Metsä oli pimeä ja hiljainen, mutta yötaivas oli kirkas ja pilvetön, pitäen näkyvyyden hyvänä. Kuu loisti suurena ja hopeisena, heijastaen valoaan puiden lehdille ja neulasille, saaden metsämään näyttämään siltä, kuin se olisi himmeästi hohtanut, ja itse valaissut kulkijan matkaa.

Yksinäisen varjon lisäksi puiden lomassa ei liikkunut, varjokaan ei ollut enää hereillä. Mustahiuksinen nuorukainen käveli eteenpäin rauhalliseen tahtiin, ei hidastellen, mutta ei myöskään kiirehtien. Hänen askeleensa olivat kuitenkin vakaat ja päättäväiset, kuin hän olisi selkeästi tiennyt määränpäänsä.

Sitä ei poika kuitenkaan osannut sanoa. Jalat kuljettivat häntä tutussa metsässä eteenpäin, ja hän seurasi jaksamatta panemaan hanttiin. Oli rauhallista, ei ollut liian kylmä tai liian kuuma. Hohtava metsä oli harvinaisen kaunis, mutta poika ei erityisemmin katsellut ympärilleen, jatkoi vain vaellustaan. Nuorukainen hieraisi piikikkäälle poninhännälle nostaneita hiuksiaan, lähinnä vain tavan vuoksi kuin jostain tietystä syystä, asettaen sen sitten takaisin taskuun.

Matka joutui eteenpäin, hohtava metsä jatkui pitkälle silmänkantamattomiin. Poika ei muistanut, mutta ei toisaalta jaksanut edes ajatella, kauanko oli kävellyt, ja kuinka syvällä metsässä oli, tai mistä oli metsään tullut. Edelleen jalat kuitenkin kuljettivat häntä eteenpäin, eikä matkalle näkynyt loppua. Hän ei kuitenkaan tuntenut itseään vielä väsyneeksikään, hän olisi voinut jatkaa vielä pitemmällekin.

Nuorukaisen mustat silmät olivat ilmeettömät ja välinpitämättömät, ja olemus viesti lievästi tylsistymisestä. Pikkuhiljaa myös ilme alkoi viestiä turhautumisesta ja ärtymyksestä, pitkä matka ei-minnekään alkoi tuntua turhalta. Metsä hiljeni lopullisesti pojan pysähdyttyä ja viimeisten askelten kaikujen soidessa pois. Hetken mustahiuksinen vain seisoi paikallaan, mutta tuhahti sitten.

"Tch, mendokusee", nuorukainen mutisi suosikkisanansa melko hiljaa, mutta pojan matalahko ääni kuulosti huudolta muun metsän äänettömyyteen verrattuna.

"Hmm, tylsää, vai? Ehkä minä voin tehdä siitä mielenkiinoista..." Pojan äsken rento olemus jännittyi äärimmilleen hänen kuullessaan äänen puhuvan takanaan. Äänen, jota hän ei luultavasti koskaan unohtaisi. Äänen, jonka ei olisi enää pitänyt voida kuulua missään kenellekään.

Äkkiä metsä ei enää näyttänytkään niin lempeältä ja kauniilta, vaan taivaalle oli kertynyt tummia pilviä, ja puiden lomassa vaani usva kuin aaveet, jotka veivät varomattomat mukanaan, eväten paluun ikuisiksi ajoiksi. Metsä ei enää heijastanut kuun pehmeää, hopeista valoa, vaan maisema oli nyt synkkä, ja maisema oli punertava. Nukkuvien sijaan puut ja pensaat vaikuttivat... kuolleilta.

Hitaasti poika kääntyi ympäri, kohdatakseen tuntemattoman. Hän kohtasi sumun verhoaman, mustan siluetin, punainen kuu tämän takana sai tämän erottumaan ympäröivästä maisemasta. Hahmolla oli mukanaan suuri, kolmiteräinen viikate, kuun valo korosti terien kirkkaanpunaista väriä. Päällään miehellä oli musta kaapu. Silmältä kesti hetki tottua erottamaan yksityiskohtia, mutta poika ei tarvinnut niitä hänen tunnistaessaan miehen.

Ilmestyneen kasvoille ilmestyi julma hymy hänen huomattuaan tajuamisen ja kauhun sekoittuvan mustahiuksisen ennestään järkyttyneeseen ilmeeseen. Nämä kaksi selvästi tunsivat toisensa.

"Pitkästä aikaa, pentu", hahmo vastasi matalalla, lievästi värisevällä äänellä. Mies lähti hitaasti kävelemään kohti nuorukaista, kaulalla roikkuva riipus kilisten ja välkehtien askelten tahdissa. Voitonriemuinen, hieman innostunut ilme kasvoillaan hopeahiuksinen lähestyi vääjäämättä, mielipuolinen kiilto ametistin värisissä silmissään.

Pojan teki mieli peruuttaa kauemmas, tai oikeastaan kääntyä ja juosta niin kovaa kuin jaloista lähti, mutta vartalo tuntui patsaalta, jalkapohjat olivat liimautuneet maahan. Ruumis ei yksinkertaisesti totellut, vaikka toinen tuli koko ajan lähemmäs. Kokemuksesta nuorukainen tiesi, ettei hopeahiuksisella ollut mitään hyvää mielessään.

Pää yritti epätoivoisesti kehitellä suunnitelmaa, juonta, miten saisi miehen pois päiviltä, tai edes lisäaikaa lopullisen ratkaisun löytämiseen. Hän oli voittanut kaapuun verhoutuneen jo kerran aiemmin, se ei ollut mahdotonta. Poika tunsi hikipisaran valuvan ohimoltaan aivojen raksuttaessa, miettiessä. Mitä vaan, mutta jotain! Mies oli melkein kohdalla, ja mustahiuksisen sydän jätti yhden lyönnin väliin - pää oli yhä aivan tyhjä.

Virne miehen kasvoilla levisi, hän oli selvästi huomannut nuoremman ahdingon, ja nautti siitä täysin siemauksin. Hopeahiuksinen otti viikatteen selästään ja ojensi kätensä suoraksi, asettaen kaksi suurinta terää pojan kaulan molemmin puolin. Nuorukainen yritti yhä epätoivoisesti miettiä jotain, mutta mitään ei tullut mieleen, ja kasvava paniikki vaikeutti yritystä entisestään.

Pian mies jo seisoi aivan hänen edessään, ja mustahiuksisen oli katsottava kunnolla ylöspäin nähdäkseen vanhemman kasvot. Kaapuun pukeutunut tosin helpotti pojan oloa kumartumalla aivan tämän naaman eteen. Violetit silmät katsoivat syvälle mustiin, imien toisesta huokuvan kauhun tarkkaan. Mies painoi keskimmäisen viikatteen hamaran pojan kaulalle, saaden nuorukaisen värähtämään kylmän metallin koskettaessa ihoa.

"Oliko ikävä?" mies kuiskasi pahaenteisellä äänelle, painaen terää hieman kovemmin kaulalle. Poika ei olisi kyennyt vastaamaan, vaikka olisi halunnutkin, ääni tuntui muun vartalon mukana tehneen lakon. Mies nauroi vaimeasti ja veti viikatetta taas itseensä päin, suurimman terän osuessa tällä kertaa pojan niskaan. Nuorukainen värähti taas pienesti tuntiessaan pienen, viiltävän kivun niskassaan, tosin tunne hävisi hyvin nopeasti. Edelleen myhäillen mies poisti terän kaulan ympäriltä ja suoristautui, nostaen ylimmäisen terän lähelle kasvojaan. Mustahiuksisen silmät laajenivat, kun hän huomasi muutaman pisaran punaista nestettä terässä ja tajusi mitä tapahtuisi seuraavaksi. Miehen nauru voimistui ja siihen tuli sekopäinen nuotti, kun hän nuolaisi kirkkaanpunaiset pisarat samanväriseltä terältä. Hopeahiuksisen iho muutti väriä, valkeita, luurankomaisia kuvioita ilmestyi mustalle pohjalle. Nyt kovaan ääneen, mielipuolisesti nauraen mies kohotti aseensa, valmiina iskemään sen poikaan mahdollisimman kivuliaasti, eikä nuorukainen voinut kuin tuijottaa. Hänen teki mieli juosta, huutaa, puolustautua, mutta ruumis lakkoili edelleen. Mies laski voimakkaalla liikkeellä viikatteen, ja nuorukainen sulki silmänsä, odottaen iskua...

~*~

"Shikamaru, herää!  Voi pyhä, mitä unta hän oikein näkee? Oi, Shikamaru!!"

Mustahiuksinen poika räväytti silmänsä auki ja nousi istumaan niin nopeasti, että olisi kumauttanut päänsä yhteen vaaleahiuksisen, muutamaa vuotta vanhemman tytön kanssa, ellei äsken mainittu juuri olisi ehtinyt heittäytyä taaemmas.

Shikamaru tuijotti melkein vauhkona eteensä, huohottaen voimakkaasti. Hän pystyi vielä tuntemaan kaulassaan ja niskassaan kohdat, joita terä oli koskettanut. Käsi nousi melkein itsestään koskettamaan niskaa, mutta sormet löysivät vain ehjää ihoa.

Unta. Se oli ollut pelkkää unta. Elävää, ja todentuntuista, mutta unta.

"Tuota, oletko kunnossa?" Takaa kuulunut huolestunut ääni havahdutti nuorukaisen mietteistään ja hän kääntyi katsomaan tyttöä, joka selvästi tunsi itsensä hämmentyneeksi ja epätietoiseksi, eikä pojan yleensä rauhallisissa silmissä ollut hurja katse helpottanut oloa juurikaan.

"Temari..." Poika mutisi enemmän itselleen, mutta nyökkäsi sitten hitaasti.
"Olen kunnossa, näin vain... unta", mustahiuksinen chuunin vastasi hieman etäisesti, kääntyen taas katsomaan eteensä tuttuja paikkoja.

He olivat Shikamarun suosikkipaikalla, erään rakennuksen katolla, josta näki hyvin taivaalle. Poika oli taas onnistunut luistamaan tehtävistään ja tullut tänne katselemaan pilviä, ja ilmeisesti torkahtanut. Kauan hän oli oikein nukkunut?

Temari katseli nuorempaa poikaa hetken huolissaan. Ei ollut toisen tapaista olla noin hiljaa, normaalisti poika olisi jo ehtinyt valittaa kuinka "työläs nainen" vaaleahiuksinen oli, ärtyneenä herätyksestä. Nyt toinen vain istui ja mietti jotain, ilmeisen hermostuneena.

Tyttö laskeutui lavalta ja kiersi tolpan ympäri, istuutuen Shikamarun viereen. Toinen ei edes noteerannut häntä, vaan katseli edelleen tyhjyyteen, otsa huolestuneessa kurtussa. Temari ei oikein tiennyt mitä hänen olisi pitänyt sanoa.

"Sinusta tulee yhtä kurttuinen kuin Ebizou-jiisan, jos huolehdit noin kovasti", hän tokaisi hetken päästä piristääkseen tunnelmaa, ja vilkaisi vieressään istuvaa poikaa. Shikamarun pää nytkähti pienesti ja hän räpytti silmiään pari kertaa, vilkaisten hieman hämmentyneenä vieressään istuvaa virnistävää Temaria. Kohta pojan kasvoille kohosi tuttu tylsyyteen sekoittunut ärtynyt ilme, ja tämä tuhahti tuttuun tapaansa katsoen taas eteenpäin. Tyttö tunsi olonsa huojentuneeksi, Shikamaru oli edelleen oma itsensä. Jokin oli vain pelästyttänyt toisen kunnolla. Ja Temaria kiinnosti tietää, mikä se jokin oli.

"Hmh, mitä unta muuten näit äsken? Anteeksi että kysyn, eikä tietenkään ole pakko vastata, mutta..." Temari lisäsi nopeasti, sen oli pakko olla jotain pahaa, jos se sai Shikamarun pelästymään. Poika vilkaisi tyttöä hieman yllättyneenä, kääntäen katseensa maahan.

"Ei sen väliä..." hän mutisi tytön pahoittelulle, miettien miten sen kertoisi. Oikeastaan se tuntui aika tyhmältä näin jälkeenpäin ajateltuna.

"Näin, siis, siinä unessa, että Hidan oli tullut takaisin", olkoonkin kuinka tyhmä uni, edelleen sen ajatteleminen aiheutti nuorukaiselle kylmiä väreitä. Jashinistia ei todellakaan toivottu takaisin.

Temari ei oikein saanut vastauksesta mitään irti.
"Kuka on Hidan?" tyttö täsmensi, vaikka tunsikin itsensä jokseenkin tyhmäksi, mikä korostui hänen saatuaan jälleen uuden vilkaisun pojan suunnalta. Tuntui kuin hänen olisi pitänyt tietää, kuka tämä 'Hidan' oli, tai oli ollut, mutta nimi ei herättänyt muistikuvia.

Shikamaru katseli tyttöä hetken mietteliäänä, mutta muisti sitten ettei toinen ollut saanut yhtä tarkkaa informaatiota Akatsukin kulusta. Katse suuntautui jälleen jonnekin tyhjyyteen, kun poika selosti lyhyesti tapahtumat, kuinka Hidan oli murhannut Asuman, ja kuinka hänen itsensä oli onnistunut vangita jashinisti palasina kuoppaan sukunsa metsään. Temari kuunteli tarinaa silmät pyöreinä ja melkein epäuskoisina, mutta ei kertaakaan keskeyttänyt nuorempaa. Kun mustahiuksinen lopetti tarinansa, kaksikon välille laskeutui hiljaisuus, kumpikin omiin aatteisiinsa vaipuneena.

"No huh, olipa tyyppi", Temari rikkoi hiljaisuuden ensimmäisenä. Ei sopinut hänen luonteelleen vain istua hiljaa ja miettiä asioita. "Hyvä, ettei hän ole enää maisemissa."

Nuorukainen mietti toisen sanoja. Niin, Hidan ei ollut enää maisemissa. Hänet oli vangittu, hän oli palasina, ei hän voisi enää tulla murhaamaan ketään!

Eniten Shikamarua kuitenkin mietitytti unen sävy - hän oli jo jonkin aikaa nähnyt unia, missä vain vaelsi sukunsa metsässä, kuin johonkin tiettyyn suuntaan, mutta päätymättä minnekään. Pari yötä sitten hän oli tajunnut kulkevansa kohti paikkaa, jonne oli Akatsuki-friikin haudannut. Viime unessa olleet tapahtumat olivat uusia.

"Mutta, kuitenkin", tytön ääni havahdutti pojan taas maanpinnalle mietteistään, "tulin tänne, koska Hogake-samalla on asiaa. Koskee ilmeisesti seuraavaa chuunin-koetta." Poika huokaisi ja mutisi jotain 'työläästä', mikä helpotti Temarin oloa. Toinen oli ollut heräämisestään lähtien outo ja omissa maailmoissaan, mutta ehkä se johtui vain siitä painajaisesta. Ilmeisesti Asuman kuolema oli jättänyt ikuisen jäljen nuorempaan poikaan.

Kaksikko nousi ylös samaan aikaan ja suuntasivat kohti portaikkoa, josta pääsisi katutasolle. Nuorukainen survoi kädet tapansa mukaan taskuihinsa ja sysäsi ajatukset unistaan sivuun. Uniahan ne vain olivat, ei niillä ollut merkitystä.



Kumpa Shikamaru vain olisi ollut oikeassa.