A/N: Ihan näin ilmoitusluontoisena asiana, menin poistamaan sen Ziggyn prologin. Olen pahoillani te kaikki, jotka siihen kommentoitte.D : Tajusin vaan ekalukua kirjoittaessa, että olin tehnyt yhden typerän virheen siinä ja nyt otan pienen aikalisän miettiäkseni juttua muutenkin uudestaan. Anteeksi.

Inspisbiisinä toimi Greendayn Wake Me Up When September Ends. Nauttikaatten~

***

Oli yksi sen kesän monista pilvisistä päivistä. Pilvet peittivät taivasta painostavina, kuin varoittaakseen kohta satavan jälleen. Ne eivät välittäneet ollenkaan ihmisten kaipuusta aurinkoon, ne halusivat vain eroon kantamistaan pisaroista. Kaatoivat ne maan päälle vähääkään välittämättä.

Sasori istui yksin penkillä mäen päällä. Tuuli hieman ja se liikutti kaikkea vihreyttä vasten hänen punaisia hiuksiaan. Hitaasti hän siirsi katseensa pilvistä Deidaraan, kun tämä käveli lähemmäs ja istui penkille toisen viereen. Hän ei sanonut mitään, eikä sanonut Deidarakaan.

Se oli niitä päiviä, joina ei tarvinnutkaan sanoa mitään. Sai vain istua sillä tavalla, katsella toista ja tuntea kesän ympärillään.

Se oli vielä niitä viikkoja, jotka sai vain kellua läpi. Mitään tekemistä ei löytynyt, ja jos löytyikin niin mitään ei tehty.

Se oli niitä kesiä, jolloin ei oikeastaan tapahtunut mitään, tai sitten kaikki tapahtui muualla.

Se oli niitä vuosia, jolloin ei oikein tiennyt kuka oli. Ei osannut ottaa suuntaa, ei tehdä suunnitelmia. Epätietoisuudessa unohti lopulta kokonaan jossain olevan vielä tulevaisuuskin. Unohti, kunnes joku ravisteli hereille unensekaisista päivistä ja patisti oikeasti tekemään jotain.

Mutta vielä ei ollut sen aika, vielä sai istua keskellä pilvistä maisemaa ja olla hiljaa.

Siinä istuessaan Deidara huomasi, kuinka hiljaisuus alkoi soida. Tätä Sasorikin varmaan aina kuunteli, Deidara ajatteli, siksi hän oli aina niin vähäpuheinen. Tuuli oli ottanut esiin huilunsa, se havisutti varovasti ruohoa ja puiden lehtiä. Kävi kaksikon hiuksissa, kiikuttamassa läheistä keinua ja tervehtimässä kukkasia ennen kuin palasi takaisin taivaalle.

Oli niin hiljaista, että melkein kuuli pilvien liikkeet niiden yrittäessä viedä yhä enemmän tilaa auringolta.

Deidara tunsi pienen virnistyksen nousevan kasvoilleen. Sasori olisi varmasti ollut ylpeä, jos olisi tiennyt hänen arvostavan hiljaisuutta.

Silmäkulmastaan Sasori huomasi Deidaran suupielteen kääntyneen huvittuneeseen hymyyn ja käänsi pähkinän ruskeat silmänsä toista kohti.

Hetkeksi Deidaran silmät jäivät ihastelemaan, kuinka vanhemman hiukset heilahtivat hieman tämän kääntäessä päätänsä. Hän piti niin paljon toisen hiuksista, niiden väristä. Huomattavan täyteläiseen punaiseen sekoittui tummenpia sävyjä, hieman ruskeaa ja joitain pieniä häivähdyksiä, joita Deidara ei osannut nimetä. Usein hän yllätti itsensäkin näpräämästä hieman normaalia jäykempiä huissuortuvia, kunnes Sasori hermoistui hänelle ja käski lopettamaan.

"...Huhuu?" Sasorin ääni kuulsi Deidaran ajatusten läpi. Nuorempi ravisti päätänsä karkottaen ajatukset ja katsoi Sasoria kysyvästi.
"Sanoitko jotain, un?"
Sasori pyöräytti silmiänsä.
"Sanoin."

Deidara jäi odottamaan toisen kertaavan kysymyksensä, mutta turhaan. Tämä oli yksi niistä piirteistä, jotka hän olisi halunnut poistaa Sasorista. Räjäyttää, hävittää, kadottaa taivaan tuuliin.

Deidara tiesi, että Sasori ei pitänyt siitä kuinka Deidara aina välillä ei kuunnellut häntä. Aluksi hän oli torunut nuorempaa siitä, huomauttanut lähes ivallisesti, läpsäyttänyt takaraivoon, mitä ikinä oli keksinytkään.

Sitten hän oli tajunnut paljon paremman keinon.

Hän oli aivan hiljaa. Hänen ei tarvinnut sanoa mitään saadakseen Deidaran katumaan huomionsa herpaantumista. Sasori tiesi kuinka utelias toinen oli, hän tiesi sen paremmin kuin kukaan muu. Ja tälläiset tilanteet, peitetty tieto ja epävarmuus toisen asiasta, herättivät tuon uteliaisuuden helposti

Ja ennen kuin Deidara huomasikaan hän oli anelemassa, että saisi kuulla Sasorin asian uudestaan.

Tämä oli sellaista hiljaisuutta, josta Deidara ei pitänyt. Lopulta hän tuhahti tyytymättömänä unohtaen ylpeytensä ja avasi suunsa.

"Mitä sinä sanoit, un", Deidara kysyi.

Hän vihasi sitä itsetyytyväistä hymyä, joka nousi Sasorin kasvoille. -Ja toisaalta kuitenkin, hän olisi halunnut ottaa siitä kuvan ja katsoa sitä joka ikinen hetki.

"Kysyin, että miksi sellainen hymy", vanhempi vastasi jatkaen kuitenkin heti, "mutta ei sillä enää ole väliä, et näytä enää yhtä iloiselta."
"Ja kenenköhän syy se on, un?" kysyi nuorempi kääntäen kasvonsa pois päin.

Ja heti hänen teki mieli räjäyttää jotain, ehkä itsensä tai sen ympäröivän hiljaisuuden, jonka takia kaikki kuului niin selkeästi, kuullessaan Sasorin äänensävyn tämän puhuessa taas.

"Teenkö minä sinut surulliseksi?"

Deidara oli varma, että Sasori teki tämän tahallaan. Sai äänensä kuulostamaan niin vilpittömän hämmästyneeltä, epäuskoiselta ja surulliselta. Joku muu olisi ehkä uskonutkin esityksen, mutta Deidara tunsi toisen liian hyvin. Tämä oli kaikkea muuta kuin vilpitön ja epäuskoinenkin vain ihmisten typeryyttä kohtaan.

Mutta surullinen Sasori oli toisinaan ja Deidara inhosi sitä. Hän oli niin huono sellaisissa tilanteissa, niin kuin oli Sasorikin. Molemmat olivat niinäkin hetkinä hiljaa, mutta aivan eri syistä kuin nyt. Sasori siksi, ettei olisi ikinä suostunut myöntämään olevansa surullinen ja Deidara siksi, ettei hän osannut tehdä mitään.

Nopealla liikkeellä Deidara pakotti päänsä kääntymään takaisin Sasoria kohti. Heti kun hän näki toisen silmät hän tiesi, että toinen oli jälleen vain bluffannut. Silti, ihan vain varmuuden vuoksi, Deidara juoksutti nopeasti ulos suustaan sanat, jotka oli äkkiä muotoillut.

"Et, un, et sinä tee."

Sasori katsoi häntä hiljaa. Katse oli melkein lämmin, aavistuksen hyväksyvä ja ennen kaikkea omistava. Ei kovin hitaasti, mutta hyvin hellästi hän kumartui ja kosketti huulillansa Deidaran suupieltä.

"Hyvä, minä jo ehdin pelästyä", hän sanoi Deidaran korvaa vasten.

Ensimmäiset sadepisarat putosivat jo. Deidara halusi uskoa, että hänen sisällänsä kulkeva väristys johtui niistä. Hän ei halunnut olla näin riippuvainen toisesta ihmisestä.

Ja samaan aikaan ajatus siitä oli niin kiehtova. Niin lämmin ja turvallinen.

Hieman eri aikoihin he nousivat penkiltä, Sasori ensin ja Deidara perässä, kun sade alkoi hitaalla tahdilla yltyä. Pisaroiden ropina oli jo rikkonut hiljaisuuden, kesä päivä, hetki penkillä ja pienet minuutin olivat särjetty. Ei ollut enää syytä jäädä siihen.

"Et sinä surulliseksi tee, un", Deidara sanoi vielä, "enemmän onnelliseksi."

Hän ei nähnyt Sasorin kasvoja, mutta tiesi tämän hymyilevän samalla tavalla kuin Deidarakin sillä hetkellä.

***

A/N: Tätä oli ihan luvattoman hauska kirjoittaa.~: ) Rakastan kirjoittaa tälläisiä tekstejä.

Itseasiassa löysin tuon täysin unohtuneen alun koneeltani ja tuli mahtavat inspikset kirjoittaa loppuun.

Eipä tässä muuta. Ettehän unohda kommentoida? Ettehän?