Joka askeleeni tuntuu painavan jäljen vasten asfalttista tietä ja pelkään että minut löydetään sen perusteella. Välillä kuvittelen olevani hohtava piste ihmisten seassa. Kuvittelen, että minut erotetaan vaikka kilometrin päästä miljoonien normaalien ihmisten seasta.

Kun katson taivaalle ja seison kuun valossa ihmisten keskellä, tunnen itseni erilaiseksi, en eriväriseksi, kokoiseksi tai näköisesti. Minusta tuntuu siltä, että kannan silmissäni jotain erilaista ja mitä ikinä teenkin, se on aina jollain tavalla erilaista.

Vieressäni seisova ihminen, jolla on samanlaiset hiukset, hän on yhtä pitkä ja keho on samanlainen. Voisin luulla tuota kuvittelemaani ihmistä veljekseni.

Mutta sitten lasken katseeni ja värähdän. Varjomme ovat erilaisia.

Olen kuullut joskus, että varjot muotoutuvat sielumme mukaan. Ne ovat väreiltään tummempia tai vaaleampia. Jos kannat jotain raskasta sydämelläsi, varjossa rintasi hehkuu mustuuttaan kun muu varjo on vaaleampi.

Näin olen kuullut.

Otan askeleeni ja ohjaan varjoani. Otan toisen askeleen, enkä tiedä missä onneni on. Saatikka millainen se on. Haluan kuitenkin uskoa, että tuolla jossain on minullekin oma paikkani ja ihmisiä joille en ole merkityksetön.

Nostan käteni kohti taivasta ja huomaan seisovani yhdessä hiljaisuuden kanssa.
En pelkää hiljaisuutta, se on vain tyhjyyttä, mahdollisuus kauniille uusille sanoille ja äänille.

Vaikka vuoret järkkyisivät ja aallot kuluttaisivat kovaa kalliota merellä,
minun uskoni tulevaan ei järky.

Olen nähnyt useasti unta, että seison tyhjällä pellolla kuivuneiden ruohonkorsien seassa. Etsin paikkaa jonne mennä tai palata. Juoksen ja tunnen kuumuuden kietovan minut kaapuunsa. Vilkaisen taakseni ja näen leviävät liekit, jotka ahnaasti tuhoavat perässäni korren toisensa perään. Minuun iskee valtava halua pelastaa jokainen ruoho liekeiltä ja hyppään liekkeihin.

Kun oikein pohdin untani, minä pikkuhiljaa ymmärsin sitä aina vain paremmin. Liekit olivat Mescalinen jäseniä ja jokainen ruohonkorsi oli kaltaiseni.
Miksi kuvittelin voivani yksin pelastaa kaiken ruohon? Liekit polttivat kehoni ja tuhosivat sieluni.

En pärjää yksin, eikä minun olekaan tarkoitus pärjätä. En voi voittaa, jos minulla on shakkilaudalla vain oma, valkoinen ratsuni. Tarvitsen lisää nappuloita, tovereita, ihmisiä joihin voin luottaa ja jotka luottavat minuun niin, että suostuvat nappuloiksi tähän peliin.

Olen jälleen valmis pohtimaan strategiaani. Ensin minun täytyy vain löytää kaltaisiani. Siksi kiitän Hakua sydämessäni ja nousen rautajoutsenen kyytiin.

Päässäni pyörivät edelleen Hakun sanat siitä, miten vaarallinen New York on ja miten suurella todennäköisyydellä kohtaan M-9:n jäsenen. Huomaan kehoni värisevän ja pelon hiki nousee iholleni. Minä pelkäsin New Yorkiin lähtöä, mutten kuitenkaan epäröinyt. Ihmisillä on kaikenlaisia tunteita, surua, pelkoa ja rakkautta. Se ei kuitenkaan tarkoita, että niiden mukaan täytyisi toimia.

En kuitenkaan ole täysin puolustuskyvytön. Aseenani minulla on tämä kasvava tunne rinnassani.

Asetan jalkani vasten kovaa maapintaa ja kohotan katseeni.

Olen vihollisen maalla, kartalla jonne en saisi mennä. Seisoin vihollisen silmien alla ja otan ensiaskeleeni kohti voittoa tai kylmää paikkaani mullassa.

*

Naruto silmäili ympärilleen ja yritti selvittää, mitä kautta pääsisi pois Manhattanin suurelta lentokentältä. Kultahiuksinen oli tahallaan ottanut lennon, joka lentäisi Manhattanille Brooklyn ja LA:n kautta. Näin hän sai aikaa nukkua ja levätä koneessa. Aikakin oli kulunut mukavasti, eikä hänen tarvinnut asettua yöksi hotelliin.

Tyytyväisenä ja virkeänä kultahiuksinen tepasteli ulos suurista, pyörivistä lasiovista. Kello oli noin kymmenen aamusella ja nuorukaisella oli paljon aikaa käydä syömässä ja sitten lähteä iltasella Wall Streetille.

Juoksija venytteli ja hymyili pirteästi hyvälle säälle ja jo taivaalle kirineelle auringolle. Sinisilmäinen tarkkaili ympärilleen ja kiirehti kättään heiluttaen taxia vastaan. Nuorukainen arveli, ettei hänen kannattaisi lähteä yksin suunnistamaan eksymisen uhalla.

Taxin verhoiltu penkki oli pehmeä ja merensinisilmäinen kumartui etukenoon voidakseen paremmin jutelle kuskin kanssa.
”En oikeastaan tiedä, minne olen menossa. Osaatko suositella mitään kohtuuhintaista ravintolaa?” kultakutri kysyi ja tummaihoinen mieskuski vilkaisi nuorukaista mietteliään näköisenä.

Hetken ajaja näytti pohtivan syntyjä syviä, kunnes hymyili pirteästi.
”Pidätkö japanilaisesta ruoasta? Suosittelen ramenia”, kuski sanoi ja Naruto kohotti kulmakarvojaan tapaan, jolla hän viestitti että ajaja oli puhunut hänelle täyttä hepreaa.

Ramen kuulosti Naruton korvissa joltain pariisilaiselta shampoo-merkiltä, eikä näin houkutellut häntä ollenkaan. Vai oliko kyseessä sittenkin partavesi? Epäröiden sinisilmäinen kuitenkin nyökkäsi. Ajaja ei tuntunut kummastelevan amerikkalais-pojan reaktiota, vaan hymy huuliaan koristaen painoi jalallaan kaasua.

Toisin kuin Miamissa, Naruto ei tunkenut päätään ikkunasta, tai muutenkaan tehnyt mitään huomiota herättävää. Nuorukainen painautui täysin vasten penkkiä ja yritti liukua niin alas, ettei hänen päätään edes näkyisi. Lopulta taxin ohi ajavat autot eivät kyenneet näkemään kuin kultaiset hiuskiekurat.

Ajaja vilkaisi asiakastaan peilistä, eikä voinut olla naurahtamatta.
”Minulla on ikkuna auki, lensikö sinne huomaamattani ampiainen?” Kuski kysyi ja Naruto kohotti kulmiaan kummastuneen näköisenä.
”Ei, kuinka niin?” Blondi uteli ja kuski pysähtyi liikennevaloihin, napsauttaen vilkun päälle.
”Noin meidän perheen teini-neidit tekevät, kun kirppua isompi ötökkä löytää tiensä autoon. Sinä tosin pidät reilusti pienempää meteliä”, kuski kertoi ja valojen vaihtuessa käänsi rattia samalla kaasuttaen.

Merensinisilmäinen virnuili ja huokaisi sitten syvään. Ei, ei sisään mitään ollut lentänyt. Blondi vain yksinkertaisesti tunsi olonsa varmemmaksi, kun näytti mahdollisimman pieneltä. Hakun puheet New Yorkin vaarallisuudesta saivat Naruton sydämen hakkaamaan. Hän oli valmis repimään takin päälleen ja vaatimaan tummennettuja autonikkunoita.

Naruto ei tosiaankaan kaivannut yhtään ylimääräistä huomiota ja toivoi suuresti olevansa piilottaja.

Piilottajana hän voisi muuttua läpinäkyväksi ja vaikka huutaa kenenkään kuulematta. Hän tosiaan kaipasi itselleen jonkinlaista turvaa, kun omiin taitoihin ei ollut luottamista. Hänelle tuskin saisi mistään asetta ostettua.

Kuski ei kysellyt enempiä, vaan jätti eriskummallisen asiakkaansa rauhaan. Rauhallinen musiikki soi mustista ovikaiuttimista ja Naruto tuijotti jonnekin polviensa alueelle. Jos hänet nyt löydettäisiin, hän olisi kuollut. Pelkkä ajatus siitä, miten hän saisi luodista otsaansa ja maailma vilahtaisi viimeisen kerran hänen silmissään, sai hänet erittäin levottomaksi.

Juoksija yritti työntää negatiiviset ajatukset ja kuoleman kuvajaiset päästään sivuun ja yritti keskittyä miettimään, mitä hän söisi ja miten aikansa kuluttaisi.

Äkkiä auto pysähtyi ja ajaja vilkaisi ensin lytyssä istuvaa Narutoa ja heti sen perään katseellaan osoitti punasävyisen ravintolan puoleen. Kultahiuksinen työnsi itsensä pystyyn ja maksoi taxilleen hänen pyytämänsä summan.

Kevyesti Naruto heilautti kättään loittonevalle taxille, ennen kuin kääntyi ravintolan puoleen.

Ulospäin paikka ainakin näytti mukavalta. Ikkunoista näki, että tila ravintolan sisällä ei ollut suuri, mutta paikka oli erittäin lumoava ja täynnä itämaismaalaisia koristeita. Ikkunoita kehystivät tummat verhot ja nuorukaisen silmät liimautuivat hetkeksi ikkunoiden taiteellisiin lasimaalauksiin.

Naruto kohautti olkapäitään, yrittäen keksiä, minkälainen tämä ramen-ruoka oli. Rohkeasti hän asteli auki jätetystä ovesta sisään ja räpsytti silmiään, astellen eräänlaisen tiskin luokse. Merensinisilmäinen ei ollut varma, oliko varmasti oikeassa paikassa vai jossain baarissa.

Pyöreät, punaiset jakkarat ainakin toivat jonkinlaista baarihenkisyyttä ravintolaan. Naruto istahti tiskin eteen yhdelle jakkaroista ja oli jo valmiina häipymään, jos joku kysyisi hänen papereitaan.

Tummahiuksinen ja tummasilmäinen mies käveli Naruton eteen tiskin toisella puolella ja väläytti ystävällisen hymynsä. Blondi siristi silmiään ja yritti selvittää, pitikö paikkaansa se väite, että japanilaisilla silmät vääntyisivät alaspäin, kun kiinalaisilla taas ylöspäin.

Mies ei kuitenkaan Naruton tutkivaa katsetta ottanut huomioitavaksi vaan sen sijaan avasi keskustelun:
”Päivää, mitäs nuorelle herralle saisi olla?” Hän kysyi ja Naruto jätti miehen silmät rauhaan vieden kätensä hieman eksyneen näköisenä niskalleen.
”Vaikea sanoa, en ole koskaan syönyt japanilaista ruokaa. Minulle kuitenkin suositeltiin jotain ramenia, joten ehkä sellaista…”, blondi kertoi ja tarjoilija virnisti.

Seuraavaksi tarjoilija puhkesi luettelemaan ääneen kaikenmaailman mausteita ja eri vaihtoehtoja. Vähemmän lientä vaiko enemmän. Keittoako hän oli syömässä? Halusiko blondi mahdollisesti paljon kananmunaa. Pinaattikeittoako hänelle tarjottiin? Puolet miehen selityksestä meni ohi blondin korvien ja tarjoilija puhui mausteista kuin mikäkin urheiluselostaja ja jopa hieman kumartui eksyneen Naruton puoleen.

Kun tarjoilija lopetti intohimoisen, lähes saarnan puolelle kääntyneen ravinto-valistuksensa, jäi Naruto aivan sanattomaksi. Kultahiuksinen räpsytti silmiään, kuin häneltä olisi juuri mennyt ohi joku vallan surkea vitsi. Kaksikko oli pitkään hiljaa, kunnes Naruto mumisi ja huokaisi sitten vaivaantuneena.
”No ehkä sitä… ensimmäistä mitä ehdotit”, kultahiuksinen sanoi, vaikka ei ollenkaan tiennyt mitä oli tilaamassa.

Tarjoilija hymyili voitonriemukkaasti, kuin Naruto olisi juuri valinnut hänen mielestään täydellisen vaihtoehdon.
”Miso-broileriramen siis!” Tarjoilija huusi ovelle, joka ilmeisesti vei kyökin puolelle. Oven tuolta puolen kuului joku outo ”Hai”-lausahdus, eikä Naruto voinut kuin ällistyneenä tuijottaa tarjoilijaa mitä-helvettiä-juuri-tapahtui-ilmeellään.

Tarjoilija kuitenkin katosi pian huutonsa perässä kyökkiin ja Naruto tuijotti hetken miehen perään ovelle. Kultahiuksinen pörrötti hiuksiaan ja virnisti sitten. Mikäs tässä, hän oli avoin uusille kokemuksille ja miksei myös ruoille. Mutta jos hän saisi eteensä pinaattikeittoa, hän häipyisi maksamatta alta kolmen sekunnin.

Ravintolassa soi rauhallinen musiikki, joka kuulosti lähinnä pianon viritykseltä ja kanteleen rääkkäämiseltä. Joko japanilaiset eivät osanneet musisoida, tai Naruton musikaaliset tulkinnat eivät yltäneet japanin musiikin tasolle. Silti tuolla jopa hieman ärsyttävällä melodialla oli hyvä puolensa, se oli jossain määrin rentouttava ja Naruto risti kätensä tiskille.

Nuorukaisen onneksi, ravintolassa ei vielä tähän aikaan ollut paljon ihmisiä. Mutta hän osasi arvata, että aamupala ja lounasaikoihin ravintola täyttyisi ”hai-hai”-kieltä puhuvista japanilaisista. Rentona Naruto laski lopulta myös kyynärpäänsä tiskille ja nojautui aavistuksen etukenoon.


Naruto ei tiennyt, kuinka kauan siinä asennossa minuutteja vietti, tai kuinka paljon japanilaista musiikkia kulki ohi hänen korviensa, kun tarjoilija yllättäen ilmestyi vihreän essunsa kanssa ja laski valkoisen, suuren kipon juoksijan eteen. Kultahiuksinen vääntyi hieman vastahakoisesti suoraksi ja silmäili ruokaansa.

Tarjoilija selvästi odotti asiakkaansa reaktiota, eikä Naruto tiennyt edes, miten tarttua puisiin puikkoihin astiareunalla. Sinisilmäinen räpytti silmiään ja nappasi toisen puikoista sormiinsa. Ruoka ei näyttänyt erikoisemmalta, se oli vain nuudelia vihreässä sopassa.

Tosin se tuoksui melko hyvälle ja toi Narutolle mieleen kevätsipulin. Nuudeli oli aseteltu somasti kipon toiselle puolelle, kun toisella taas oli mitä erikoisimpia ja myös tutumman näköisiä kasviksia. Kananmunakin oli päässyt joukkoon. Oli hiljaista, kunnes Naruto neutraali ilme kasvoillaan seivästi kananmunan puikollaan.

Tarjoilija ei liikkunut ja tuijotti blondia kuin tärähtänyttä. Hiljaisuudessa Naruto tuijotti kananmunaa ja tarjoilija kananmunan seivästäjää.
”Kelpaisiko herralle haarukka?” Mies lopulta kysyi ja kankeasti Naruto nyökkäsi.
”Kiitos”, Naruto mutisi nolona ja nappasi tutumman esineen sormiinsa, asettaen puikot pöydälle kupin viereen. Tarjoilija pyöräytti huvittuneena silmiään.

Ruoan tuoksu kutitteli Naruton nenää ja aromi tuntui muuttuvan koko ajan paremmaksi. Amerikkalais-nuori pyöräytti nuudelia haarukan ympärille ja vei sitten lämpimän ruoan suuhunsa. Hetkeksi nuorukainen jähmettyi ja tuijotti järkyttyneen näköisenä eteensä.

Tarjoilija valahti asiakkaansa ilmeestä valkoiseksi ja änkytti pahoittelevaan sävyyn. Äkkiä juoksija kohotti katseensa tarjoilijaan ja blondin punertaville huulille nousi mitä herttaisin hymy. Jos koko kohtaus olisi ollut sarjakuvaa, Naruton silmät olisivat loistaneet kuin tähdet ja valaisseet koko huoneen lampun tavoin.
”Tämä on uskomatonta!” Naruto huudahti ja oli lähellä ponkaista seisomaan. Tarjoilijan hiukset olivat huudosta kohonneet pystyyn, mutta helpottunut hymy kuitenkin levisi hänen huulilleen.

Vain paria sekuntia myöhemmin Naruto hotki ateriaansa uskomattomalla vauhdilla ja näytti siltä, ettei ollut eläessään syönyt. Maku vain kerta kaikkiaan oli uskomaton, jokainen ainesosa tuntui kuuluvan joukkoon ja tukevan täydellistä kokonaisuutta. Mitään ei ollut liikaa tai liian vähän, jälkimaku oli fantastinen ja ateria tuntui hupenevan liiankin nopeasti.

Nautinnollisesti huokaisten Naruto laski tyhjän kupin pöydälle ja sulki silmänsä tyytyväisenä hymyillen. Hymyillen mukana tarjoilija korjasi kipon pois ja katosi hetkeksi kyökin puolelle. Kultahiuksinen oli taxi-kuskille uskomattoman kiitollinen, kyllä ne japanilaiset osasivat.

Tarjoilija palasi ja Naruto kaivoi lompakkoaan esille. Blondin eleestä tarjoilija päätteli, että oli turha kysyä ”haluatko muuta?”-kysymystä.

Tyytyväisenä tarjoilija otti maksun vastaan usean kehun kera. Naruto oli uskomattoman tyytyväinen ja pian innostui ylistämään ramenin makua kilpaa tarjoilijan kanssa.

En koskaan ole tiennyt varmasti lempiruokaani, nyt tiedän. Aika kului ravintolassa hyvin ja lopulta sorruin maistelemaan pieniä annoksia erilaisia nuudeleita. Tulin tarjoilijan kanssa niin hyvin toimeen, että lopulta hän esitteli minut kokille ja sain sitten häntäkin kiittää.

Hetkessä olin unohtanut missä olin ja elin hetkessä joka sekunnista nauttien. Japanilaiset olivat uskomattoman hauskaa ja mukavaa seuraa. Minun ei tarvinnut edes huolehtia siitä, miten tuhlaisin aikani iltaan asti, kun ruuhka-aikana jo kiikuin kyökin ja pöytien välillä tarjoilijan essu ylläni.

Oma tarjoilijani hoiti askareita tiskin takana ja olin erittäin tyytyväinen siihen, että he suostuivat ottamaan minut päiväksi palvelukseensa ruokapalkalla. Kokki tosin muistutti, että kyllä he maksaakin voisivat, mutta olin ilmeisesti vetänyt nuudelihöyryä liikaa päähäni ja iloitsin vain siitä että sain mukavalla työllä nuudelia.

Myös iltaa ajatellen ratkaisuni oli hyvä. Ravintolassa oli hyvin eristettynä ulko-maailmasta ja sain näin itselleni vähemmän huolehdittavaa. Ravintolassa työskenteleminen oli ehdottomasti turvallisempaa kuin kaupungilla harhaileminen.

Lyhyillä tauoilla sorruin helposti pohtimaan iltaa ja ihoni nousi hetkessä kananlihalle. Jos olin Hakun puheita tarpeeksi hyvin tulkinnut, paikka, johon olin menossa, oli vanhaa tehdaskaupunki-aluetta ja näin eristyksessä New Yorkin valoista ja ihmisistä.

En halunnut pelotella itseäni, mutta siellä kukaan ei kuulisi huutoani.

Vihasin taukojani ravintolassa. En halunnut ajatella, vaikka se olikin raukkamaista ja todellisuuden välttelyä. En halunnut synkän varjon kohoavan kasvoilleni, mutta taukojen aikana en voinut muuta kuin huultani purren istua kippurassa työntekijöiden tiloissa.

Mitä enemmän iltaa ajattelin, sitä enemmän hermostuin. Hermostuin, vaikka tiesin että kaikki voisi mennä hyvinkin. En ole pessimistinen ihminen, mutta kuolemanpelko saa varmasti jokaisen ihmisen tuskallisena peruuttamaan vakaata seinää vasten.

Kaikki ihmiset eivät pelkää, he eivät tiedä, miten helposti elämä oikeasti saattaa katketa. He eivät osaa aavistaa, miten helposti kaikki saattaa päättyä. Me, jotka tiedämme, elämme pelossa ja taistelemme pelkojamme vastaan.

Vihaan ihmisiä, jotka eivät arvosta elämää. Minä odotan elämältä tiettyjä asioita, enkä halua kaiken päättyvän yhteen, kivuliaaseen hetkeen. Jokainen sekunti on pala, yksi osa palapeliä, joka ei välttämättä koskaan ole kokonainen.

Pelkään kipua, ajan kulua, tulevaisuutta, päätöksiäni ja niiden seurauksia. Tiedän sen olevan yksi osa elämää, enkä aio jäädä seisomaan paikoilleni. Päämääräni ei ole vain tappaa ja tuhota, haluan myös tutustua kaltaisiini, viettää aikaa heidän kanssaan, itkeä ja nauraa kuin kuka tahansa ihminen.

Haluan elää.

Naruton sydän hakkasi rinnassa ja hermostuneena hän puristi haurasta karttaa sormissaan. Aurinko oli painunut mailleen ja blondi istui hammastaan purren pehmeäpenkkisellä takapenkillä taxissa. Tällä kertaa sinisilmäinen oli saanut kuskikseen harvasanaisemman miehen, joka ei jakanut huomiotaan tieltä kippuralle vääntyneeseen asiakkaaseensa.

Naruto piti silmiään tiukasti kiinni ja kokosi ajatuksiaan kasaan katulamppujen välähdellessä ohitse.

Hieman kultahiuksinen kohotti kasvojaan, vilkaisten tummansinipohjaiselle taivaankannelle. Syksy tosiaan painoi päälle ja pimeä oli tullut jo ennen aikojaan.

Sinisilmäinen tunsi olonsa epävakaaksi, koska häntä jännitti suunnattomasti se, että hän mahdollisesti tapaisi kaltaisiaan. Ja se, että hän mahdollisesti saattaisi myös matkallaan törmätä Mescaline 9-jäseneen. Hän saattoi kohdata Wordlessit tai Mescalinen. Mahdollisesti jopa molemmat. Tai sitten ei ketään. Naruto henkäisi ja veti sitten takkuilevasti keuhkonsa taas täyteen happea.

Taxikuski rämpytti sormiaan vasten rattia musiikin tahdissa, eikä Naruto ajatuksiltaan kyennyt kuulemaan sävelen säveltä. Ilma auton ulkopuolella oli viilentynyt ja kultahiuksinen veti lakkiaan syvemmälle päähänsä. Mielessään nuorukainen kehotti itseään rauhoittumaan ja jupisi kaiken olevan hyvin ja juuri niin kuin pitikin. Taxi pysähtyi ja vaaleaihoinen mies kääntyi Naruton puoleen.
”Wall street”, kuski sanoi ja pian Naruto seisoi kuuluisalla kadulla hampaitaan kiristellen.

Sinisilmäinen katseli ympärilleen, kunnes nosti kartan katseensa alle. Naruto henkäisi ja hieroi niskaansa.

”Eteenpäin kadun päähän siis…”, hän mumisi ja turistikatse silmissään lähti taivaltamaan pitkin Hakun piirtämiä viivoja kartalla.

Tarkoin Naruto seurasi ohjeita ja luki karttaa kuin taitavin suunnistaja. Kaduilla, joilla liikkui vähemmän ihmisiä, hän kiiruhti pikakävelyään, joka yllättäen oli muiden ihmisten silmissä pikajuoksua. Hermoilultaan Naruto ei itse sitä edes huomannut, vaan pureskeli poskensa sisäpintaa ja tarkkaili ympäristöään koko ajan varuillaan.
”Ja tästä vasemmalle...”, Naruto lausui ja kohotti sitten katseensa kartasta.

Rautatieaseman portaat nousivat nuorukaisen edessä. Naruto henkäisi helpotuksesta, hän oli siis mennyt juuri kartan mukaan ja saapunut asemalaiturille juuri niin kuin Haku oli sanonut.

Kauaa sinisilmäisen ei tarvinnut odottaa, kun juna jo saapui ja hetken epäröiden hän nousi melko vanhaan junanrotiskoon. Junassa oli jonkun verran ihmisiä ja Naruto jäi seisaalleen, vaikka tiesi matkan kestävän jonkin aikaa.


Nuorukaisen rintakehä kohoili maltillisesti ja kädet puuskassa Naruto nojaili vasten liasta tummunutta ikkunaa. Juna ei todellakaan ollut hyvässä kunnossa. Ero LA:n junien ja Manhattanin syrjä-junien välillä oli suuri. Ihmiset junasta jäivät pois kullakin asemalla ja pian Naruto oli kolmisin erään blondin naisen ja parrakkaan vanhuksen kanssa.

Kukaan ei puhua pukahtanut. Hiljaisuutta rikkoi vain junan raiteiden kirskunta ja blondin kovaääninen kännykän näpsyttely. Sivusilmällä, rauhallisen vakaa katse silmissään Naruto vilkaisi ulos ikkunasta ja huomasi sirppisen kuun astuneen rohkeana esiin pilviharsojen takaa. Kello oli arvatenkin noin puoli kymmenen ja hetkeksi Naruto sulki silmänsä, valmistautuen henkisesti tulevaan.

En osannut kuvitella, millaiset Wordlessin jäsenet olisivat. Näin silmissäni joukon rohkeita kykeneviä, silmissään taisteluntahtoinen liekki. Näin suuren joukon ylväitä ihmisiä, sielut vailla epäilyksen häivää. Näin heidän varjojensa jaloissa anelevia M-9:n jäseniä, joilla ei ollut enää minkäänlaista mahdollisuutta selvitä.

Tunsin sydämeni hakkaavan pelkästä ajatuksesta. He kaikki, uhrautuisivat toistensa puolesta ja halusivat suorin selin astua taisteluiden rinkiin.

Kuvittelin jonkun heistä ojentavan kätensä minua kohti. En epäröi hetkeäkään, tartun siihen.

Kultahiuksinen hätkähti, kun junan kaiuttimet huusivat ilmoille aseman, jolla nuorukaisen oli määrä jäädä pois. Naruto nielaisi ja nosti kartan rintaansa vasten. Vanha pappa oli jo jäänyt pois jollain asemalla ja blondi nainen tuijotti Narutoa lähes säälien. Sinisilmäinen astui ulos junasta ja kohtasi hiljaisen, pimeän ja huonossa kunnossa olevan asemalaiturin.

Ei mikään ihme, että nainen oli häntä hieman säälien katsonut. Paikka oli karmiva ja tuntui olevan vailla ristin sielua. Kultahiuksinen puri huultaan, ettei se olisi väpättänyt hermostuneisuuden vuoksi. Hetkeksi Naruto laski katseensa ja hengitti rauhallisesti. Tuuli keinutteli kultaisina kellertäviä hiuksia, jotka pistivät esiin mustavalkoisen hen-lippiksen alta. Pitkän hiljaisuuden päätteeksi Naruto nosti katseensa ja ryhdisti niskaansa napsautellen selkänsä.

Minulla ei ole varaa epäröidä.

Karttaa silmäillen Naruto poistui juna-asemalta ja asteli pitkin hiljaisia katuja, vain ujeltava tuuli seuranaan. Vain harvoin Naruto huomasi ohittavansa vastaantulevan ihmisen. Kaikkialla oli hiljaista, eikä vastaantulevat näyttäneet ollenkaan terveiltä. Asut olivat yleensä likaiset ja rei’illä. Hiukset kiiltelivät ällöttävän rasvaisina katulamppujen ja kuun valossa.

Naruto oli valmiina pinkaisemaan juoksuun, jos yksikään ihminen yritti tehdä tuttavuutta. Kartalta Naruto etsi Hakun esittelemän sillan ja joutui räpsyttämään silmiään useaan otteeseen, ennen kuin uskoi edessään olevaa siltaa edes sillaksi.

Puulankut eivät todellakaan näyttäneet siltä, että kannattelisivat häntä minuuttia kauempaa. Kaiteet olivat ränsistyneitä ja vesi suuren sillan alla oli täynnä kaikkea käärepapereista ostoskärryihin. Epäröimättä nuorukainen kuitenkin lähti ylittämään natisevaa ilmestystä ja oli ihmeissään, kun se ei pettänytkään alta.

Askeleet hiljaisuudessa ja viiva kartalla veivät sinisilmäisen hylätyn tehdasrakennuksen kohdalle. Kuu piiloutui hetkeksi usvaisten pilvien taakse ja Naruto huomasi puristavansa karttaa yhä tiukemmin. Hän kiihdytti askeleitaan eikä tahtonut seistä tehtaan varjossa enää sekuntia kauempaa.

Naruto henkäisi helpotuksesta, kun tehdas jäi taakse ja pysähtyi suuren pesäpallokentän laitamille. Huonoon kuntoon jätetty kenttä oli juuri siellä, minne Haku oli sen kartoittanut. Naruto työnsi kartan taskuunsa ja kulki rätisevän katulampun alitse kohti kenttää.

Sinisilmäisen kengänpohjat tavoittivat hiekkaisen maanpinnan ja etsivä katse silmissään Naruto silmäili ympärilleen. Missään hän ei kuitenkaan nähnyt ketään, joten hän kaivoi simpukkakännykkänsä esille ja tarkisti ajan. 21.47. Onneksi hän ei ollut myöhässä.

Kultahiuksinen tunsi uskomatonta helpotusta, kun oli selvinnyt paikalle ehjin nahoin. Naruto etsi kohtaa, johon uskaltaisi istuutua, muttei maasta löytänyt kohtaa, johon haluaisi laskeutua. Äkkiä sinisilmäisen katse löysi ei-niin-hyvä-kuntoisen laudoista ja metallista rakennetun katsomon.

Ei sitä ilmestystä kyllä voinut katsomoksi kehua. Sitä kuvasi paremminkin rappuset. Suuret puiset rappuset, jotka kohosivat monen metrin korkeuteen. Olkapäitään kohauttaen Naruto harppoi niiden luokse ja jalallaan kokeili lautoja. Ne eivät tuntuneet kestäviltä, mutta oli siltakin kestänyt, joten miksei tämäkin?

Päättäväisenä Naruto kiipesi askelmia ylös ja otti määränpääkseen rappus-katsomon huipun. Sieltä hän näkisi hyvin ja havaitsisi ympäristön liikkeitä paremmin. Ylös päästyään Naruto tähysteli hetken ympärilleen, kunnes istahti puiselle penkille. Ilta oli kaunis, vaikka olikin pimeää ja kenttää valaisivat vain pari särisevää katulamppua, tähdet ja kuu.

Naruto risti kätensä yhteen ja odotti ajan kuluvan. Narutosta tuntui oudolta olla niin autiossa paikassa. Los Angelesin kasvatti oli tottunut siihen, että öisin kaikki paikat olivat valoisia ja värejä täynnä. Missään ei koskaan ollut täysin hiljaista tai autiota. Ei ainakaan niissä paikoissa, joissa hän oli itse käynyt.

Kultahiuksinen huokaisi ja äkkiä säpsähti, kuullessaan risahduksen altaan. Lankut napsahtelivat poikki kuin kuivat spagetit, eikä sinisilmäinen ehtinyt enempiä miettimään, kun oli jo loikannut huipulta ilmaan. Naruton jalat lennähtivät kohti taivasta ja silmät suurina nuorukainen näki ilmasta käsin, miten katsomo painui kasaan kuin ilmapallo.

Kultahiuksisen hiukset välkehtivät kuunsäteitä vasten ja äkkiä Naruto huomasi iskevänsä refleksistä kämmenet vasten hiekkaista maata. Hiekka pöllysi ja vauhdin vuoksi hän joutui työntämään itsensä maasta lentäen taas jalat ilmassa kohti tummaa taivasta.

Hetken nuorukaisesta tuntui, kuin hän olisi ollut sirkuksen akrobaatti, kun hän iski jalkansa maahan ja heitteli voltteja kuin mikäkin mestari. Niin käden kuin jalkojen painaumia jäi hiekkaan ja uskomatonta vauhtia Naruto heitteli voltteja ja vaikka minkälaisia temppuja kauemmas katsomosta.

Lopulta hän iski jalkansa maahan ja painui kyykkyyn, vielä hieman raahautuen kyykyssä taaksepäin.

Naruton suu jäi auki ja hän huomasi pitävänsä käsiään sivuillaan koholla.
Naruto haukkoi henkeään ja lopulta lysähti takapuolelleen istumaan. Nuorukainen kokosi ajatuksiaan ja haroi hassusti nauraen hiuksiaan. Hän oli juuri tainnut taitojensa ansiosta pelastautua pudotukselta.
”Aha aha ha ha… melkoista”, Naruto mumisi ja hätkähti yllättäen kumeaan ääneen katsomon suunnalta.

Samassa hän nosti katseensa takaisin katsomoa kohti. Naruto tuijotti liikkumatta katsomoraunioiden päällä seisovaa hahmoa. Hahmo iski käsiään hitaasti yhteen. Jokainen taputus kaikui Naruton korvissa ja hievahtamatta juoksija tuijotti tulijaa.

Kuunsäteet valaisivat mustiin, suoriin housuihin ja takkiin pukeutunutta mieshahmoa. Musta takki oli jätetty auki ja sen alta paljastui valkoisena kuunsäteissä kylpevä kauluspaita. Miehen hiukset olivat mustat ja hänen silmiään peittivät tummat aurinkolasit.

Naruto tuijotti miestä ja räpsytti silmiään kysyvästi. Oliko Wordlesseilla oma puku? Hienoltahan tuo näytti, siihen hän voisi itsekin kääriytyä. Blondi kurtisti otsaansa ja käsillään työnsi itsensä pystyyn. Katseellaan hän etsi jotain merkkejä siitä, olisiko mies tosiaan Wordlessin jäsen. Siniset silmät lipuivat ohi punaisella painetun tekstin mustan takin kauluksen ylitse.

Äkkiä Naruto jäätyi ja laski hieman katsettaan, lukien punaisen tekstin uudestaan kerran toisensa perään.

Tuntemattoman miehen vaaleille huulille nousi omahyväinen hymy ja Naruton jalat tärisivät, eivätkä suostuneet liikahtamaan mihinkään suuntaan. M-9. Suuriksi painetut merkit paloivat Naruton mieleen ja hetkeen pimeydessä ei liikkunut muu kuin nuorukaisen ajatus, pelko.

Pelko paistoi sinisilmäisen kasvoilta ja hän rukoili että voisi nukahtaa ja herätä parempaan aamuun. Pelata päivän uudestaan.

”Kaunis ilta eikö, pieni juoksijani?”

- - - - - -