Juu tosiaan: kaikki jotka pisteyttävät 0-5, laittavat myös kommentin. ;)

________


Deidara ei voinut lakata ajattelemasta. Jos hän vain ei olisi ollut niin itsekäs ja halunnut lähteä vetämään Kyubin jinchuurikia pois paikalta, Sasori ei ehkä olisi kuollut. Jos hän itse olisi jäänyt taistelemaan pinkkitukkaista kakaraa ja rumaa mummelia vastaan. Jos hän olisi antanut Sasorin ottaa jinchuurikin. Jos he eivät olisi joutuneet taistelemaan. Jossittelu ei auttanut, ja Deidara tiesi sen. Silti hän jatkoi miettimistä.

Hän käänsi kylkeään ja yritti saada unenpäästä kiinni, mutta asiat pyörivät hänen päässään. Niin, vaikka Deidara ei olisi halunnutkaan myöntää sitä itselleen, hänellä oli ikävä. Ikävä Sasoria ja kaikkea hänessä. Sasorin ääntä, hänen nukkevartaloaan, kasvojaan, koskestusta. Koko olemusta. Hän jopa ikävöi sitä, kuinka Sasori aina valitti odottamisesta ja heidän riitojaan taiteesta. Sasorin taiteen piti olla ikuista. Hän oli itse sanonut, ettei voisi kuolla, sillä hänen nukkevartalonsa esti ikääntymisen. Se raivostutti Deidaraa. Sasorin olisi pitänyt aina olla hänen vierellään, mutta nyt hän oli poissa, kuollut!

Kyyneleet vierivät hitaasti Deidaran poskille. Hän antoi niiden tulla. Ei ollut mitään hyötyä estellä, kukaan ei ollut katsomassa. Pienestä ikkunasta sängyn yläpuolella kuunvalo tunki huoneeseen valaisten Deidaran surkean olemuksen. Poika nousi istumaan. Ei hän voinut nukahtaakaan. Jos Sasori olisi ollut hänen vieressään nukkumassa, mies olisi vain sanonut muutaman sanan, kietonut kätensä Deidaran ympärille ja vetänyt tämän kainaloonsa, ja hän olisi ollut unessa alle minuutissa. Mutta Sasori ei ollut siellä, ja Deidara halusi jo lopettaa turhan jossittelun. Se sai hänet tuntemaan olonsa niin huonoksi. Hän ei ollut kyennyt tekemään asialle mitään, ja se siitä. Hän vihasi Sasoria, koska tämä oli mennyt kuolemaan. Vielä enemmän hän vihasi kakaraa ja mummelia, jotka tappoivat Sasorin. Hän ei kuitenkaan jaksanut pitää vihan tunnetta kauan yllä. Se vei voimia, ja lopulta ainoa asia jäljellä oli suru.

Poika kietoi kätensä polviensa ympäri. Hänen kehonsa oli ihanan lämmin. Suolaiset kyyneleet valuivat edelleen ja putoilivat Deidaran polville. Hänestä tuntui että hänen sydämensä oli kuollut Sasorin mukana. Hän ei ollut nauranut sen päivän jälkeen. Eikä myöskään itkenyt. Tämä oli ensimmäinen kerta, eikä hän tiennyt, mikä oli laukaissut itkukohtauksen nyt, muttei aiemmin.

Päivät olivat pidentyneet huomattavasti. Deidarasta tuntui, että oli kulunut vuosia siitä kun Sasori kuoli. Oikeasti siitä ei ollut kuin muutama viikko - miksi aika kului niin hitaasti? Päivistä Deidara selvisi olemalla ajattelematta koko asiaa. Hän turrutti sydämensä ja kohtasi haasteet vakavana, keskittyen tehtäviin. Hän vihasi sitä. Kaikkia turhia ja teennäisiä sanoja, joita ihmiset lausuivat tekohymy kasvoillaan, iloisena, vaikka oikeasti kaikki oli päin persettä.

Illalla asia alkoi painaa päälle. Hän muisti taas Sasorin kuoleman, mutta jätti sen huomiotta tekemällä koko illan muuta ja menemällä myöhään nukkumaan, kun oli jo niin väsynyt että kaatui vain sänkyyn ja nukahti. Tänä iltana hän olisi tehnyt samoin, mutta hänen täytyi mennä aikaisin nukkumaan. Seuraavana aamuna olisi aikainen herätys. Yöpöydän kello näytti kymmentä vaille kymmentä. Ei ihme ettei hän saanut unta, koska oli tottunut menemään nukkumaan vasta kahdentoista aikoihin. Joten Deidara makasi hereillä ja mietti Sasoria. Aiemmin hän ei ollut antanut itselleen aikaa ajatella miestä. Sasori pomppasi hänen mieleensä ainakin kolme kertaa päivässä, mutta hän sulki hänet samantien tiukasti sisälleen. Deidara ei kyennyt enää tekemään räjähdystaidettaan muistamatta hänen ja Sasorin riitoja. Ja aina, mitä tahansa hänen pitikin odotella, Sasori muistui hänen mieleensä. Kaikki muistutti häntä Sasorista.

Välillä kaipuu oli niin suuri, ettei Deidara kestänyt sitä. Silloin hän painoi päänsä tyynyynsä ja huusi. Hän yritti huutaa kaiken ulos, välittämättä siitä, kuuliko joku, tai oliko huutamisessa edes mitään järkeä. Hän ei itkenyt. Ainakaan ei ollut itkenyt ennen kuin nyt.

Kipu poltti Deidaaran rintaa. Hänen sydämensä tykytti hulluna, ja hänestä tuntui että hän tukehtuisi. Hänen oli pakko kohottaa oma kätensä ja purra käsivarttaan. Häntä sattui liikaa. Hän kaipasi liikaa. Deidara puri niin lujaa kuin pystyi. Iho meni rikki ja verta purskahti hänen suuhunsa, mutta se kipu ei ollut mitään, ei kerrassaan mitään. Sydämessä tuntui äärettömän paljon suurempi kipu. Kyyneleet valuivat entistä vuolaampina, tippuen peitolle. Deidara rutisti silmiään tiukasti kiinni.

“Minä tulen aina olemaan sinun kanssasi, ikuisesti...” Sasorin ääni oli rauhoittava. Deidara katsoi häntä epäuskoisena.
“Ei kukaan voi olla ikuisesti jonkun kanssa, un. Kaikki kuolevat joskus, danna!” poika huudahti.
“Minä en kuole.” Sasori puristi tiukemmin Deidaraa itseään vasten. “Haluatko, että näytän sinulle?”
“No näytä sitten. En usko muuten, un.”
Sasori päästi irti Deidarasta ja napitti varovasti Akatsukikaapunsa auki. Se valahti lattialle. Sasorilla ei ollut kaavun alla kuin housut, ainoastaan paljas iho näkyi ylävartalossa. Tai ei iho...
“Mitä tuo on, un?” Deidara kysyi. Hänen silmänsä olivat rävähtäneet suuriksi ja hän tuijotti Sasorin vartaloa. Rintakehässä, sydämen kohdalla oli ympyrän muotoinen, harmaa uloke. Se näytti siltä että se oli työnnetty suoraan Sasorin sisään. Olkapäissä, kuin myös kyynärpäissä, oli nukkemainen taitos, jolla osat pysyivät yhdessä.
“Minun vartaloni on suurimmaksi osaksi nukke. Ainoa jäljellä oleva ihmisen osa on tämä lieriö tässä”, mies osoitti sydäntään. “Ja koko keskivartaloni on omasta ruumiistani. En ole vielä muuttanut vartaloani ihan kokonaan nukeksi, mutta aion tehdä sen seuraavaksi... Sitä ennen haluaisin kuitenkin tehdä erään asian”, Sasori kertoi. Hän katsoi Deidaraa ovelasti.
“Minkä asian, danna?” poika kysyi tietämättömänä. Sasori hymyili. Deidara oli ihmeissään, sillä oli hyvin harvinaista nähdä Sasorin hymyilevän.
“Tämän asian...” Sasori tarttui Deidaraa käsistä ja kaatoi hänet takanaan olevalle sängylle. Blondi punastui suloisesti. Punatukkainen nousi itsekin polvilleen sängylle, jalat kummallakin puolella Deidaran lantiota. Hän availi hitaasti hämmentyneen pojan kaavun nappeja.
“Danna, mitä sinä-?” Mutta Deidaran kysymys keskeytyi, sillä Sasori oli tukkinut hänen suunsa omallaan.

“Minä tulen aina olemaan sinun kanssasi...”


“Mutta sinä valehtelit!” Deidara huusi. Huutaminen ei haitannut, sillä talossa ei ollut muita. Hän oli irrottanut hampaansa käsivarrestaan. Violentinkirjavaan purentakohtaan oli jäänyt verta vuotavat hampaanjäljet ja muutama veripisara putosi peitolle. Deidaraa ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.
“Sinä valehtelit minulle...” poika kuiskasi. Hän vihasi Sasoria. Tämä oli jättänyt hänet yksin, vaikka oli luvannut, ettei tekisi niin.
“Näetkö minut nyt? Itken täällä, ihan yksin... Minä tarvitsin sinua, ja sinä jätit minut... En ikinä arvannut... Että minä...” Deidara sanoi ja nieleskeli itkuaan. Kun hän jatkoi, hänen äänensä oli enää pelkkä kuiskaus. “Tarvitsisin sinua kun itken...”

“Minä tulen aina...”

“Valehtelija...”

“Minä tulen aina olemaan...”

“Vihaan sinua, mutta silti... Yhä...”

“Minä tulen aina olemaan sinun kanssasi...”

“Nnh... Rakastan sinua...”

“Minä tulen aina olemaan sinun kanssasi, ikuisesti.”

“...kaipaan sinua.”

“...ikuisesti...”

_______________

Semmoista. Ja eniten sitä rakentavaa kommenttia toivoisin. ^^