?

”En… Koska sä kyllä tiedät jo, mutta Sasuke ei… ja mä aattelin, että kerta susta ei ole sen kysyjäksi niin… ” Akira tuli lähemmäs, mut mä tönäsin sen pois.

”Sä et kysy tai kerro yhtään mitään, ainakaan Sasukelle…” Murisin matalasti. Akira kohautti olkiaan ja lähti sitten Sasuken luokkaan.

Sasuke tuli pois mun selän takaa ja sano hiljaa:

”Anteeksi.…”

Mä vilkaisin sitä ihmeissäni. ”Mitä sä nyt pyydät anteeksi muru?”

”No sitä, kun mä oon tällainen raukka, jota sä joudut puolustamaan.” Korppitukka sanoi, katse lattiassa.

Mä hymähdin ja nappasin Sasuken kainalooni ja pörrötin sen hiuksia lempeästi sanoen: ”Ei se mitään, mielellänihän mä sua puolustan höpsö…”

Silloin kellot soi ja kaikki lähti sen päivän ensimmäiselle välitunnille. Tsunade sano meille, et se vois viedä meijän reput samalla luokaan kun selittäisi mun ja Sasuken myöhästymisen syyn meijän luokanvalvojille ja käski meidät ulos. Me annettiin meijän reput sille ja lähdettiin käsi kädessä muiden mukana pihalle.

(End of Itachi’s POV)


(Sasuke’s POV)

Ku me tultiin pihalle, niin mä näin Kiban ja muut pihan toisella puolella katoksessa. Kiba huomas mut ja huikkas mulle. Mä vilkaisin Itachia, se nyökkäs hymyillen. Mä irrotin sen käden omastani ja lähdin juokseen Kiban ja muiden luo sinne katokseen. Mutta mä en ehtinyt pitkälle, kun joku tönäsi mua rajusti ja mä kaaduin maahan kylki edellä. Kipu hulmahti mun läpi sähköiskun lailla. Ummistin silmät ja irvistin kipua vastaan. Mua alkoi yskittää ja äkkiä tunsin raudan maun mun suussa. Sitten mä kuulin ivallisen äänen sanovan:

”Oho, sori, en nähnyt sua, Uchiha…” Ja seuraavaksi mä tunsin, kuinka mun takin kaulukseen tartuttiin ja mut nostettiin ilmaan. Ähkäisin kivusta, joka ei ollut vielä helpottanut ja avasin silmiäni aavistuksen nähdäkseni Akiran ivalliset kasvot.

”Akira! Anna Sasuken olla! Mitä se on muka sulle tehnyt?” Mä kuulin Kiban huutavan.

Akira ei välittänyt Kibasta, vaan veti vasemman nyrkkinsä taakse. Mä lamaannuin täysin ja ummistin silmäni, sillä olin alkanut nykyään pelätä fyysistä kipua. Sitä oli jo ihan tarpeeksi. Mut iskua ei tullut. Sen sijaan mä tunsin Akiran otteen kirpoavan musta. Ennen kuin osuin maahan, vahvat käsivarret otti mua kainaloiden alta kiinni ja piti mut pystyssä.

”Sasuke!”

Mä kuulin Itachin huutavan mun nimeä, mut en jaksanut vastata sille. Yritin avata silmiä, mut ne ei totellut. Lopulta mä vaivuin tajuttomuuteen.

(End of Sasuke’s POV)

(Itachi’s POV)

Voi vitun vitun vittu!

Miksi helvetissä Akiran piti käydä juuri nyt Sasuken kimppuun? Mitä pahaa Sasuke oli muka sille tehnyt? Ei mitään! Jos Sasuke joutuisi taas sairaalaan, niin mä olin ihan varma, että eräs henkilö joutuisi kärsimään ja paljon.

Mä olin polvillani maassa, ja Sasuke makasi puoliksi mun sylissä tajuttomana, kun reksi tuli paikalle. Se ei kysynyt mitä oli tapahtunut vaan pelkästään että kuka. Mä kerroin lyhyesti, miten Akira oli kampannut Sasuken ja yrittänyt lyödä sitä, mut mä ja Shikamaru oltiin ehditty väliin, ja kuinka Sasuke oli mennyt tajuttomaksi.

Tsunade nyökkäsi ja nosti sitten Sasuken mun sylistä omille käsivarsilleen ja lähti juoksujalkaa takas sisälle, mä seurasin sitä valkeana kuin lakana.


Mä istuin sairaalassa Sasuken sängyn vieressä ja pidin sitä kädestä. Mulla ei oo aavistustakaan, kuinka kauan mä olin istunut siinä. Karin oli käynyt katsomassa Sasukea ihan kaksikymmentä minuuttia sitten ja yrittänyt saada mua menemään hakemaan jotain syötävää ja suun kostuketta, mut mä kieltäydyin lähtemästä Sasuken sängyn vierestä mihinkään.

Sasuken huoneen oveen koputettiin. Mä murahdin:

”Karin, etkö sä voi uskoa, että mä en aio lähteä Sasuken viereltä mihinkään!”

Ovi avautui ja mä kuulin tutun tytön äänen sanovan:

”Entä jos joku olisi vartiossa silloin, kun olet syömässä?”

Mä käännyin katsomaan ovelle ja näin Inon, Temarin ja Tentenin. Ino tuli mun luo, hymyili mulle ja sano lempeästi:

”Tuu Itachi, sun pitää käydä syömässä edes jotain, tai sun verensokeri laskee.” Se otti mua kädestä ja mä annoin sen vetää mut seisomaan ja lähtemään huoneen ovea kohti, mut mä käännyin kattoon huolissani Sasukea.

”Älä pelkää, Tenten ja Temari jää tänne ja ne ilmoittaa meille heti jos Sasuke herää.” Ino sano ja vilkas tyttöjä, jotka nyökkäs vahvistukseksi. Lopulta mä annoin Inon viedä mut sairaalan kahvilaan ja ostaa mulle limun ja korvapuustin.

”Ootko sä nukkunut yhtään?” Ino kysy huolissaan. Pudistin päätäni ja sanoin hiljaa:

”En mä oo kyennyt.”

"Sun pitäisi, sä saat vielä päänsäryn liiasta valvomisesta.” Ino toru mua lempeästi.

”Mä tiedän… mut…” Aloitin mut mun ääni särky, enkä mä kyennyt jatkamaan. Ino ojensi kätensä pöydän yli ja otti mun kädestä kiinni puristaen hellästi ja sano hiljaa:

”Mä ymmärrän kyllä et sua pelottaa, kyllä muakin ja meitä kaikkia, mut nyt ei voida tehdä muuta kun odottaa ja rukoilla. Ja muista, sä et oo yksin. Me kaikki ollaan sun tukena, ihan varmasti.”

Mä en kyennyt vastaamaan vaan nyökkäsin pala kurkussa. Ino nousi, otti tuolinsa ja käveli pöydän ympäri, istahti mun viereen ja veti mut puoliksi syliinsä, jolloin mä en enää kestänyt vaan purskahdin itkuun. Ino silitti mun selkää ja kuiski korvaan lohduttavia sanoja. Taisin nukahtaa, sillä seuraavaksi kun avasin silmät, niin mä makasin sängyssä. Aluksi mä hätäännyin et mut oli viety kotiin, mut sitten mä käänsin päätäni vasemmalle ja näin tutun korppitukan makaavan ihan lähellä mua.
Mut oli tuotu Sasuken huoneeseen ja nostettu yhteen tyhjistä sängyistä ja sänky siirretty ihan Sasuken sängyn viereen. Sängyn laidat oli laskettu alas, joten mä sain käteni Sasuken käteen. Uudet kyyneleet teki tuloaan, kun mä katselin Sasuken kasvoja.

”Anna anteeksi muru.” Kuiskasin hämärään ja muuten tyhjään huoneeseen. Sitten mä hinauduin Sasuken sänkyyn ja vedin sen kiinni itseeni.

”Anna mulle anteeksi.”

(End of Itachi’s POV)