Sora rapisi askelteni alla. Puhdas, sininen taivas peitti totuuden koleasta säästä. Valkeat, pulleat pilvet tekivät matkaansa korkeuksissa. Puut hehkuivat väriloistossa. Lehdet liitelivät ympärilläni kohti maata. Nuo elottomat väriliuskat, joiden vihreyden puu oli vienyt.  Yksinäinen, punertava kirsikkapuun lehti eksyi päälaelleni, ohjasin sen pois. Kädessäni kannattelin valkeaa ruusua, tuota puhtauden ja viattomuuden merkkiä. Ruskeat hiukseni olin jättänyt kahdelle nutturalle, päälläni olivat nuo samat punaiset housut ja valkoinen paita. Kyläni merkki kiemurteli metallilaatalla otsallani.

Saavuin hiljaiselle niitylle. Yöpakkaset eivät olleet purreet vehreää nurmea. Nurmesta nousi esiin litteitä, harmaita kiviä, toiset pyöreitä, toiset kulmikkaita, kaikilla sama tehtävä. Sydämeni villiintyi, en ymmärtänyt miksi. Astelin aukean reunalle, luoksesi. Kohtasin tumman graniittikiven, muistin kirjoituksen ulkoa.


                                   Neji Hyuuga
                                      *3.7. 1992
                                     ┼ 20.8.2008
                       Lahjakas ninja, joka ei koskaan
                           pettänyt luottamusta.
                        Välitti ystävistään loppuun asti.


Sanat saattoivat tunteeni myrskyn keskukseen. Laskin ruusun lepäämään kiven eteen, loin katseeni maahan. Kohotin sen äkisti taivaisiin, olin väärässä. Et sinä mullan alla levännyt, sinä olit löytänyt onnen paratiisista. Olit viimein saavuttanut vapauden, josta olit aina uneksinut.

Muistelin sitä kohtalokasta päivää. Tehtävää, tiimimme oli ollut tarkoitus jäljittää kahta akatsukilaista. Ne kurjat olivat virittäneet ansan, vastassamme oli sankasti vihollisninjoja genjutsun alaisina. Minut tyrmättiin helposti, enhän ollut yhtä kestävä kuin sinä. Luulin lähteväni sinä päivänä, mutta et antanut sen tapahtua. Otit iskun kunaista vuokseni. Sait niskaasi häpeämättömän ylivoiman. Vaikka kuinka koetin nousta, en kyennyt kuin katsomaan kärsimystäsi. Apujoukkojen löydettyä paikalle vastustajamme perääntyivät. Saapuneista lääkintäninjoista huolimatta mitään ei ollut tehtävissä. Viimeiset sanasi paloivat kiinni sieluuni: ”Tenten, rakastan sinua.”

Kaikki olivat olleet järkyttyneitä Nejin äkillisestä poismenosta. Suru kosketti erityisesti pojan klaania, jotka olivat aina pitäneet korkeita toivoja hänen tulevaisuuteensa.
Hautajaiset oli pidetty parin päivän jälkeen tapahtuneesta. Muistin sen piinaavaan hiljaisuuden, kukaan ei särkenyt sitä sanoilla. Oli ollut tuska pidättää kyyneliä, mutta se oli velvollisuuteni ninjana. Vain Hinatan pikkusisko, Hanabi oli päästänyt tunteensa kahleistaan.
Yksi toisensa jälkeen ihmiset laskivat kukkansa haudalle lausuen viimeiset hyvästinsä. Vuorollani en kyennyt avaamaan suutani, olisin hajonnut.
Tilaisuuden päätyttyä vain Hyuugat jäivät kunnioittamaan menettämäänsä sivuhaaralaista. Työntäen mieleni huudot syrjään lähdin Leen ja Gain kanssa. Silti, olin jo päättänyt palata takaisin. Ja niin olin tehnyt.

Kyyneleet kihosivat suklaasilmiini. Tuntui kuin tuska ei haihtuisi koskaan. Syyllisyys iti sisälläni, ei antanut hetken rauhaa. Säröt sydämessäni eivät koskaan katoaisi.
Heikkouteni pakotti minut polvilleni. Pisarat muuttuivat virroiksi, jotka laskivat poskiani pitkin maahan. En voisi milloinkaan antaa itselleni anteeksi. Miten saatoin olla niin heikko, miksen ollut vahvempi?

Tahdoin kertoa sinulle, halusin sinun tietävän. Nostin punertavat silmäni valkoiseen hattaraan yläilmoissa. Välittämättä kaikesta muusta, huusin: ”Neji, rakastan sinua!” Toivoin koko sydämestäni, että tuonpuoleisessakin huutoni tavoittaisi sinut.
Tuuli pyyhälsi ylitseni keinutellen otsahiuksiani yhdessä heinien kanssa. Silmäni painuivat kiinni, olisin voinut vannoa kuulevani äänesi. ”Tenten…”