’’Hinata, sun täytyy nousta jo!’’ mä huudan sun talossa, mutta kaikki on pimeetä. Verhot on vedetty ikkunoihin, tavaroita lojuu joka puolella.
Onneks mä tulin takasin, tää näyttäs varmaan pahemmalle. Vieläkin sä itket sen typerän blondin perään, joka ei voi millään tajuta, miten paljon sä suret sen takia. Se ei ymmärrä, kun sä punastut sen ees, etkä voi puhuu. Se vaan virnuilee ku joku pahanen pentu.

Jokin kova osuu mun varpaaseen saaden mut hyppimään metrin pari eteenpäin yhdellä jalalla, kuin ballerina.
’’Hinata!’’ mä huudan, muttet sä halua vastata. En oikeesti ymmärrä, mikset vaan anna olla. Sä sinnittelet, koitat näyttää hyvälle, meikkaat ja ostat tiukempia vaatteita. Sun tulis ymmärtää, et oot niin sokasevan kaunis kuin enkeli, muttet sä välitä mun sanoista. Sä vaan sanot, että niin varmaan ja hymyilet.

Kuulen sen. Astelen talon läpi enkelin huoneelle. Avaan oven ja nyyhkytys voimistuu.
’’Hinata, tuu tänne…’’ Mä alotan, mutta sä vaan kääriydyt peittoos tiukemmin. Mä tuun sun viereen, nostan sut mun syliin ja halaan. Lohdutan niin hyvin ku poika vaan voi ja sun kyyneleittes kristallivirta loppuu.
’’Sun ei tarvitse itkee Naruton perään, mä oon sun rinnalla’’, kuiskaan, mut tuskin sä ymmärrät mitä mä tarkotan. Luokittelet ystäväks, et tajuu miten palavasti mä sua rakastan. Eikä Narutokaan tajua, mitä se sulle merkitsee.
Vaikee olla sen ystävä, kun tekis mieli lyödä sitä täyttä suoraan silmien väliin, kun se ei vaan tajuu. Vaikka säki aina oot niin mukava sille ja hymyilet.

En aina voi sua ymmärtää
Oisit ees voinut yrittää
Vaikka joskus tuntuu
Että kaikki on turhaa
Sä koitit mulle selittää
Ei oo järkee jatkaa elämää
Mä tahdoin olla sulle
Syy jatkaa huomiseen

’’Kiba mä en jaksa enää… Ei sun tarvitse musta huolehtia’’, sä sanot, mutta ihan sama mulle, sä et selviäis yksin, en mäkään. Kahvikuppi on jo ollu useita minuutteja koskemattomana pöydällä. Miks sä et voi uskoa mua? Hymyilen sulle, mutta sä vaan nyökkäät. Se saa mut voimaan pahoin, kun mä katon, kun sä riudut siinä mun nenän edessä, enkä voi vaikuttaa suhun mitenkään.
’’Älä puhu paskaa, totta kai mä huolehin susta’’, mä vastaan. Tiedän, et susta kiroilu on huono tapa, mut en mä vois sille mitään.

Katot mua hetken, mutta lasket katsees kahviis, jota mä keitin sulle. Mä niin paijaan sua ja koitan näyttää mun tunteet, kun en vaan osaa tehä sitä suoraan. Tytöiltä se käy paljon helpommin, muttei kuhertelu aina vaan sovi imagoon. Haluisin niin suukottaa sua ja halata, mutten vaan voi. Pitää siis vaan tyytyy niin laimeisiin perussanoihin, joita mä aina hoen sulle.
’’Hinata, mä tykkään susta, siis en vaan niiku… kaverina, vaan oikeesti.’’
Hymyilet, mutten saa muuta reaktiota. Taas se viiltää haavan mun jo niin riekaleiseen sydämeen.

Sä olit perhonen, jonka siivet
Eivät kauas kantaneet
Sä väsyit kylpyhuoneeseen
Nyt kun öisin katson tähtiin
Ja sun kasvos siellä nään
Rakastun uudelleen

Voiko tilanne enää tästä huonontua? Just ku aloit niin heräämään sun pilvilinna-unistas, ja sit se tapahtu. Sä murruit niin pahasti, ettei mikään teippi tai liima tuu ikinä sua korjaan. Tästä jää sellaset arvet, että ne ylettyy jopa muhun. Masennus tarttuu…
Mut Narutolla on se Sakura. Mitä se siinäki näkee? Eihän sakura oo ees ikinä tykänny siitä… Mut nyt kaikki romahti. Sä itket kohta silmät päästäs, ellen saa sua lopettamaan. Melkein asun sun talossa, ku en oikeestaan tee paljoo mitää muuta, ku vahin sua, ettet tekis itelles mitään. Naruton vika.

Avaan taas tavalliseen tapaan talos oven ja astun siihen sotkuseen valtakuntaan.
Mä kuulen itkus. Se ei oo tavallista itkua, sä itket kivusta. Mä tiedän sen, mä oon kuullu sen ennenkin, se ei todellakaan oo hyvä merkki.
Juoksen tavaroiden läpi talos vessaan, ja nään jotaki sellasta, mitä mä oon pelänny jo kauan.

Verta. Sä oot polvillas verilammikossa ja oot tosi kalpee, kyyneleet on sun poskilla ja lattialla on verinen puukko. Sun ranteet on auki.
Otan mun puhelimen haparoiden, samalla kun meinaan oksentaa. Emmä silleen voi pahoin verestä, mutta kun se on sun verta, mä haluun sulkee mun silmät ja vaan paeta.
Hätänumerosta vastataan ja koitan puhuu rauhallisesti. Se on kyl tosi vaikeeta, ku tyttö sun nenän eessä on kuolemassa verenhukkaan.

Mut verta lattialla on aika paljon… Ja kun nostan katseeni suhun, sä makaat veressä.
’’Hinata!’’ mä parahdan puhelimeen, ja hetken päästä sulen sen. Käyn sun viereen ja mun housut tahriintuu vereen.
’’Hinata!’’ mä toistan sun nimen, muttet sä reagoi. Meen ihan paniikkiin, ja ambulanssin odottaminen kestää. Aika tuntuu menevän niin hitaasti, ja pelkään, ettei ne ehi. Ja kuulen ovelta koputusta, juoksen sinne ja avaan oven niille. Ne menee vessaan, ja kohta ne vie sut pois. En vaan uskalla tulla mukaan.

Et halunnut mua sun maailmaan
Vaikka koitin sua niin rakastaa
Sä sanoit et on parempi mulle
Et halunnut satuttaa
Kun eilen näin sun itkevän
Mä aavistin sun lähtevän
Sun silmät katsoi tyhjää
Nuku rauhassa, pikkuinen

Niin siinä vaan kävi. Sä oot nyt poissa. Mun olis pitäny tulla aikasemmin, niin sitä ei ois tapahtunu. Oon niin pahoillani, että sä et selvinny…
Mä itkin mun egon pois sun hautajaisissa. En ees tiiä, miks mut kututtiin sinne, mut oon ilonen, et pääsin sinne. Mut toivottavasti et kärsi enää, voit nukkua rauhassa.

Haluasin niin lyödä Narutoa ja huutaa, että se tappo sut, mut et sä sitä haluis. Siitä on nyt pari päivää, kun sut haudattiin, enkä mä tunnu enää kestävän. Mun sydän kuoli, eikä veri kierrä mun suonissa enää. Sä veit mun sydämen, niin ku jossaki lauluis lauletaan. Vedän kengät jalkaan ja otan takin naulasta, ajattelin taas tulla tervehtimään sua sun haudalle.

Meinaan sulkea radion, mutta kun kertosäe alkaa viimeisen kerran, istun takaisin alas ja jään kuuntelemaan. Tältä musta tuntuu, mut sä et ikinä ymmärtäny.
Kuuntelen kappaletta ja mun ajatukset ei enää kulje. Tää kappale on kaunis, ihan niiku sä. Ja aina kun mä kuulen tän, mä ajattelen sua.
Jätän radion soimaan, ja kävelen ovelle. Avaan sen ja sulen sen perässäni.
Ja kappale loppuu.

Sä olit perhonen, jonka siivet
Eivät kauas kantaneet
Sä väsyit kylpyhuoneeseen
Nyt kun öisin katson tähtiin
Ja sun kasvos siellä nään
Rakastun uudelleen...