Ihan vain muistutuksena, että Zabuzan sukunimi on Momochi.

------------------------

”Kerro tarina Zabuza.”, pienen pojan ääni kaikui pimeässä metsässä.
”Miksi?” Miehen ääni ei luvannut tarinaa. Oikeastaan se lupasi selkäsaunan jos Haku inahtaisi vielä kerran. Viimeisen kahden tunnin aikana Zabuza oli tajunnut, että yleensä ottaen siihen, että pahismaiset tyypit eivät hankkineet lapsia, oli hyvä syy. Yleensä ottaen pahismaisilla tyypeillä ei ollut hermoja kasvattaa heitä ja Zabuza ei ollut poikkeus.
”Koska minua ei nukuta ja metsä on kylmä, märkä ja...” Hakun ääni vaimeni pieneksi mutinaksi Zabuzan olkapäätä vasten.
”Mitä sinä sanoit, penikka?” Zabuzan ääni kiristyi. Hän tahtoi vain nukkua ja jonkun lapsen vuoksi hän oli harvoin menettänyt yöunensa. Haku näytti olevan poikkeus ja jollain asteella Zabuza tajusi, että tämä ei tulisi olemaan ainoa yö. Kymmenen sekunnin hiljaisuuden jälkeen Haku vastasi hennolla äänellä.
”Metsä on kylmä, märkä ja pelottava.” Zabuza katsoi hämmentyneenä lasta joka oli käpertynyt hänen kylkeensä. Haku vaikutti yleensä niin tottelevaiselta ja pelottomalta. Poika luultavasti tappaisi itsensä, jos se hyödyttäisi jotenkin Zabuzaa. Oli outoa ajatella, että hänen pieni suojattinsa pelkäisi jotain.
”Minkälaisen tarinan sinä haluaisit kuulla?” Oikeastaan Zabuzasta tuntui hyvin turhalta kysyä asiaa. Ei hän osannut mitään tarinoita ja ne tarinat, mitä hänelle oli lapsuudessa kerrottu, eivät todellakaan sopineet pienelle lapselle iltasaduksi.
”Sellaisen, missä on onnellinen loppu.” Vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä ja sai Zabuzan melkein nauramaan ironisesti. Poika iski hänen heikkoon kohtaansa. Onnelliset loput eivät olleet Zabuzan alaa ja ainoa perinteinen satu, jonka mies tiesi oli Punahilkka. Jostain kumman syystä Zabuza päätyi siihen lopputulokseen, että ei ollut viisasta kertoa pelokkaalle pojalle siitä, miten metsässä asuva susi tuli ja söi suloisen lapsen suihinsa.



”Olipa kerran hyvin yksinäinen poika. Hänellä ei ollut yhtään aitoa ystävää ja hän välitti hyvin vähän muista ihmisistä.” Zabuza ei ymmärtänyt, miksi hän kertoi tätä tarinaa Hakulle.
”Mikä sen pojan nimi oli?” Haku kysyi kiinnostuneena. Zabuza huokaisi. Nähtävästi hän oli onnistunut sytyttämään Hakun mielenkiinnon ja silloin paluuta ei ollut.
”Momochi, häntä kutsuttiin Momochiksi. Momochi asui sumukylässä, jossa elämää ei paljon arvostettu. He uskoivat, että vain vahvimmilla oli oikeus elää.” Zabuza ei tiennyt, miksi hän takelteli niin paljon epäoleellisissa asioissa. Yleensä hän ei sortunut moiseen, mutta toisaalta tämä oli hänelle hyvin henkilökohtainen tarina. Entä jos Haku ei pitäisi siitä?
”Mutta eihän se voi olla niin. Olenhan minäkin aika heikko, mutta kai minulla on oikeus elää.” Hakun ääni oli masentunut. Totta kai Zabuzakin ajatteli, että hän oli heikko, kun hän itsekin ajatteli niin. Eihän mies edes kertoisi tarinaa jos Haku ei olisi niin peloissaan.
”Sinä olet todella heikko, mutta kyllä minä koulutan sinut vahvaksi ja totta kai sinulla on oikeus elää. Kaikilla on.” Zabuza tahtoi yhtäkkiä vain kadota maan alle. Hänen pääasiallinen tehtävänsä oli murhata ihmisiä. Kyllä vain, Zabuza oli mitä parhain ihminen kasvattamaan lasta ja opettamaan pienelle pojalle, miten tärkeä ihmiselämä oli.

”Niin takaisin tarinaan…tarinamme sankari sopeutui valitettavan hyvin kylänsä perinteisiin. Hän oppi tappamaan tunteettomasti. Kuitenkin kaiken esittämisensä alla Momochi inhosi itseään ja tekojaan. Hän oppi inhoamaan veren hajua, makua ja ennen kaikkea lämpöä. Momochi nautti kylmästä paljon enemmän kuin lämpimästä, sillä se ei muistuttanut häntä verestä. Valkoinen oli hänestä paljon kauniimpaa kuin punainen. Momochi rakasti lunta, sillä sen väri ja kylmyys olivat hänelle kuin taivas.” Zabuza oli melkein unohtanut sen hetken kun hän tajusi inhoavansa verta. Nyt se inho kuulsi kuitenkin hyvin selvästi hänen äänessään. Kuitenkin pieni syyllisyys painoi miehen kasvoja. Tämä oli todellakin mitä fantastisin iltasatu.
”Siksi sinä olit ulkona silloin, kun me tapasimme. Ulkona satoi silloin lunta.” Haku naurahti jo puoliunisesti. Uskomatonta, että tällainen satu näytti rauhoittavan poikaa.
”Minun on turha kertoa tarinaan jos tiedän jo etukäteen, mitä tulee tapahtumaan.” Zabuza puuskahti ärtyneenä. Ei lapsen ollut tarkoitus tajuta, että hän kertoi omaa tarinaansa. Joskus Haku vain oli aivan liian fiksu lapsi.
”Momochi kehittyi ninjana aina anbuksi asti ennen kuin ryhtyi nukenaiksi…”Valitettavasti poika keskeytti Zabuzan hämäräperäisen sadun kesken lauseen.
”Etkö aio kertoa tarkemmin niistä ajoista?” Hakun kysymykseen Zabuza tyytyi vain tuhahtamaan ironisesti.
”Säästetään se vaikka huomisen iltasaduksi.” Siitähän tulisi lähes yhtä hurmaava lastensatu kuin tästäkin.
”No Momochin elämä kulki aivan normaalisti ja hän eli yksinäistä elämäänsä eteenpäin aina juuri yhteen tiettyyn lumisateeseen saakka. Ulkona oli niin kylmä, että jopa Momochin teki mieli täristä. Kuitenkin keskellä sitä kaunista lumisadetta istui pieni tyttö."
”Tyttö?” Haku kysyi uteliaana, mutta jopa hieman ärtyneenä. Hakulle ei näyttänyt olevan epäselvää, kuka se lapsi lumisateessa oli ollut.
”Anteeksi pikkuinen, mutta aluksi Momochi luuli lasta tytöksi. Tämä näytti niin suloiselta ja viattomalta keskellä niitä kauniita lumihiutaleita. Tyttö näytti niin kylmettyneeltä ja surulliselta, että Momochi oli varma, että lumihiutaleet eivät edes sulaisi tämän iholla. Kuitenkin tämä lapsi käänsi katseensa Momochiin päin ja hymyili aurinkoisesti sanoen, että Momochin silmät olivat samanlaiset kuin lapsen.” Zabuzan rauhoittavan äänensävyn myötä Haku oli sulkenut silmänsä ja nukahtanut miehen kylkeen käpertyneenä. Kuitenkaan Zabuza ei huomannut asiaa, vaan jatkoi tarinaansa.
”Silloin Momochi tajusi, että tuo lapsi olisi kaikkea muuta kuin kylmettynyt kerjäläinen. Hän oli Momochin aarre, jonka tämä löysi rakastamansa kylmyyden keskeltä. Sitä mukaa kuin lumihiutaleet tarttuivat tytön hiuksiin, Momochi tiesi entistä varmemmin, että hän ottaisi ja kasvattaisi tuosta lapsesta taitavan ja onnellisen naisen eikä kumpikaan heistä olisi enää yksinäinen. Tai no parin päivän päästä hän tajusi, että lapsi oli poika, mutta ajatus oli tärkein, vai mitä?” Zabuza hiljeni ja kääntyi katsomaan Hakun rentoutunutta olemusta. Hän kosketti varoen yhtä korpinmustaa suortuvaa ja hymyili pojalle.

”Eikä Momochi ole vielä kertaakaan katunut sitä, että löysi lumesta aarteensa, sillä päivä päivältä se muuttuu hänelle arvokkaammaksi.”