Nuori, teini-ikäinen tyttö käveli jo pimenneessä illassa ostoskassia kantaen, ilmeettömänä eteensä tuijottaen. Jos joku olisi vielä ollut hereillä ja nähnyt tuon tytön, olisi hän pitänyt tätä tavallisena teini-ikäisenä kunoichina, joka oli tehtävien uuvuttamana käynyt hakemassa pitkän poissaolon vuoksi tyhjänä olleeseen jääkaappiinsa täydennystä. Uupunut tyttä toki oli, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä tehtävien kanssa - jos tuo ulkopuolinen olisi saanut tuntea sekuntinkin ajan tytön tunteita ja nähdä ostosten sisällön, olisi hän samantien käsittänyt mistä oli kyse. Tyttö itse tiesi sen varsin hyvin.

Sä sanot, että mä näyttelen
elän leikkien
prinsessaa

Sakura ei tiennyt, miksi hän tunsi itsensä niin väsyneeksi, niin masentuneeksi. Eikö kaiken pitäisi nyt olla hyvin? Hänen rakastamansa mies oli palannut Konohaan, elävänä, ja saanut jonkinasteisen armahduksen teoistaan. Ja nyt hänen rakastamansa mies oli hänen, niin tuo oli luvannut. Silti vihreäsilmäiseen tyttöön sattui, sattui niin paljon. Miten näin oli voinut käydä?

Sulle suru on temppu vain
vika sielussain
juoni vain

Hänen unelmansa oli toteutunut, mutta ilmeisesti Sasuken ei. Tai siis, hän oli saanut Itachin tapettua, poika oli saanut kostonsa, mutta silti jotain puuttui. Hänet oli päästetty takaisin Konohaan, tosin hän oli saanut rangaistukseksi 'kotiarestia', hän ei saisi poistua ninjakylästä ennen kuin olisi suorittanut tietyn määrän D-luokan tehtäviä, saaden ainoastaan pienen summan rahaa elämiseen. Vaikka pojan ympärillä oli alkanut pian taas pyöriä lauma umpirakastuneita fanityttöjä, moni oli myös alkanut karstaa Sasukea, jopa suorastaan vihata tätä. Sakura oli hetkessä vanhojen tunteidensa vanki, ja hurmionsa vuoksi hän huomasi liian myöhään, että jokin pojassa oli muuttunut - ja pahasti.

Uchiha-klaanin ainoa selviytyjä ei ollut enää viileän etäinen, rauhallinen tyyppi, kuten hän oli aikaisemmin ollut. Hän oli löytänyt itsestään uuden puolen, jota fanitytöt rakastivat, mutta jota Sakura oppi hyvin nopeasti inhoamaan. Poika oli alkanut vikitellä joka ikistä kaupungista löytyvää naista, ikä-haarukka ulkonäköön suhteutettuna, vaikka seurustelikin yhä virallisesti Sakuran kanssa. Tietenkään tytöllä ei ollut mitään konkreettisia todisteita pojan uskottomuudesta, mutta kaikki sen tiesivät - se oli julkinen salaisuus. Mutta eniten Sakuraan sattui pojan välinpitämättömyys. Sasuke ei edes yrittänyt näyttää syylliseltä, vaikka toi vähänväliä heidän yhteiseen kämppäänsä naispuolisia ystäviä, jonka kanssa sitten lähti iltaa viettämään, saapuen vasta seuraavana päivänä.

Sulle tytöt on leikkiä vain
ne on huvia huoletonta
Sulta säröjä sieluuni sain
yhden liian monta

Tyttö ei kyennyt enää pitämään kasvojaan ilmeettömänä, ja kiitti yön pimeyttä ja myöhäistä kellonaikaa, ettei kukaan ollut näkemässä hänen kyyneleitään. 'Ninja ei koskaan saa näyttää tunteitaan'... Sakura ei ollut koskaan ollut hyvä tuon säännön kanssa, vaikka muistikin hyvin kaikki säännöt.  Miksi hän edes itki? Hänhän oli tämän itse valinnut, vaikka kaikki olivat häntä varoitelleet, ne jotka olivat huomanneet tumman pojan muutoksen - jopa Naruto oli ollut alamaissa Sasuken paluusta lähtien. Miksi kaikki oli kääntynyt päälaelleen, miksi se, mitä he olivat toivoneet, oli saanut heidät näin masentuneiksi?

Sakura havahtui mietteistään huomattuaan saapuneensa jo melkein kotiovelle - ei, kämpälle, tämä paikka ei ollut koti. Se oli joskus ollut, muttei enää. Nopeasti Sakura vetäisi pantana pitämänsä otasuojuksen pois piilottaen sen housuhameen taskuun, antaen otsahiuksien valahtaa kasvojen eteen, peittämään märkiä kasvoja ja punottavia silmiä. Tai oikeastaan, mitä väliä. Ei Sasuke kuitenkaan huomaisi.

Oven käydessä Sakuraa tervehti tuttu ääni ja tutuksi käyneet sanat:
"Saitko ne?"

Tyttö ynähti jotain ja kävi heittämässä alkoholipitoista yöpalaa sisältävän ostoskassin pojalle ja tämän 'ystäville', poistuen saman tien paikalta omaan huoneeseensa. Hän tarvitsi nyt omaa rauhaa.

Sakura ei vaivautunut laittamaan valoja päälle, vaikka huone jäi lähes säkkipimeäksi - sen parempi, oikeastaan. Vaaleanpunahiuksista ei erityisemmin nukuttanut, vaikka olikin jo myöhä. Sakura kävi sängylle makaamaan ja hautasi pään tyynyyn, antaen kyynelten taas valua taas valtoimenaan, yrittäen pitää nyyhkäykset mahdollisimman hiljaisina. Oli hänkin säälittävä, itki yksinään, eikä tehnyt mitään asian helpottamiseksi.

Kevyt koputus oveen ja sisään tulviva valo saivat tytön säpsähtämään, ja hän kääntyi äkkiä selin oveen peittääkseen itkuiset kasvonsa. Sitä hän viimeksi toivoi, että joku löytäisi hänet tämännäköisenä.

"Luuletko pystyväsi salaamaan mitään minulta? Minä tunnen sinut, Sakura", tuttu, tumma ääni kuului ovenraosta, valon taas himmetessä Uchihan painaessa oven taas kiinni. Hiljaiset, tuskin kuuluvat askeleet lähestyivät, ja kohta sängyllä tuntui paino kertoen vihersilmälle pojan istuneen hänen taakseen sängylle. Hitaasti tyttö kohottautui istumaan itsekin, pysyen silti selin poikaan. Sasuke ei kuitenkaan tyytynyt siihen, vaan otti tytön olkapäistä kiinni ja pehmeästi käänsi tämän itseään kohti. Sakura yritti kääntää katseensa pois, mutta yhä pehmeä, mutta päättäväinen käsi hänen leuallaan pakotti hänet katsomaan samanikäisen pojan mustiin silmiin. Toisen kasvoilla oli vivahdus huolestuneisuutta, mutta paljon enemmän jotain muuta. Sakura ei keksinyt mitä kyyneleistä sumean näkökentän vuoksi.

Poika pyyhkäisi vapaalla kädellään tytön poskia, kuivaten vihersilmän kyyneleet.

"Mikä on, Sakura?" Sasuke kysyi, kuiskaten pehmeästi.
"Miksi itket?"

Samaan aikaan Sakura tunsi sydämensä sekä pakahtuvan että murenevan - poika oli osoittanut välittävänsä tytöstä, ja olevansa huolissaan tästä, mutta samaan aikaan ilmoittanut, ettei ymmärtänyt tyttöystäväänsä lainkaan. Miksi hän itki? Kenties siksi, että toisella oli tälläkin hetkellä vieraina naisia, joista useampaa aikoi panna tulevana yönä. Kenties siksi, että toinen oli tehnyt sitä jo pitemmän aikaa, kummempia häpeilemättä. Kenties siksi, että...

Sä kysyt, miksi kyyneleet
Mistä silmät itkeneet
Ja sä petät, sä tuut ja sä meet
ja kysyt, miksi kyyneleet

Kaikki nuo ajatukset, kaikki nuo selitykset, ja silti Sakura ei osannut suuttua tummalle pojalle. Ei yksinkertaisesti voinut. Hän oli aina rakastanut tuota poikaa, ja rakasti yhä, eikä voinut sille mitään.

Tyttö ei vastannut mitään pojan kysymykseen, vaan syöksähti tuon syliin kyyneleiden taas tulviessa silmiinsä. Hän tunsi vahvojen käsien kietoutuvan ympärilleen, ja puristavan itseään lähemmäs, kun käsi taas tarttui hänen leukaansa ja nosti kasvonsa kohtaamaan tumman pojan katseen. Vihreät, kyyneleiset silmät katsoivat mustiin pitkän aikaa, kunnes poika alkoi kumartua lähemmäs, ja kalpeat huulet kohtasivat tytön hieman raollaan olevat. Sakura antautui heti suudelmalle, alistui täysin pojan vietäväksi. Sasuke olisi kokonaan hänen tämän yön, se sai Sakuran hetkeksi unohtamaan muut, lukemattomat yksin vietetyt yöt.

~*~*~*~

"Se yritti kettuilla, mutta ei mitään vaikutusta! En todellakaan suostu pesemään jotain hemmetin likaviemäriä, se on varma se!"

Sakura vain nyökkäili, hymyillen väkinäisesti aina Sasuken naurahtaessa jollekin omalle vitsilleen. Siinä sitä taas mentiin, poika kerskaili kuinka oli pannut kampoihin Tsunade-samalle, ja kyllä sen tiesi kuka huudot saisi jälkeenpäin.

Sasuke ei ollut aikoihin suorittanut saamiaan tehtäviä, ja määrärahat alkoivat olla tiukoilla. He elivät lähes täysin tuloilla, joita Sakura sai auttaessaan sairaalassa - Hokagen assistenttina, Sasuken tyttöystävänä ja muutenkin luotettuna henkilönä hänet oli määrätty valvomaan Sasuken arestia, eikä sen vuoksi voinut itsekään osallistua tehtäviin.

Sakura tiesi, että hänen olisi pitänyt kehottaa Sasuke töihin, jopa pakottaa hänet siihen jos ei muu auttanut, mutta tyttö ei vain kyennyt. Viimeksi kun hän oli ohimennen maininnut asiasta, toinen oli samantien ilmoittanut lähtevänsä ystävälleen yöksi, eikä ollut palannut kolmeen päivään. Sakura tiesi hänen pysyneen Konohassa, mutta tarkkoja liikkeitä oli mahdoton arvioida nuorelta ninja-nerolta. Sakura tiesi tekevänsä hallaa heille kummallekin olemalla hiljaa, mutta asiasta sanominenkaan ei hyödyttänyt.

Sun egos on ihan suunnaton
markan Morrison
tunteeton

Sä puhut paheistas nauraen
ja mä kuuntelen
vaieten

Sasuke veti loput kupistaan tyhjäksi yhdellä kulauksella ja nousi seisomaan, tyttö vilkaisi nopeasti poikaa mutta käänsi samantien katseensa taas kädessään pitelemäänsä teekuppiin. Teenlehdet olivat pystyssä, se oli hyvä merkki, olikohan noin?

Poika sanoi jotain illanvietosta ystäviensä kanssa, ja tyttö tyytyi nyökkäämään - ei Uchiha kuitenkaan kuuntelisi hänen mielipidettään.

Mä olen sulle kai leikkiä vain
pelkkää huvia huoletonta

Hiljaisuus laskeutui huoneeseen, ja Sakura tunsi lämpimien kyynelten valuvan taas poskilleen. Hän ei päästänyt ääntäkään ennen kuin oli aivan varma pojan lähteneen, ja antoi sitten nyyhkäysten kaikua valtoimenaan tyhjässä talossa.

Sulta säröjä sieluuni sain
yhden liian monta

"Taasko sinä itket?"

Kysymys pelästytti Sakuran ja tämä pudotti teekupin kädestään. Saviastia hajosi pirstaleiksi, ja vihertävä neste roiskui pitkin lattiaa. Sakura alkoi samantien siivota siruja maasta, mutta hänen ranteeseensa tarttunut käsi sai palaset putoamaan taas lattialle. Poika riuhtaisi tytön voimalla ylös maasta, ja painoi seinää vasten, nojaten käsiään tytön pään molemmin puolin. Sakuran suusta pääsi yllättynyt nyyhkäys hänen tuijottaessaan laajentunein silmin edessään olevaa poikaa. Nuorukaisen kasvoille ilmestyi melkein huvittunut ilme hänen katsellessaan tyttöä, joka muistutti hyvin paljon kaurista ajovaloissa. Toinen käsistä nousi sivelemään vihreäsilmän kosteita poskia. Sanaakaan ei vaihdettu, kaksi nuorta vain tuijotti toisiaan, kunnes poika kumartui tyttöä kohti, painaen huulensa toisen huulia vasten. Sakura tiesi, mihin tämä johti, ja antoi sen tapahtua. Hän ei ollut koskaan pystynyt vastustamaan poikaa, vaikka tiesikin kaiken sen valheelliseksi.

Sä kysyt, miksi kyyneleet
Mistä silmät itkeneet
Ja sä petät, sä tuut ja sä meet
ja kysyt, miksi kyyneleet

Äkkiä kyyneleet kihosivat uudestaan vihreisiin silmiin, ja Sakura katkaisi suudelman kääntämällä päänsä pois. Hän halusi antaa itsensä Sasukelle, halusi todella, mutta ajatus toisen tunteiden valheellisuudesta saivat hänet voimaan pahoin - hän oli aina tiennyt, että Sasuke oli hänen kanssaan siksi, että hyötyi hyväksikäyttäessään tytön kiltteyttä, mutta hän ei ollut halunnut ajatella sitä, vaan hän oli elänyt kuvitelmissaan, haaveissaan, ja ottanut pojan satunnaiset, harvat hellyydenosoitukset todesta, uskonut niihin, takertunut niihin. Mutta nyt...

Totuus oli iskenyt häneen yllättäen, julmana ja todellisena. Hän oli herännyt ihanasta unesta kylmään, harmaaseen todellisuuteen, todelliseen painajaiseen, jonka hän itse oli aiheuttanut, ja josta hän ei kyennyt heräämään.

Sakura ei kyennyt tyrehdyttämään kyyneleitään, saati hiljentämään nyyhkytyksiään. Tuntiessaan varovaisen kosketuksen olallaan hän huitaisi käden omistajan kauemmas, tuijottaen melkein vauhkona edessään seisovaa poikaa, joka näytti hyvinkin kummastuneelta ja yllättyneeltä, melkein järkyttyneeltä. Pitkään tukehdutettuna pidetyt viha ja katkeruus pääsivät nyt valloilleen. Toinen ei näyttänyt tajuavan, mistä oli kyse. No, jos poika ei osannut arvata, Sakura ei sitä hänelle kertoisi!

Sä näet silmät eksyneet
ja kysyt, miksi kyyneleet
Ja sä petät ja sä tuut ja sä meet
ja kysyt, miksi kyyneleet

Hitaasti Sakura alkoi hivuttautua seinän viertä eteistä kohti, teekupin palaset rasahtelivat tohvelien alla, mutta tyttö ei välittänyt, ei edes huomannut niitä. Hän vain tuijotti poikaa vihreillä silmillään, kyynelten yhä valuessa, sisällään tulvivana aaltona kaikki ne tunteet ja ajatukset, jotka hän oli jättänyt sanomatta. Tyttö aukoi suutaan kevyesti, yrittäen sanoa jotain, mutta mitään ei tullut. Hän oli niin täynnä kaikkea, ettei osannut sanoa yhtään mitään.

"Oletko... kunnossa?" Sasuken kasvoille oli ilmestynyt taas huolestunut pilke, mutta nyt Sakura näki selvästi sen olevan pelkkää teeskentelyä. Kuinka hän olikaan voinut uskoa sen olevan todellista? Pojan kysymys oli todellakin vikatikki, ja Sakura kääntyi ja syöksähti nopeasti ovelle ja suoraan ulos, sisätohvelit yhä jalassaan. Sasuke huusi jotain hänen peräänsä, mutta hän ei välittänyt... hän vain juoksi pimeään yöhön, kiljuen täysiä ulos kaiken sen tuskan, jota hän oli kantanut niin kauan, aivan liian kauan, yksin.

Loukkuun jäin
jokin kuoli sisälläin
Sä vain otit ja käytit ja heitit pois
ja silti luoksesi jäin

Tyttö juoksi, juoksi, juoksi. Hän ei tiennyt mihin päätyisi, kunhan mahdollisimman kauas siitä paikasta, siitä pojasta... niistä tunteista. Voi luoja, mikä häntä vaivasi? Hän oli nähnyt, tuntenut, kokenut millainen paskiainen Uchiha todella oli, mutta silti jokin yhä paloi tytön sisällä. Olisiko hän ikuisesti sidottu siihen nuorukaiseen? Olisiko tuolla aina oleva ikuinen valta hänen ylitseen. Sakura puristi hampaansa tiukasti yhteen kiristäen tahtia. Ei, niin ei saisi käydä. Hän oli aina ollut itsenäinen, vahva nuori nainen! Tsunade-sama oli auttanut häntä siinä, opettanut sen hänelle, ja sellainen hän oli ollut pitkään - kunnes Sasuke oli palannut. Tumma nuorukainen oli pyyhkinyt hänestä pois kaiken sen itsenäisyyden, jonka hän oli oppinut, hän oli murentanut kaiken sen voiman, jota tyttö oli vaalinut.

Äkkiä Sakura tunsi vahvan otteen kädessään pysäyttävän liikkeensä, ja tytön onnistui juuri ja juuri pitää tasapainonsa, ettei olisi lentänyt naama edellä maahan. Hän yritti rimpuilla itsensä irti, mutta toinen oli nopeampi ja tämän onnistui painaa tyttö hartioista seinää vasten. Tyttö älähti kivusta toisen painaessa kovaa hänen hartioitaan, ja huomasi vasta nyt mihin oli saapunut. Hän oli juossut yhtä kyytiä Konohan läpi, häntä pideltiin nyt seinää vasten kujalla lähellä Konohan suurta porttia, joka oli öiseen aikaan suljettu.

"Sakura, mitä hemmettiä sinä ajattelet? Ensin alat yhtäkkiä itkeä, ja kohta juokset parkuen ulos talosta? Mikä sinua vaivaa?" Hitaasti Sakura käänsi katseensa itseään pitelevään Sasukeen, uskomatta korviaan. Viimeinen kysymys kaikui sarkastisena hänen päässään, nostaen taas esiin kaikkia niitä pakkautuneita tunteita. Pojan mustissa silmissä oli ärtynyt ja turhautunut katse. Oliko tuo oikeasti tosissaan.

Sä kysyt, miksi kyyneleet
Sä kysyt, missä väärin teet
Ja sä petät, sä tuut ja sä meet
ja kysyt, miksi kyyneleet

Sakura puristi kätensä nyrkkiin ja puri hampaitaan yhteen  - hän oli aina ollut temperamenttinen, mutta ei ollut pitkään aikaan ollut oikeasti vihainen mistään. Hän ei muistanut, koska oli viimeksi ollut näin raivoissaan jostain.

Sä näet silmät eksyneet
ja kysyt, miksi kyyneleet
Ja sä petät, sä tuut ja sä meet
ja kysyt, miksi kyyneleet

Sakura tönäisi toisen voimakkaalla tönäisyllä kauemmas - ainoa, mikä esti häntä oikeasti lyömästä tuota poikaa, oli se kirottu rakkaus, jota hän oli tuntenut toista kohtaan vuosia, ja joka ei vain suostunut kuolemaan. Tytön teki mieli huutaa, mutta oikeita sanoja ei tullut.

"Jos et oikeasti tiedä, olet paljon tyhmempi kuin mitä Naruto koskaan oli", ääni ei kuulostanut hänen ääneltään, mutta sanat epäilemättä tulivat hänen suustaan. Hän katsoi poikaa vielä hetken, ja alkoi sitten kävellä pois. Mihin hän menisi? Mitä hän tekisi? Sairaalalle, näin aluksi. Siellä hän oli asunut, ennen kuin oli saanut hankittua asuntoa itselleen ja Sasukelle, ja sinne hän oli aina tervetullut. Ja siellä hän sai olla loppuyön yksin.

Varjot peittivät pian loittonevan tytön sisälleensä, ja ainoa mitä yössä kuului askelten lisäksi oli hiljainen, ajoittainen nyyhkäisy. Tytön sydän muistutti teekuppia, joka yhä lojui murheellisesti pirstaleina heidän yhteisen kämppänsä lattialla.

Ja kysyt, miksi kyyneleet