Watashi no shiroi yoru
Minun valkoinen yöni


~X~

Juoksin. Juoksin niin lujaa kuin jaksoin, sillä tänäkin yönä se seurasi minua, etsi minua. Kompuroin metsän aluskasvillisuuden seassa ja olin kaatua, kun paljas jalkani tarttui kiinni puunjuureen. Parahdin hiljaa ja päästyäni jälleen tasapainoon vilkaisin olkani yli taakseni.

Se oli kaukana takanani, mutta saatoin yhä nähdä sen hohtavan lumivalkean ihon ja luonnonvalkoisen löysän yukatan. Olin niin kauhuissani, että pelkäsin sen löytävän minut kuulemalla sydämenlyöntini.

Tiesin olevani liian näkyvä kohde vaaleine hiuksineni ja haalean sinisen yukatani kanssa, mutta juoksin silti. Yukatani helmat ja hihat repeytyivät niiden tarttuessa risuihin ja oksiin, mutten välittänyt. Piilouduin tiheässä kasvavien bambujen sekaan ja painauduin niin lähelle maata kuin suinkin pystyin.
En kuullut sen askelia, mutta vaistoni sanoi sen olevan aivan lähellä. Pidätin hengitystäni ja käänsin päätäni hitaasti nähdäkseni paremmin ruohikon seasta. Tunsin kuinka sydän jätti lyönnin väliin.

Se oli vain viiden askeleen päässä minusta. Se nosti ohuesta riisipaperista tehtyä lamppuaan korkeammalle nähdäkseen minut, mutta samalla minä näin sen kasvot tarkemmin kuin koskaan aiemmin.
Kalpea iho näytti aivan posliinilta, ohuet miltein yhtä kalmanväriset huulet kuin iho, sekä kirkkaat tarkkaavaiset verenväriset silmät. Se heilautti pitkät sysimustat niskaan sidotut hiuksensa taakseen ja asteli eteenpäin, kauemmas minusta. Tiesin, että olin karistanut sen kannoiltani, niin kuin jo ties kuinka monena yönä ennenkin.

Odotin vielä hetken, ennen kuin uskalsin hengittää taas normaalisti ja nousin varovasti polvilleni. Raotin bambun korsia varovasti ja katselin sysimustaa hiljaista metsää hetken, ennen kuin rohkaistuin nousemaan ja astumaan ulos bambujen seasta. Käännyin vastapäiseen suuntaan, kuin mihin olin nähnyt sen menneen ja astuin yhden askeleen...

Tunsin kylmän käden puristuvan olkapäähäni. Sysäsin sen nopeasti pois ja käännyin katsomaan taakseni kohdaten verenpunaiset silmät. Avasin suuni huutaakseni mutten saanut päästettyä ääntäkään, sillä kauhu kuristi kurkkuani ja veri pakeni kasvoiltani kokonaan. Näkökenttäni pimeni ikuisuudelta tuntuvan ajan kuluessa ja tunsin valahtavani velttona maahan.
Pimeys vain pimeys, ei mitään muuta.

~X~


Nuori vaaleatukkainen mies nousi rivakasti istualleen huutaen kauhusta ja rutisti peittoa käsissään.
”Peitto? Oliko se sittenkin vain unta? Eikö se saanutkaan minua kiinni?”, Mies kuiskasi hiljaa ja pyyhkäisi kylmää hikeä otsaltaan. Nuorukainen katseli ympärilleen hermostuneena. Hän oli nukkunut futonilla, joka oli levitetty tatami lattialle tilavan huoneen päätyyn.
Yksityisyyttä toi koristeellisesti maalattu sermi, jossa kiemurteli symbolisesti aseteltuja taruolentoja.
Sermiä, futonia ja yhtä tyynyä lukuun ottamatta huone oli täysin autio ja valaistu vain huoneen keskelle rakennetun takkapaikan vaimealla hiilien kajolla.


Vaaleahiuksinen nuorukainen ja nousi polvilleen varmistuttuaan olevansa yksin. Haalean sinisen yukatan hiha valahti hänen syliinsä.
’Revennyt?’ Mies tutki toisenkin hihan ja helman tuntien pulssinsa tihenevän. Miehen taivaansiniset silmät revähtivät suuriksi tämän tajuttua mitä tämä merkitsi.


”Se kaikki todella tapahtui!”, Mies henkäisi kauhuissaan ja kompuroi ylös kalpeana hengittäen raskaasti. Huoneen toisessa päässä oleva liukuovi rapisi hieman ja avautui hitaasti.
Miehen niskavillat nousivat pystyyn ja kylmä väre nousi selkää pitkin tämän nähdessä kalmanvalkoisen käden avaavan ovea. Mies vilkuili ympärilleen paniikissa, muttei keksinyt muuta kuin sännätä piiloon sermin taa.


valkoiseen yukataan pukeutunut kalpea hahmo asteli hitaasti ääneti tulisijan ohi lähestyen määrätietoisesti sermiä, jonka takana nuori mies tärisi kauhuissaan ja rukoili ääneti. Turhaan. Mies nielaisi ja pidätti hengitystään nähdessään sermin läpi kuultavan helmeän loisteen lähestyvän.
Hahmo pysähtyi askeleen päähän nuoresta miehestä, joka nosti katseensa hitaasti hahmon jaloista tämän kasvoihin. Verenpunaiset silmät katsoivat läpitunkevasti suoraan lasittuneisiin sinisiin silmiin, mutta ohuet vaaleat huulet kaartuivat pieneen hymyyn. Miehen kasvot olivat kauniit ja ilman punaisia silmiä häntä olisi voinut luulla enkeliksi valkoisessa kaavussa.


”Älä pelkää...”, Mieshahmo lausahti pehmeällä äänellä, joka toi nuorukaiselle mieleen puron soljunnan ja tuhat laulavaa lintua. Ääni tuntui kuitenkin tulevan paksun usvan läpi, kuin kuiskaus toisesta maailmasta.
”Meillä on puhuttavaa.”, Kalpea mies sanoi ja ojensi kätensä kehottavasti toista kohti.
”...Etkö satutakkaan minua?”, Vaaleahiuksinen kysyi arasti yhä epäilevänä, eikä tarttunut toisen käteen.
”Meidän täytyy puhua.”, Mies toisti kärsivällisesti, lempeästi hymyillen ja antoi kätensä valahtaa kylkeään vasten. Hetken hän katsoi toista hiljaa ja lähti hitaasti kävelemään takaisin ovelle päin. Vaaleahiuksisesta miehen kävely näytti enemmänkin lipumiselta, aivan kuin hän ei koskettaisikaan lattiaa. Hetken emmittyään hän nousi varovasti ja lähti seuraamaan miestä.
---


Vaalea käsi ojentui nostamaan seinällä roikkuvan soihdun valaiseman pimeää käytävää. Soihdun vaimea kajo loi pyörtyileviä kuvioita riisipaperisille seinille, mutta nuorukainen oli varma, ettei kaikki valo tullut soihdusta.
Jonkin ajan kuluttua kalpea mies pysähtyi jykevän puisen oven eteen. Toinen mies pani merkille luultavasti tammesta rakennetun oven keskelle naulatun punaisen rukouslapun. Kalpea mies nosti kaksi sormea eteensä ja mumisi jotain ikivanhalta shintolais- rukoukselta kuulostavaa, jolloin lapun alareunasta alkoi kiemurrella kultaista kirjoitusta peittäen hetkessä koko lapun. Lukko kilahti hiljaa ja mies avasi narisevan oven, viitaten toista sisälle ja astellen sitten itse perässä suljettuaan oven.


Puinen valtava huone oli valaistu lukemattomilla kynttilöillä ja jokaisella seinällä koreili valtava monimutkainen sinetti kultaisella maalilla piirrettynä. Huoneen perimmäiselle osalle oli rakennettu korotettu tatamilattia ja seinän vieressä aivan keskellä koreili suuri koristeltu ja kynttilöin valaistu rukousalttari.


”Jos sallit, niin vaihdan vaatteeni sopivammiksi.”, Kalpea mies lausahti odottamatta vastausta ja asteli oikeassa nurkassa sijaitsevan koristeellisen sermin taa. Nuorukainen yritti kääntää katsettaan sermistä, mutta oli liian haltioitunut seuraamaan toisen miehen liikkeitä.  Sermin takana olevan lyhdyn vuoksi toisen miehen silhuetti näkyi utuisesti.
Nuorukainen katseli, kuinka mies avasi obinsa hitaasti ja riisui yukatansa taitellen sen sitten siististi viereisen lipaston päälle ja otti esiin jonkin löysemmän ja suuremman puvun. Mies pukeutui hallitun hitaasti ja lipui sitten huoneen keskellä olevan takkapaikan vierelle, istuutuen ohuelle tyynylle.
”Tule tänne.”, Shintolais-papin pukuun vaihtanut mies kehotti lempeästi ja viittasi edessään olevaa tyynyä.


Vaaleahiuksinen mies asteli tyynyn luo hieman horjuen ja istuutui hermostuneena toista miestä vastapäätä, tietämättä mitä seuraavaksi tapahtuisi.
”Suo anteeksi myöhäinen esittäytymiseni. Olen Uchiha Itachi. Tämän kartanon toisen temppelin pappi”, Mies selitti ja kumarsi hieman toiselle.
”U-Uzumaki Naruto.”, Mies kuiskasi hieman änkyttäen ja kumarsi hätäisesti.
”Sinun täytyy vastata kysymyksiini ehdottoman totuudenmukaisesti, tai en voi sinetöidä porttia.”, Itachi selitti hitaasti ja selvästi, eikä enää hymyillyt lainkaan.
”Portti?”
”Olet varmasti häkeltynyt ja peloissasi, etkä tiedä missä olet, eikö niin?”, Mies pikemminkin tokaisi kuin kysyi.
”Se, mitä aion sinulle kertoa hämmentää ja varmasti pelottaakin sinua, mutta ole kiltti ja kuuntele tarkkaan.”, Itachi jatkoi odottamatta toisen vastausta.


”Minä olen pelkkä sielu joka on saanut muodollisen ruumiin tehtäväni vuoksi rajalla, tässä maailmassa. Mutta sinä elät vielä. Silti sinä olet minun maailmassani, en tiedä tarkalleen miksi, mutta on ehkä mahdollista palauttaa sinut omaan maailmaasi mikäli pystyt kertomaan miten päädyit tänne.”, Itachi selitti kokoajan katsoen toista silmiin läpitunkevasti.
”M-Mitä!?  Väitätkö, että minä olen kuollut!? Tämäkö on tuonpuoleinen!?”, Naruto huusi kauhuissaan ja nousi vavahtaen seisomaan kasvot tuhkan harmaina.
”Istu!”, Mies käski korottamatta ääntään, mutta äänensävy oli vihainen ja käskevä.


”Sanoin jo, ettet ole kuollut. Olet jotenkin joutunut tälle puolen, vaikka elät yhä. Kerro minulle tarkkaan, miten pitkän aikaa sitten saavuit metsään? Mikä on viimeinen muistikuvasi ennen sitä? Missä olit omassa maailmassasi, ennen kuin jouduit metsään? Näitkö metsässä ketään muuta kuin minut, kun etsin sinua?”, Itachi tiukkasi vakavana. Naruto aukoi suutaan järkyttyneenä ja tuijotti toista meistä peloissaan, mutta istuutui kuten oltiin käsketty.
”E-En muista montako yötä sitten jouduin metsään, ehkä suunnilleen noin viikko? Olin ystävieni kanssa tutkimassa vanhaa ränsistynyttä kartanoa. Olimme kiinnostuneita urbaanista legendasta...”, Naruto keskeytti kertomisensa nähtyään Itachin ilmeen synkenneen huomattavasti.


”Te tutkitte tätä kartanoa... Menitte pohjoista käytävää papittarien kamareiden läpi seremoniahuoneeseen ja sinä kosketit peiliä, joka oli alttarilla.”, Itachi totesi ja painoi kätensä otsaansa vasten turhautuneena.
”Mistä tiesit!?”, Naruto parahti, mutta vaikeni Itachin nostettua kättään vaikenemisen merkiksi.
”Viimeinen kysymykseni. Näitkö metsässä ketään muuta kuin minut, kun etsin sinua?”, Itachi toisti kysymyksensä ja jäi odottamaan vastausta.
”...En tiedä kuvittelinko ne, mutta tunsin kokoajan kuin joku olisi ollut mukanani, seurannut minua vaikken nähnyt ketään. Sinä olit ainoa jonka näin, mutta silloinkin kun et ollut metsässä tunsin kuinka minua tarkkailtiin. ...Joskus kuulin tiu’un kilahtavan.”, Naruto kertoi hetken emmittyään ja kohtasi punaisen katseen. Naruto hätkähti nähtyään silmissä huolta ja myötätuntoa.


”Papittaret siis etsivät sinua myös. Onneksi löysin sinut ensin.”, Itachi huokaisi helpottuneena, mutta vakavoitui jälleen.
”Et tahdo tietää mitä he olisivat tehneet sinulle jos he olisivat saaneet sinut kiinni. Etsin sinua joka yö ja toivoin ehtiväni ensin.”
”...Keitä nämä papittaret ovat?”, Naruto rohkaistui kysymään hetken mietittyään. Itachi kurtisti kulmiaan hetken ja nyökkäsi sitten.
”Tämän kartanon sisään on rakennettu kaksi temppeliä. Omani, joka toimii rajalle jääneiden eteenpäin toimittamisen puolesta ja papittarien, jotka yrittävät vangita rajalle jääneet. Silloin sielu ei pääse portista, vaan jää tänne ikuisiksi ajoiksi. Mikäli he olisivat löytäneet sinut, he olisivat joko pitäneet sinua jossain huoneessa kunnes kuolet, tai naulanneet sinut kiinni sielujen seinään välittämättä siitä, että olet yhä elossa.”, Itachi selitti vakavana ja hiljeni.


”N-Naulanneet seinään!?”
”Se on papittarien kiinni saaman sielun kohtalo, ikuinen tuska roikkua sielujen seinälle naulittuna. Joskus sielut hajoavat ja vailla mieltä vaeltavat sielujen rippeet kiertävät kartanoa ilman määränpäätä.”, Itachi tuumasi hiljaa ja huitaisi kädellään kuin ohimennen.
”Mutta minä löysin sinut ensin. Asiasi ovat verrattain hyvin, sillä jos en onnistu saamaan sinua omaan maailmaasi niin pääset ainakin eteenpäin portista kun kuolet...”
”...Kuinka helpottavaa kuulla. Mutta mistä portin sinetöimisestä te puhuitte aikaisemmin?”, Naruto kysyi sarkastisesti aivan uteliaisuuttaan ja koetti sulatella kaikkea kuulemaansa.
”Sitä ei tarvitse ajatella, nyt kun tiedän sinun tulleen peilin takia. Mikäli rajojen välisen portin sinetti olisi ollut vahingoittunut, tai muuten viallinen, se alkaisi tuoda eläviä tänne rajalle ja päinvastoin, silloin minun olisi täytynyt tietää tarkalleen miten saavuit tänne korjatakseni asia.”, Itachi selitti kuin ohimennen ja napsautti sormiaan, kääntäen katseensa liukuoville päin.


”Tarvitset uudet vaatteet, olet nuhjuinen.” Naruto tuskin kuuli Itachin sanoja, sillä ovensuussa seisoi miltein yhtä kaunis mies, kuin Itachi. Sinimustat leukaan asti leikatut etuhiukset ja taaksepäin kapinallisesti sojottavat niskahiukset reunustivat kalpeita kasvoja ja kirkkaasti tuikkivia punaisia silmiä.
”Pikkuveljeni, Sasuke. Avustava temppeli pappi.”, Itachi esitteli vakavan näköisen veljensä ja viittasi tätä tulemaan luokseen. Sasuke näytti suhtautuvan Narutoon jokseenkin epäilevästi, eikä katsonut tätä päin lainkaan, vaan istuutui veljensä ja Naruton väliin lähemmäs veljeään.
”Suo anteeksi Sasuken töykeys, hän ei ole nähnyt elävää vuosisatoihin.”, Itachi pahoitteli ja taputti ärtyisän veljensä poskea lempeästi. Sasuke tuhahti kiukkuisesti ja heitti sylissään olleen nyytin Narutolle.


Vaaleahiuksinen empi hetken ja avasi nyytin hiljaa. Silkkinen kirjavasti sineteillä koristeltu tummansininen yukata valahti miehen yllätykseksi hänen syliinsä.
”E-Enhän minä voi ottaa tätä! Tämän täytyy olla mielettömän kallis...”, Naruto protestoi, mutta vaikeni Itachin heilautettua kättään pienesti.
”Se yukata suojelee sinua papittarilta ja on ainoa pätevä suojasi minun ja Sasuken lisäksi. Olen itse kirjaillut sinetit ja takaan niiden pitävän kaikki papittarista vihamielisiin sieluihin kaukana ainakin hetken. Tarvitset sitä, kunnes keksimme keinon saada sinut takaisin omaan maailmaasi.”, Itachi selitti kärsivällisesti ja hymyili sitten pehmeästi yhä nyrpeälle veljelleen.
”Sasuke, saat tehtäväksesi katsoa Naruton perään kun minä hoidan velvollisuuksiani. Tuon kohta toisen futonin huoneeseesi sillä olen varma, ettei Naruto tahdo nukkua yksin saatuaan selville tämän kaiken.” Naruto oli ehtinyt jo luulla, ettei Sasuke voinut näyttää enää vihaisemmalta, mutta oli ollut väärässä. Sasuken koko olemus näytti tummenneen yliluonnollisesta hohdosta huolimatta ja tämä nousi vauhdilla ylös kumartaen kipakasti ja asteli muitta mutkitta lähimmän seinän läpi. Itachi naurahti hieman Naruton kauhistuneelle katseelle ja viittasi tätä vaihtamaan yukatansa sermin takana.


”Se pukee sinua.”, Itachi tuumasi tyytyväisenä ja viittasi toisen lähemmäs itseään. Naruto asteli pidemmän miehen eteen yhä ihaillen uutta yukataansa ja väläytti pienen hymynkin.
”Pysy paikallasi”, Itachi kuiskasi ja otti kiinni sinisen yukatan hihasta, nostaen kaksi sormea eteensä ja sulkien silmänsä. Naruto ehti miltein vaivautua heidän pysyessään aivan liikkumatta, mutta silloin Itachi avasi silmänsä ja päästi matalan murahduksen, alkaen mutista jotain ikivanhaa rukousta, jolloin sinisen yukatan kultaiset sinetti merkit alkoivat kiemurrella ja kurottaa kohti Naruton kaulaa ja käsiä. Naruto henkäisi peloissaan ja miltein liikahti, mutta päätti luottaa Itachiin ja pysytteli paikallaan, vaikka hän tunsi sinettien kiemurtelevan nyt koko kehollaan. Sinettien virta loppui yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin, kun Itachi päästi irti hihasta.


”O-oletko kunnossa?”, Naruto kysyi huolissaan, kun vaaleaihoinen mies kumartui kuin tuskissaan ja piteli päätään toisella kädellään kevyesti huohottaen.
”Olen... Tarvitsen vain hetken lepoa. puolitin yukatan sinettien voiman ja siirsin toisen puolen sinuun. Mikäli menetät yukatan jostain syystä, et ole täysin suojaton.”, Itachi selitti ja napsautti sormiaan. Sasuke ilmestyi aivan veljensä viereen ja tuki tätä huolestunut ilme kasvoillaan.
”Sasuke, mene Naruton kanssa elävien alttarin luo ja anna riipus hänelle. Sen jälkeen menkää lepäämään. Tuon futonin huoneeseesi ja menen itsekin lepäämään hetkeksi...”, Isoveli neuvoi veljeään ja suoristautui sitten viitaten kahta nuorempaa miestä poistumaan.
---


Kartano osoittautui paljon suuremmaksi, kuin mitä Naruto oli osannut edes uneksia. Käytäviä ja huoneita oli niin paljon, ettei reitin mieleen painamisessa ollut mitään järkeä. Jonkin ajan kuluttua käytävät ja huoneet muuttuivat pimeämmiksi ja ränsistyneemmän näköisiksi. Sasuke tosin liikkui itsevarmasti ja ”unohti” välillä odottaa Narutoa, joka yritti pysyä hänen kannoillaan.
”Hei! Odota vähän, Sasuke!”, Naruto huudahti ja säntäsi juoksuun toisen kaikottua oven taakse. Oven toiselle puolelle päästyään Naruto oli törmätä Sasukeen, mutta tummatukkainen kaikkosi hänen tieltään ja ilmestyi aivan viereen.


”Hiljaa.”, Tummahiuksinen käski vihaisesti ja asettui kumaraan asentoon toisen miehen eteen. Ensiksi Naruto ei ymmärtänyt mistä oli kyse ja oli liian peloissaan toisen käskyn vuoksi kysyäkseen, mutta hetken kuluttua Vaaleahiuksinenkin mies ymmärsi, että jotain oli tulossa.
Ilma tuntui kylmenevän ja muuttuvan painostavammaksi. Tarkkaan kuunnellessa saattoi erottaa jään ratinan kuuloisen äänen ja epäselviä sanoja, huokauksia, äännähdyksiä ja huutoja kimeän viiltävän äänen lisäksi. Äänen lähde tuntui tulevan kokoajan lähemmäs, sillä äänikin voimistui.


”Älä anna sen koskettaa itseäsi. Pakene, jos se kukistaa minut.”, Sasuke kuiskasi ja jännitti lihaksensa valmistautuen ja silmäillen suurta huonetta. Vasemmalla ylös johtavat rappuset tuntuivat olevan takana olevan oven lisäksi ainoa pakoreitti. Huoneen keskelle korotetulle lattialle rakennettu tulisia kyti hiljaista valoaan valaisten sermi rivistön huoneen perällä. Oikealla olivat tikapuut yläparvelle, mutta sinne ei kannattaisi yrittää paeta.


Äkkiä suurin osa huonetta reunustaneista soihduista sammui ja ääni kävi korviasärkevän äänekkääksi. Naruto huudahti kauhusta tulisian päällä roikkuneen keitto padan noustessa ilmaan ja rämähtäessä kolisten maahan. Kulho oli vahva terästä, mutta jokin näkymätön voima nuiji siihen ammottavia lommoja ja viskasi miehiä kohden.
Sasuke tönäsi naruton pois tieltä ja kaikkosi itsekin, ilmestyen korotetulle lattialle vieville portaille. Naruto kompuroi kauemmalle seinustalle ja avasi suunsa äänettömään huutoon nähdessään äänen lähteen. Sasuke seisoi hievahtamattakaan mittaillen tulisian takana seisovaa hahmoa.


Tummaan kimonoon pukeutunut valkoihoinen hieman läpikuultava nainen nosti katseensa pitkien mustien hiusten valahtaessa pois kasvoilta. Tasaisen etutukan alta erottuivat täysin valkoiset silmät, joista vuoti tasaiseen tahtiin verta. Nainen avasi punaiseksi maalatut huulensa ja päästi verinoron valumaan leualleen ja kimonolleen.

”Missä lapseni on?”