A/N: Kirjoittaminen lähti, kun tajusin miten hyvin Queenin kappale Who Wants To Live Forever sopiikaan näihin kahteen. Sitä sitten kuuntelin kirjoittaessa, toisen inspis biisin, Treasure Planet -elokuvan kappaleen I'm Still Here, kera.

***

There's no time for us
There's no place for us
What is this thing that builds our dreams
Yet slips away from us

Sasori katseli nukkuvan Deidaran kasvoja kasvavan kuun loisteessa. Nukkuessaan nuorempi näytti niin viattomalta, kuin ei olisi koskaan kuullutkaan sanaa tappaa, puhumattakaan räjäyttämisestä. Hitaasti Sasori vajosi mietteisiinsä Deidaran rauhallisen tuhinan saattelemana.

"Sinä olet ikuinen, un", oli Deidara sanonut hänelle aiemmin sinä samana päivänä. Sanoihin oli oudolla tavalla sekoittunut hieman kunnioitusta, ripaus iloa sekä pohjatonta surua. Ne olivat saaneet Sasorinkin ajattelemaan.

Hän halusi olla taidetta. Jotain, mikä kestäisi ikuisesti, jotain mitä aika ei hajoittaisi. Jotain, mikä pysyisi kun kaikki muu tuhoutuisi, mitä muut voisivat ihastella vuosisatojenkin kuluttua. Sasori halusi olla ratojansa kiertävät planeetat, hän halusi olla aina puhaltava tuuli.

Mutta Deidara oli erilainen. Hän ei jaksanut katsella meren loppumattomia aaltoja tai ihastella taivaan tähtiä. Jos hän olisi voinut, hän olisi luultavasti räjäyttänyt nekin menemään. Deidara halusi olla se sekunnin murto-osa ennen räjähdystä. Hän halusi olla ilotulitus ja lumihiutale hetkeä ennen kuin se suli. Hän halusi ilmestyä ja kadota sitten yhtä nopeasti.

He olivat niin erilaisia, ja joskus se suretti Sasoria. Jos hän oli ikuinen, niin Deidara oli ohikiitävä. Vain pienen hetken Sasori saisi viettää elämäänsä Deidaran kanssa. Vain pienen hetken Sasori saisi rakastaa Deidaraa ja tuntea tämän lämmön lähellään.

Toisinaan hän kysyi itseltänsä, kannattiko tämä. Kannattiko antaa sydämensä pamppailla toisen lähellä?

Kannattiko ottaa riski, kun hän tiesi Deidaran lopulta jättävän itsensä? Nuorempi ei ymmärtänyt, hän ei pystynyt ymmärtämään, kuinka satutti Sasoria. Sasoria, joka ei voinut pyydystää ohi lentävää perhosta pelätessään repivänsä sen siivet irti.

Aluksi Sasori oli vihannut Deidaraa, tuota nenäkästä kakaraa, niiden tunteiden takia, joita hän Sasorissa herätti. Hän oli vuollut sydäntänsä kovemmaksi, rakentanut ympärillensä uusia muureja tilkitessään samalla vanhoja. Hän oli eristäytynyt pitkiksi ajoiksi taiteensa pariin. Uskotellen sen olevan ainoa merkitsevä asia. Määrätietoisesti hän oli jättänyt Deidaran huomioitta.

Ja kaiken sen varmistelun, eristäytymisen, vihan ja pelon takana hän oli toisinaan unohtunut katselemaan Deidaraa.

Hän oli kadottanut pieniä ikuisuuksia, nopeasti ohi liitäviä sekunteja, upotakseen nuoremman sinisiin silmiin. Niihin kauniisiin taivaansinisiin, jotka katsoivat Sasoria tyytymättöminä toisen hiljaisuuteen. Välkkyivät tämän nauraessa, tummenivat toisinaan Sasorille tuntemattomista syistä.

Ja pieninä palasina, joita Sasori oli sitten koonnut parhaansa mukaan hiljaisuudessaan, hän oli nähnyt Deidaran silmissä vielä jotain muutakin. Jotain, mitä hän ei ollut aluksi pystynyt ymmärtämään. Jotain, mikä oli syntynyt Deidaran istahtaessa Sasorin viereen, tämän kävellessä Sasorin rinnalla, tämän hymyillessä Sasorille.

Hymyillessään sitä hullua ja villiä hymyä, jota Sasori niin rakasti. Sitä virnistystä, jota vanhempi olisi voinut katsella loputtomiin.

Ja sitten yhdessä päivässä, illassa, tunnissa, se kaikki oli riistäytynyt käsistä. Kaikki oli paljastunut, valheiden ja välttelyn verhot oli vedetty pois. Naamiot oli poistettu kahden erilaisen akatsukin kasvoilta.

Eikä Deidara ollut työntänyt Sasorin tunteita syrjään. Hän ei ollut heittänyt niitä pois, ohittanut tai unohtanut niitä. Päinvastoin, hän oli ottanut ne ja antanut Sasorille takaisin samalla mitalla. Syöpynyt Sasorin elämään lopullisesti.

Deidaran lähellä Sasori oli pikkuhiljaa todella oppinut, mitä on olla onnellinen. Miltä tuntui, kun teki toisenkin onnelliseksi.

Hiljaa Deidara ynähti unissansa saaden taivaan tähtipeittoa tuijottaneen Sasorin katsomaan jälleen nuorempaa. Ikuistamaan nuo piirteet jälleen verkkokalvolleen peläten samalla unohtavansa ne jonain päivänä. Toivoen, ettei sitä päivää koskaan tulisi.

Unisesti Deidara avasi silmänsä ja kohdisti katseensa Sasoriin. Hymyili hieman, ihan vähän vain, kohotti kätensä ja hipaisi Sasorin kasvoja nukahtaen sitten uudelleen.

Pienen, ohikiitävän, hetken jälkeen Sasori asettui lopulta makaamaan Deidaran viereen. Jonkin aikaa hän tunsi toisen rauhoittavan hengityksen kasvoillansa, kunnes vajosi itsekin uneen.

And we can have forever
And we can love forever
Forever is our today

***

A/N: Ironista sinänsä, että Sasori sitten loppujen lopuksi jätti Deidaran ypöyksin.: /

Tälläinen kirjoittaminen on hurjan hauskaa. Kirjoitan vaan jotain ilman kunnon pointtia ja yritän saada sen näyttämään joltain.l''D
Ainoa vaan, että tälläiset ficit jäävät aika lyhyiksi. En vaan osaa taikka halua venyttää niitä pidemmiksi.

Kaikki kommentoivat. Huomatkaa painotus sanalla kaikki.