Seiniä, seiniä, seiniä. Kovia, kylmiä, valkoisia.

Olivat kovia, että se sattuisi. Olivat kylmiä, jotta lämpöä ei enää olisi. Olivat valkoisia, koska valkoinen sokeutti.

Silti hän hengitti vielä. Hengitti tuota valkoista ilmaa kylmiin keuhkoihinsa. Mutta sisään tarkoitti ulos. Ilma pakeni sisältä ulos. Ilma, joka jäi, ei hengittänyt. Aivot eivät hengittäneet. Sydän ei hengittänyt.

Silti hän kuuli oman hieman rahisevan hengityksensä. Kuuli sen. Ei muuta. Ei mitään muuta. Edes sydämensä sykettä hän ei enää kyennyt erottamaan. Se oli käynyt liian heikoksi. Hänestä oli tullut lopulta se, mitä muut olivat olleet jo pitkään. Heikko. Uchihat eivät olleet heikkoja. Hän ei ollut enää Uchiha. Hän oli jotain aivan muuta. Sokeutunutta, kylmää, valkoista.

Hänen maailmansa nyt. Koska se oli lukkiutunut näihin paksuihin seiniin, huutoon, valoon tai pimeyteen? Kuultavaan kaukaisuuteen? Joskus hän muisti. Yleensä ei.

Kiipesi vuorta pitkin. Unohti jotakin. Putosi, putosi. Miksei hän osannutkaan lentää? Kuka repi hänen siipensä?  Sokaistus? Ei, ei hänelle. Hän oli kaikki, se koko maisema. Ei hänelle. Silloin joskus hän oli ollut pisara lehden pinnalla. Ei silti koskettanut lehteä. Mutta jokin heilahti. Hän pyöri, pyöri, putosi, tippui. Laskeutui. Eikä erottanut enää.

Aika repeytyi äkkiä kahtia. Oli se, mikä oli ja se, mitä ei ollut. Hänen täytyisi seurata niitä molempia. Kumpaankin suuntaan. Molempia polkuja. Hänen täytyisi jatkaa, niin kuin aina ennenkin. Laaksot piti taittaa. Vuoret piti tuhota. Maailma ei saanut hävitä. Se piti luoda uudestaan. Ja uudestaan. Ammentaa savusta, pilvistä, painajaisten varjoista. Varjojen varjoista. Kaiken muun pyyhkiytyessä pois.  

Ennen oli askeleita. Nyt oli vain yksittäisiä liikkeitä. Ylös, alas. Sivulle, toiseen. Eteen ei päässyt, taaksepäin ei halunnut. Liikkuminen. Aivan liian yliarvostettua.

Hän oli paikoillaan. Oli paikoillaan ja puhalsi. Muuhun ei enää kyennyt. Puhalsi hiljaa. Puhalsi kovaa. Ei kuitenkaan tehnyt mitään. Sulki silmät.

Miksi hän puhalsi? Puhalsi itsensä pois? Ei silti löytänyt. Eikä eksynyt. Ei ollut enää missään. Edessä, takana. Täällä, muttei kuitenkaan.

Siellä. Oli vain hiljaisuutta. Täyttyneillä ajatuksilla. Niin pitkään, kuin ikuisuus.

Otsa osui seinään. Henki ei kulkenut. Värien jo menetetty maailma himmeni entisestään.
Ehkä kävisi niin. Hän unohtaisi. Niin, että löytäisi oven. Ymmärtäisi, jotta hengittäisi jälleen.

Koska maailma ei ollut valkoinen, kun hän vihdoin näki sen taas.