Olen poika, joka on kasvanut lapsuutensa ilman vanhempiaan. Totta kai minullakin on ollut vanhemmat, isä ja äiti, mutta siitä on jo monta vuotta kun heidät menetin. En oikein osaa kaivata heitä enää sillä tiedän, että he ovat onnellisia, koska minäkin olen.

Asuin lapsuuteni lasten orpokodissa Nagasakissa, Kyushun alueella, eteläisimmällä Japanin alueella. Se oli todella kaunis paikka ja orpokoti oli minun kotini. En tietenkään syntynyt siellä, eikä vanhempani eläneet siellä. Sillä minulla oli oikea koti Kokurassa, samalla alueella, missä Nagasakin kaupunki oli myös, siellä missä isä ja äiti asuivat. Se oli minun oikea kotini. Mutta menetin sen kaiken, kun oli n. neljän vuoden ikäinen.

Isäni halusi viedä minut katsomaan maailman kuuluja ravikilpailuja, jotka olivat kotikaupungissamme, Ravic Stadionilla. Äitini mielestä olin liian pieni ymmärtääkseni mistään mitään raveista, mutta isäni itsepäisyys lopulta sai äitini luovuttamaan ja niin me kaikki sitten 20.5.1996 istuimme iloisina raveja katsomassa, monen sadan muun joukossa. Tuota päivää en varmasti ikinä unohtaisi. Vasta isompana minulle kerrottiin, että onnettomuus tapahtui tuona päivänä. Olinhan vasta neljä, eikä minulla silloin ollut aavistustakaan siitä mikä päivä oli.

Vaikka olin niin pieni, muistan silti sen päivän todella hyvin. Muistan kun ihmettelin punaisia taloja raviradan läheisyydessä, autojen ja trailereiden määrää. Hevosia oli kaikkialla ja ne hirnuivat toisilleen tervehdyksiään. Se oli minusta hauskaa. Hevosia oli kaiken värisiä, oli mustia, ruskeita, vaalean ruskeita. Eräs iso musta hevonen raviradalla sai välillä vallattomia laukka pyrähdyksiä ja tyyppi, joka istui sen perässä tulevissa vaunuissa, oli kaatua kärryjensä kanssa. Aina hän kuitenkin sai hevosensa rauhoitettua ja yrittämään uudestaan. Jotenkin muistan toivoneeni pienessä mielessäni, että hevonen jatkaisi riehumistaan. Se ei selvästikään halunnut juosta, joten miksi sen pitäisi?

“Isä kuka tuo musta iso heppa on?” kysyin isältäni, joka katsoi myös ihmeissään hevosen riehumista.
“Se on Hanastic’s Douple Trouple. Se on vasta kaksi vuotias ja tämä on sen toinen kilpailu. En oikein ymmärrä miksi noin nuori hevonen tuodaan tänne riehumaan. Kaikki muut ovat paljon sitä vanhempia. Sitä paitsi ravureitahan aloitetaan harjoittaa vasta, kun ne ovat kolme vuotiaita. Tuo hevonen on liian nuori.”
On siinä monimutkainen nimi hevosella. Minusta se oli todella kaunis, enkä koskaan unohtaisi sitä.
Samassa kaiuttimista kuului ääni, joka kehotti menemään aloitus paikoille antamaan hevosille vielä hieman vettä ja rauhoittumaan vähän ennen kisoja, jotka starttaisivat kahden kymmenen minuutin päästä. Katsoin kuinka taluttaja tuli sen mustan hevosen viereen ja samassa hevonen nousi pystyyn ja yritti päästä karkuun. Taluttaja oli kuitenkin iso mies, jolla oli voimia pidellä hevosta ja sai sen talutettua omaan lähtö alueellensa.

Katsoin äitiäni, joka ehkä hieman tylsistyneenä katsoi kentälle. Äitini kuitenkin käänsi katseensa ja hymyili samassa minulle iloisesti.
”Kohta se kultaseni alkaa. Eihän ole vessahätä?” Äitini kyseli.
”Ei ole. Onko tuo musta heppa sinusta hieno? Minusta se on tosi kaunis.” Kerroin äidilleni, joka ei selvästikään ymmärtänyt mitä hevosta tarkoitin.
”Mikä hevonen kulta? Tuo musta sekopää, vai?” Äiti kysyi ja kääntyi katsomaan rataa, joka oli jo tyhjä.
”Niin, se juuri. Minusta on hienoa, että se osaa kertoa, mitä se haluaa ja ravata se ei ainakaan haluaisi.” Sanoin ja isänikin kääntyi katsomaan minua ihmeissään.
”Kushina, kukaan ei kertonut kuinka fiksuksi lapseksi Naruto oikein kasvaisi. Ei kukaan normaali neljä vuotias mieti tuollaisia.” Isäni ihmetteli äidilleni.
”Ei niin, mutta meidän lapsemme ei olekaan kuka tahansa. Hänhän on meidän oma Narutomme. Eli maailman fiksuin lapsi, ainakin meidän mielestä.!” Äiti sanoi ja rutisti minua kovasti.

Silloin kaiuttimista kuului taas ääni, joka kertoi että kisa alkaisi. Pyristelin äidin kuristusotteesta ja jännityin koko pikku ruumillani kohta alkavaan kisaan. Kaukana kuului aloituspyssyn laukaisuääni ja kaikki hevoset lähtivät juoksemaan vauhdikasta ravia, paitsi yksi. Se musta hevonen nousi pamahduksen kuullessaan pystyyn ja hirnui korvia vihlovasti. Sitten se syöksähti eteenpäin sellaista vauhtia, että oli hyvä kun kärryt pysyivät pystyssä. Se lähti holtitonta laukkaa muiden hevosten perään. Ohjastaja yritti pysäyttää hevosen, mutta turhaan. Kaiutin ääni kehotti ohjastajaa pysähtymään, sillä se oli jo hylätty kisasta, mutta vaikka ohjastaja mitä tekikin, ei hevonen ollut kuulevinaan. Se rynnisti vaahto suusta lentäen ja sai jo takimmaisina tulevia hevosia kiinni. Se ei välittänyt mistään, vaan juoksi suoraan taimmaisten hevosten vetäviä kärryjä päin, jolloin eräs vaalea hevonen kaatui, vetäen kärryt mukaan. Äiti vieressäni huudahti monen muun mukana, kun vaalea hevonen rysähti maahan, ja sotkeutui aisoihin, eikä päässyt enää ylös. Isäni kirosi hiljaa, mutta minä en osannut kuin katsoa silmät levällään esitystä.

Musta hevonen pääsi jatkamaan matkaa ja törmäten seuraaviin hevosiin ja kärryihin. Eräs ruskea hevonen ehti huomata Hanasticin tulon ja päätti pompata kärryineen turvaan radan keskellä olevalle ruoho alueelle. Kärryt pomppasivat ilmaan ja toinen renkaista lähti irti, jolloin ohjastaja joutui hyppäämään alas kärryiltä. Kukaan ei voinut uskoa silmiään, kun villiintynyt hevonen sai sellaisen sekasorron aikaan. Se villiinnytti muutaman muunkin hevosen riehuvaan laukkaan ja pian kivasta ravikisoista ei ollut enää tietoakaan. Ihmiset katsomoissa huusivat äkämystyneinä toisilleen ja ohjastajille. Kaiuttimista kuului hätäistä huutoa ja ohjeen tynkiä, jotka eivät kuitenkaan saavuttaneet ketään sen mekkalan keskellä.

Jotkut ihmiset ovat ilkeimpiä kuin toiset ja joidenkin ihmisten ilkeyttä ei voi edes sanoin kuvailla. Sellaisia ihmisiä oli tälläkin kertaa. He olivat varmaan päättäneet käyttää hyväkseen stadionilla tapahtunutta kaaosta, kun he iskivät aivan yllättäen. Olen vasta jälkeen päin miettiessäni tätä tapahtumaa, että syy miksi kaikki se tapahtui, oli todellakin jonkun ilkeän ihmisen aikaan saannos.

En ensin ymmärtänyt mitä tapahtui, huomasin vain kuinka yhtäkkiä kaikki sekopäisinä juosseet hevoset olivat pysähtyneet paikoilleen ja seisoivat, kuin patsaat keskellä sekosortoa. Samassa kuului korvia huumaava pamahdus ja maa vavahteli jalkojeni alla ja hevoset lähtivät kauhuissaan juoksemaan kuka mihinkin suuntaan vain pääsi.

Äiti kiljahti järkytyksestä ja sitten alkoi joka puolelta kuulua huutoa ja kiljuntaa. Meistä katsottuna radan vastapuoli oli räjähtänyt. Siis räjähtänyt! Muistan, kuinka katsoin kun valtava pölyn, savun ja tulen meri alkoi niellä kaikkea ympärillään. Tavaroita alkoi lennellä, ihmiset juoksivat kauhuissaan ja jotkut tippuivat ja kierivät rappusia pitkin alas toisten työntäminä tai sitten omiin jalkoihin sotkeutuneena.

“Kushina! Naruto! Meidän lähdettävä!” Isä karjaisi ja kiskaisi minut ylös. Äiti otti toisesta kädestä kiinni ja me lähdimme pakenevan ihmismassan sekaan.
“Isi, odota! Ei niin kovaa.” Huudahdin kun tunsin kuinka isäni ote minusta alkoi lipsua, kun ihmiset änkesivät väkisin ja tuuppivat meitä eri suuntiin. Samassa minä kompastuin ja isän ote kirposi kokonaan.
“Minato, älä mene!” Äitini huusi, mutta isä ei voinut muuta kuin mennä ihmismassan seassa. Ei ollut mitään mahdollisuutta edes pysähtyä. Äitini nosti minut nopeasti ylös, ettemme vaan jäisi muiden jalkoihin. Näin isän vaalean hiuspörrön menevän jo kovaa vauhtia rappusia alaspäin ja kuinka hän yritti työntää itseään takaisin meidän luokse.

Seuraavaksi tapahtui paljon yhtä aikaa. Uusi maata vavahduttava räjähdys, isäni juoksemassa meitä kohti, ihmisten kiljunnan, äitini käsivarret ympärilläni. Tuntui, kuin aika olisi hetkeksi pysähtynyt. Isä juoksi meitä kohti, ja minä ja äiti katsoimme kuinka hän vain yhtäkkiä katosi tulen ja savun sekaan. Eikä häntä enää koskaan näkynyt.

Se räjähdys tapahtui sillä puolen katsomoa, missä minä ja vanhempani olimme olleet, vain muutaman kymmenen metrin päästä minusta ja äidistäni. Räjähdys tapahtui niin lähellä, että minulta meni hetkeksi korvat tukkoon. Katsoin suurin silmin kun suuri pöly ja roska aalto pyyhkäisi kaiken sisuksiinsa. Meidät mukanaan. Isäni sen mukana myös. Tunsin katsomon värisevän allani. Äitini käsivarret olivat suojelevasti ympärilläni ja tunsin äidin sydämenlyönnit. Ne löivät kauhun ja epätoivon takia paljon lujempaan, kuin tavallisesti ja minä mietin sydämen tulevan kohta rinnasta läpi.
Nostin katseeni ja hämmästyksekseni, en pahemmin mitään nähnyt. Savua ja nokea ja pölyä oli niin paljon ilmassa, ettei auringon valo päässyt enää siivilöitymään siitä läpi.

Äiti päästi minusta irti ja valahti samassa maahan. En ymmärtänyt miksi äiti teki niin. Ei nyt ollut aikaa käydä maaten, kun olisi pitänyt juosta pois. Etsiä isä ja lähteä. Mutta äitini lysähti maahan ja katsoi minuun surullisesti.
“Naruto. Sinun on mentävä. Etsi isä ja lähtekää pois täältä.” Äiti sanat olivat vain kuiskaus korvissani, johon kuulo oli pikku hiljaa palannut.
“Ä- äiti. Miksi? En halua lähteä. Sinuun sattuu. Kipu pitää ottaa pois ja sitten menemme yhdessä etsimään isän.” Sanoin pienellä kimeällä lapsen äänelläni. Katsoin ympärilleni ja huomasin kuinka joka paikassa paloi. Tuli levittäytyi nopeasti, tuoden tappavan savunsa mukanaan. Ketään ei näkynyt missään. Ymmärsin etten enää näkisi isää. Kukaan ei voisi selvitä tuolla, missä isä oli vielä äsken juossut meitä kohden. Siinä ei nimittäin ollut enää mitään pelkkää tyhjyyttä vain. Kukaan ei enää juossut siinä osassa stadionia, missä itse kyhjötin äitini vieressä. Se ja vastapäinen puoli olivat kuolleita täynnä, eikä vielä koskaan kukaan kuollut ole juossut metriäkään.

Kaukaisuudessa kuulin hevosten laukkaavan hädissään ja hirnuvan. Jossain oli vielä myös ihmisiä elossa, sillä kuulin savu- ja pölymassan takaata myös ihmisten hätäisiä huutoja. Jossain kuului myös ambulanssin pillin ujellus.

Katsoin äitiäni, joka katsoi vielä anovasti minuun. Hän halusi minun menevän, saavan minut turvaan. Mutta se tarkoittaisi, että minun olisi jätettävä hänet, enkä halunnut. Mutta mitä mahdollisuuksia minulla muka oli? Olin vasta neljä, enkä jaksaisi kantaa äitiäni pois. En myöskään pystynyt huutamaan apua, ei minua olisi kukaan kuullut.

“Naru-to, mene. Minä haluan sinut turvaan. Mene ja kasva kunnon mieheksi. Tämä oli sinun päiväsi, vaikka näin kävikin. Tänään sinä täytit neljä vuotta ja me olemme niin ylpeitä isän kanssa sinusta. Mene nyt kultaseni.” Äitini sanoi äänellä, josta kuulin hyvin kuinka puhuminen tuotti hänelle hankaluuksia.
“E-en uskalla. En halua jättää sinuakin tänne. Isi ei enää tule luoksemme, enkä halua, että sinäkin menet pois. Yksin on niin pelottavaa.” Nyyhkytin äidin vieressä, enkä todellakaan halunnut lähteä mihinkään.
“Kultaseni, ei sinun tarvitse pelätä. Kukaan ei tee sinulle mitään pahaa, me suojelemme isäsi kanssa sinua aina. Et ole koskaan yksin. Et ikinä. Me olemme aina sinusta ylpeitä, teit sitten mitä tahansa. Elä onnelliseksi ja löydä vielä joskus joku, jonka kanssa jaat elämäsi. Olemme aina vierelläsi näkymättöminä, mutta varmasti. Vaikka et näkisikään meitä, me näemme sinut ja valvomme, että tulet onnelliseksi. Niin kauan kuin sinä olet onnellinen, on isi ja äitikin onnellisia. Mene nyt, äläkä katso enää taaksesi. Etsi joku, joka vie sinut turvaan, pois täältä. Hyvästi kultaseni, rakas Narutoni, oma poikani!” Äitini silmistä oli alkanut valua kyyneleitä. Hänen sormensa olivat silittäneet pehmeitä poskiani, kunnes hän sulki silmänsä ja hänen kaunis vaalea kätensä valahti maahan, eikä se enää noussut ylös.

Nousin heikoin jaloin ylös ja katsoin viimeisen kerran rakasta äitiäni, joka viimeiseen hengenvetoon asti oli ajatellut minun parastani. Tunsin polttavien kyyneleiden valuvan poskilleni kun kiepsahdin ympäri ja juoksin pois, juoksin niin lujaa kuin jaloistani pääsin, enkä äitini käskystä enää katsonut taakseni.

Väistelin kuolleita ihmisiä, joita makasi maassa siellä täällä. En erityisemmin katsonut minkä näköisiä ne olivat, sillä yritin keskittyä eteenpäin menoon liukastellessani verestä märällä maalla. Pääsin pian kiertäen katsomosta alas ja juoksin pois kuumasta savu ja pölypilvestä, sillä se ahdisti kamalasti. Yskin muutaman kerran lujasti ja pian olin keskellä stadionia, ruoho alueella, jossa vain muutamia kymmeniä minuutteja sitten hevoset olivat juosseet vauhkoina ympäriinsä. Vaan eivät juosseet enää. Siellä ei ollut ketään. Kuolleet hevoset rikkinäisten rattaiden seassa eivät enää liikahtaneetkaan. Verta ja kuolleita oli kaikkialla. Maa oli mennyt likaiseksi verestä ja roinasta mitä räjähdyksen yhteydessä oli lennellyt. Kuulin kaukana ihmisten ääniä ja käänsin katseeni pääporteille. Sieltä tuli ambulansseja stadionia kohden ja sen suuntaan minäkin lähdin juoksemaan.

-----------------------------------------------------------------------

Sellainen siis oli tämän ficin prologi. risut ja ruusut tervetulleita! ^^