Tunnen taas eläväni. Silmäni rävähtävät auki ja vedän keuhkoni täyteen viileää ilmaa yhdellä, pitkällä ja äänekkäällä vedolla. Kun puhallan kaiken sen ilman ulos, nousen istumaan kummallisen lihasten pakkoliikkeen takia. Haukon henkeäni kuin olisin juuri juossut kymmenen kilometriä. Katselen hetken ympärilleni. Vaikka onkin pimeää, erotan selvästi tumman tiiliseinän rosoisen pinnan. Kuulen, kuinka laineet liplattavat rauhallisesti jossain oikeallani. Ei kovinkaan kaukana, mutta ei lähelläkään.

Ihmettelenpä vain, missä olen?

Minä odotan täällä tunnelissa
jossa valo kylmä hohtaa
jossa pimeän koirat ulvoen
tuon kirkkauden kuoron kohtaa

Nousen seisomaan nojaten kosteaan, kylmään ja rosoiseen seinään. Haukon henkeäni yhä. Oloni on heikko, enkä päästä irti kylmästä seinästä. Se on nyt ainoa tukeni, sillä olen yksin. Tai siltä se ainakin vaikuttaa. Paikka ympärilläni muistuttaa viemäriä, mutta ei haise siltä. Itse asiassa tunnen raikkaan tuulahduksen poskillani ja ilma on helpompaa hengittää kuin ulkona.

Odotan että hengitykseni rauhoittuisi. Onnistun siinä melkein. Hetki hetkeltä, muistini alkaa palailla ja muistoni saavat minut pelkäämään.

Muistan, että olen kuollut. Mutta... En muista miten tai edes miksi.

Kaikki kävi niin pian
kun aina luulin, että vähitellen lähden
Minä katuisin
vaan en tiedä kuinka
enkä edes minkä tähden

Kampaan sormillani mustat hiukseni silmiltäni ja sen jälkeen tunnustelen kasvojani molemmilla käsilläni. Liu'utan sormiani kaulaani pitkin varovasti. Siinähän ne ovat, kasvot ja kaula, niin kuin pitikin. Epäilen tätä painajaiseksi. Nipistän itseäni kaulasta, mutta en tunne kipua. Pieni paniikin poikanen melkein karkaa juoksemaan sisälleni, mutta saan sen suljettua häkkiin kuin pienen hiiren.

Pakko se on kai uskoa. En tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Suon kuitenkin pienen hymyn pimeälle tunnelille. Ihan tyhmä paikka. Ehdin kävellä vain pari askelta eteenpäin, ennen kuin näen edessäni, noin kymmenen metrin päässä, liiankin tutun blondin pojan, virnistävän yhtä aurinkoisesti kuin aina.

Silmäni jäävät tuijottamaan hahmoa hetkeksi. Olen varma että se on harhakuva. Illuusio, jonka omat aivoni ovat luoneet kiusakseni.

”Naruto” mumisen.

Se oli ainoa sana, joka päässäni pyöri sillä hetkellä. Mitä hän tekee täällä?

Valittaisinko puoliääneen
Johda kotiin matka keskenjääneen
Missä, miten päin täytyisi olla
huutaisinko, jos sä täällä sittenkin oot

Kävelen eteenpäin tahtomattani. Haluan uskoa että edessäni seisova vaaleahiuksinen poika on Naruto, mutta en pysty siihen. Naruton siniset silmät ovat sumeat ja ne tuijottavat ilmeettömästi eteenpäin. Kuin muovisella nukella, joka seisoi näyteikkunassa katsoen kadulle. Hymykään ei läheltä näytä enää siltä samalta. Se ei ole lämmin, mutta ei kylmäkään. Vaan teennäinen. Kuin kiveen hakattu, ikuinen virne, jonka vain ajan hammas pystyisi nakertamaan pois. Nostan käteni koskettaakseni häntä, mutta vedän sen äkkiä rintaani vasten. Epäröin, vaikka haluan saada varmistuksen epäilykselleni. Puren huultani.

Kaikki, tai ei mitään.

Huokaisen, vaikkei asia tullut yhtään yllätyksenä. Se on vain illuusio, joka toimii kuin peilikuva. Kun heilautan päätäni, sekin heilauttaa. Kun lasken katseeni maahan pettyneenä, se matkii. Huokaisen vielä raskaammin. Tämä tuntuu typerältä. En... En osaa sitä muuten kuvailla.

Painan kämmeneni tiukemmin jääkylmään seinään, joka pitää minut poissa illuusio-Naruton luota. Mutta yllätyksekseni, illuusio pysyy paikallaan ja kaikki muu läpinäkyvän seinän toisella puolella alkaa muuttua.

Se risteys... Josta kuljimme Naruton kanssa joka aamu... Käsi kädessä, vaikka muut katsoivat. Pieni hymy nousee huulilleni. Ne muistot lämmittävät kummasti.

Mutta tämä tunne katoaa. Katoaa koska muistan miksi tuo aamu oli niin erityinen. Silloin... Naruto kuoli. Tärisen. Katselen kuinka ne samat tapahtumat toistuvat ihan nenäni edessä. Kuinka illuusiominä laahaa askeliaan kun illuusio-Naruto juoksee suojatielle. Ja vaikka autoille palaa punainen valo, silti tummansininen maasturi ajaa hidastamatta.

Illuusiominä huutaa Naruton nimeä. Huudan itsekin. Paiskaudun kiinni jääseinään ja isken nyrkkini kaikella voimalla sitä vasten.

Viekää minut sinne missä hän on
virta ole halki edessä airon
Viekää minut sinne missä hän on
lautturi, kuule mitä mä toivon

En pysty katsomaan sitä, mitä jääseinän toisella puolella tapahtuu. Jalkani tuntuivat hetki hetkeltä veltommilta ja pian olenkin polvillani kostealla ja rosoisella tiililattialla, otsa kiinni läpinäkyvässä seinässä. Auto osuu Narutoon. Peitän kasvoni käsilläni. En halua enää nähdä yhtään enempää. Sydämeeni sattuu. Sattuu yhtä kovin kuin sattui silloinkin kun koko juttu oikeasti tapahtui. Ensimmäiset kyyneleet valuvat jo pitkin poskiani. Annan niiden virrata täysin vapaasti. En jaksa pidätellä niitä.

Tämä valo käy silmiin tunnelissa
jossa yhä kuoro laulaa
Varhain opin, miten hauras onni onkaan
kuinka se ei kestä kauaa

Pian paikan täyttää kitisevä ääni. Nostan katseeni eteeni. Vaikka en kyyneleiden täyttämien silmien kanssa näekään kovin hyvin, näen sen, että jääseinän toinen puoli on muuttunut täysin mustaksi.

Kitisevä ääni voimistuu. Ääni on samanlainen, kuin joku raapisi liitutaulua pitkillä kynsillä tuskallisen pitkillä vedoilla. Mutta tämä ääni oli moninkertaisesti kovempi kuin normaalisti. Peitän korvani ja irvistän. Näen vain vilkaisulta, kuinka jääseinään alkaa tulla halkeamia. Ja mitä enemmän halkeamia ilmestyi, sitä enemmän kirskuvia ääniä liittyi helvetillisen tuskalliseen kuoroon.

Vaikka korvissani ei tunnu kipua, ääni alkoi käydä jo sietämättömäksi. Alan huutaa, vaikka tiedän ettei se auta. Käperryn kerälle ja painan pääni polviini, yhä huutaen. Suljen silmäni tiukasti.

Pian tuon tuskallisen hetken jälkeen kuuluu räjähdys, joka olisi normaalisti kuurouttanut hetkessä. Mutta nyt se tuotti vain sanoin kuvaamattoman tuskan korvilleni.

Sitä en kuitenkaan ehtinyt miettimään, kun se kaikki seinän toiselle puolelle varastoitunut pimeys, karkasi voimalla päälleni. Ennen kuin tajuankaan, kaadun kostealle lattialle ihmeellisen paineen osuessa kehooni.

Nousen hetken päästä istumaan katsoen silmät suurina eteeni ja miettien mitä järkeä äskeisessä edes oli. Ei oikeastaan mitään. Ainakaan itse en saa keksittyä siihen mitään järkevää syytä. Tärisen. Olen läpimärkä ja luulenpa, että tässä paikassa ei ole enää mitään. Mutta hyvä niin.

Raahaan itseni tiiliseinän luo. Ei enää huvita lähteä minnekään.

Minä haluan tietää, miksi kauan sitten
sä et palannutkaan
Pian kadotin suunnan
helppo polku kaltevana vietti mutkaan

Vaihdan asentoani. Nyt istun selkä vasten rosoista tiiliseinää. Olen lojunut tässä ainakin tunnin. Tai no, kuka ties vaikka päivänkin. En tunne tämän paikan ajankulkua, mutta tuskin se kauhean paljoa erosi elävien ajasta.

Kuuntelen laineiden rauhoittavaa ääntä. Normaalisti olisin nukahtanut siihen ääneen, mutta nyt en ole edes väsynyt. Huokaisen taas. Voiko missään olla tylsempää paikkaa kuin tämä pimeä tunneli?

Havahdun kun kuulen laineiden muuttuvan pieniksi aalloiksi jotka osuvat kohisten kiviseen reunaan. Hyppään seisomaan ja kävelen varovasti kohti aaltojen ääntä. Pian alan kuulla laulua. Vaikkakin erittäin hiljaista ja hentoa, sen saattoi erottaa lauluksi.

Viekää minut sinne missä hän on
virta ole halki edessä airon
Viekää minut sinne missä hän on
lautturi, kuule mitä mä toivon

Viekää minut sinne missä hän on
tumman virran ääreen
Viekää minut vielä hänen luokseen

Laulu voimistuu ja pian erotan pimeydestä lähestyvän valkoiseen kaapuun pukeutuneen hahmon. Se mitä hahmo laulaa, on minulle täyttä hepreaa. Äänestä päätellen laulaja on tyttö. Pian näen kalpean tytön selvästi. Tytön silmät ovat vain mustat kuopat, joiden ympäryksiä koristaa sotkuinen meikki. Hänellä on myös pitkät ja takkuiset mustat hiukset. Hän on laiha. Ihan tavattoman laiha. Pelkkää luuta ja nahkaa jäljellä. Tai no, joissain kohdissa pelkkää luuta. Valkoinen kaapu on aivan riekaleina. Tyttö ei selvästikään tiennyt miltä näytti.

Tyttö työntää helpon näköisesti pieneen lauttaan lisää vauhtia pitkällä kepillä.

Lautta kolahtaa, kuin olisi hajonnut osuessaan tiiliseinämään. Samalla tyttö lopettaa laulamisen ja kohottaa katseensa aalloista.

”Uchiha Sasuke....” tyttö sanoo hennolla äänellä, mutta kuulosti silti, kuin joku muu olisi sanonut sen.

En jaksa pelästyä sitä miten tyttö tietää nimeni. En jaksa pelästyä tai hämmästyä enää mitään.

Tyttö kallistaa päätään hieman.

”Tuletko sinä?” hän sanoo ihmeellisesti hymyillen.
”Mmm... Minne?” saan sanottua erittäin hiljaisella äänellä.

Tyttö ei vastaa. Hän vain hymyilee oudosti hampaatonta hymyään.

Mietin, pitäisikö mennä tytön mukaan vai jättää se väliin ja jäädä tänne. Päädyn kuitenkin ensimmäiseen vaihtoehtoon. En halua enää hetkeäkään olla tässä paikassa.

Tytön hymy katoaa tämän kasvoilta kun nousen lautan kyytiin.

Maan ja vetten alla tyttö soutaa
ja kuolleilla kielillä laulaa
Maan ja vetten alla tyttö soutaa
se verkkainen ja tyyni virta on

Tyttö työntää vauhtia lauttaan kiviseinämästä vaivalloisen näköisesti, mutta silti lautta lähtee liikkeelle. Hiljaa lautta lähtee lipumaan, halkoen tumman vihreää vettä.

Istun kostealla puupenkillä, joka natisee lahouttaan. Luulen, että pieni, laho lautta hajoaa, ennen kuin matka ehtii edes kunnolla alkaa. Katselen kuinka laineet iskeytyvät toisiinsa.

”Uzumaki Naruto...” tyttö sanoo kolkolla äänellään.

Hätkähdän. Tämä tyttö tuntee Naruton? Katson tyttöä suu auki.

”Tunnetko sinä...?” aloitan, mutten saa jatkaa loppuun.
”En. Tiedän”, tyttö sanoo katsomatta minuun.

Huokaisen.

”Minne haluat?” tyttö kysyy taas yhtä kolkolla äänellä.

Katson tyttöä hetken kuin sonni uutta porttia. Mutta kysymys alkaa soida häiritsevästi päässäni. Avaan suuni vastatakseni, mutta tyttö ehtii jälleen ensin.

”Sinne missä Uzumaki Naruto on..”

Nyökkään pienesti. Vaikka se olisikin taas vain illuusio-Naruto... Haluan päästä vain näkemään taas sen sinisilmän hymyn.

”Se ei ole illuusio” tyttö sanoo yht'äkkiä ja alkaa taas laulaa.

Alkaa pikku hiljaa ärsyttää se, kuinka tyttö pystyy lukemaan ajatuksia. Mutta se ei jaksanut minua häiritä. Minua ei häiritse oikeastaan mikään. Virnistän ovelasti. Heti kun vain mahdollista, kaappaan sen sinisilmän niin tiukkaan halaukseen kuin vain ikinä osaan.

Viekää minut sinne missä hän on
virta ole halki edessä airon
Viekää minut sinne missä hän on
lautturi, kuule mitä mä toivon

Viekää minut sinne missä hän on
tumman virran ääreen
Viekää minut vielä hänen luokseen