Osa 3.

(Naruto's PoV)

Heräsin aamulla ensimmäisenä, mikä oli yllätys. Sasuke heräsi aina minua ennen, en ollut kertaakaan nähnyt häntä nukkumassa. Joskus ihmettelin, mahtoiko hän nukkua ollenkaan. Katsoin seinällä olevaa kelloa, se näytti puolta seitsemää. Olisin voinut nukkua vielä ainakin puoli tuntia, mutten ollut enää laisinkaan väsynyt. Olin mennyt aikaisin nukkumaan edellisenä iltana. Muistin miten olin herännyt keskellä yötä siihen, että Sasuke oli lähelläni ja katseli minua. En ollut ihan varma, mitä olin sanonut hänelle. Olimme kai halanneet, ja sitten Sasuke oli kysynyt, saisiko nukkua kanssani... Ja minä olin suostunut. Ja olin vieläpä antanut hänen pidellä minua. Toivoin ettei hän ollut saanut väärää kuvaa siitä. En itse tiennyt mitä ajattelin, mutta tiesin kyllä, miksi olin antanut hänen tehdä sen. Se johtui osaksi siitä, että minulla ei ollut ikinä ollut vanhempia, jotka olisivat halanneet tai pitäneet minua sylissä kunnes nukahdin. Kaipasin sellaista kosketusta. Osaksi se johtui siitä, että pidin Sasukesta. Pidin hänestä todella, vaikka olimme tunteneet vasta viisi viikkoa, emmekä edes jutelleet paljoa. Se oli kummallista.

Sasuke nukkui vieressäni, ja tuijotin hänen kasvojaan. Ojensin käteni koskettamaan hänen tummia hiuksiaan. Ne olivat pehmeät ja sileät, kuin silkkiä. Poika päästi pitkän huokauksen ja käännähti toiseen suuntaan. Säikähdin ja vedin käteni pois. Hän mutisi jotain unissaan, liekö se edes tarkoittanut mitään. Ilme oli tuskainen. Mistäköhän hän uneksi?

Nousin varovasti istumaan, tarkkaillen koko ajan Sasuken reaktiota. Kiipesin hänen ylitseen, varoen koskemasta häneen. Hän ei herännyt. Pojan peitto oli pudonnut lattialle. Hymyillen nostin sen ja peittelin hänet. Eikös hän ollutkin valittanut kylmää edellisenä päivänä? Ilmeisesti minun vieressäni nukkuminen oli helpottanut.

*

Kävelin ne tavalliset parisataa metriä koululle. Sasuke oli ollut vielä nukkumassa, kun lähdin. Kuljin oikein hitaasti, sillä olin lähtenyt puoli tuntia ennen koulun alkua ja minulla oli runsaasti aikaa. En ollut viitsinyt käydä Kiban porukan asunnolla kysymässä, haluaisiko joku kävellä minun kanssani. Kukaan ei luultavasti olisi lähtenyt niin aikaisin. Ties jos he vaikka nukkuivat vielä. Minua ei muutenkaan huvittanut kohdata Shikamarua sen eilisen jälkeen. Hän oli sentään yllättänyt meidät suutelemasta, ja Sasuke oli ollut minun päälläni. Tiesin kuinka oudolta se oli näyttänyt. Ja toivoin todella, että Shikamaru ei ollut kertonut siitä kellekään.

Kouluun saavuttuani tungin takkini kaappiini ja otin oikean aineen kirjat mukaan. Meillä olisi ensimmäisenä äidinkieltä. Se oli yksi huonoimmista aineistani, enkä oikein tullut opettajankaan kanssa toimeen. Istuskelin koulun käytävällä kaksikymmentä minuuttia, ennen kuin Kiba, Shikamaru ja Chouji saapuivat.
“Hoi! Naruto!” Kiba huikkasi jo kaukaa. Heilautin kättäni hänelle. Kurkkuni oli vähän kipeä, joten en jaksanut huutaa. Kohta he jo seisoivat vieressäni.
“Moi Kiba”, sanoin reippaasti.
“Naruto! Mitä kuuluu? Saitko viestini niistä bileistä?” Kiba kysyi virnistellen. Oliko Shikamaru kertonut..?
“Juu, sain. Shikamaru puhuikin siitä jo eilen... Ensi viikon perjantaina, eikö niin?” kysyin, mutta en katsonut Kibaa, vaan taempana seisovaa Shikamarua. Tämä pudisti varovasti päätään. Hän ei siis ollut kertonut Kiballe, mitä minä ja Sasuke olimme olleet tekemässä, kun hän oli yllättänyt meidät.
“Kyllä! Perjantaina. Sain lisäksi luvan pitää ne koululla... Ja sain jopa luvan, että siellä saa juoda sakea”, Kiba sanoi. Silmäni pyöristyivät hämmästyksestä. Rehtori oli antanut siihen luvan? Mitä suostuttelukeinoja Kiba oikein oli käyttänyt?
"Siis mitä ihmettä? Kuka sen luvan antoi?" kysyin hämmästyneenä.
“Rehtori antoi luvan, varmaan siksi kun hän tietää että pitäisin ne bileet joka tapauksessa. Hän vain sanoi, että juhlasalin täytyy olla täysin tyhjä roskista seuraavana päivänä. Mutta minulla on hyvä idea, ja minun ei tarvitse siivota yhtään. Sinnehän täytyy olla kutsuttu, eikö? Älä huoli, sinut on jo kutsuttu. Mutta siis jotkut ensimmäisen luokan oppilaat haluavat bileisiin, mutta heillä ei ole kutsua. Joten heidän täytyy tehdä jotain sen eteen. Pistän heidät siivoamaan paikan, ja vastineeksi he pääsevät sisälle bileisiin. Fiksu idea, eikö?” Kiba naureskeli omalle älykkyydelleen. Minä tosin epäilin sen olevan Shikamarun idea. Virnistin takaisin.
“Niin joo, rehtori pisti alkoholirajoituksen. Saa juoda korkeintaan kaksi pikkupulloa sakea... No, siitä tulee jo ihan mukava tunnelma”, Kiba sanoi. No jo selvisi että miten rehtori oli suostunut ideaan.
“Että niistä ei tule mitään kännäilybileitä. Ja siellä on muutama opettaja valvomassa, jos joku alkaa riehumaan niin lentää ulos saman tien. Muuten ne opettajat istuu jossain nurkassa”, poika jatkoi. Vai sellaiset bileet. Minusta se kuulosti oikeastaan ihan hyvältä, mutta Kiba taisi olla vähän pettynyt. Minua ei haitannut, jos bileissä ei saanut juoda paljoa. En aikonut muutenkaan juoda. En saanut juoda.
“Se on hyvä, eikö?” virnistin. “Sinua ei varmaan hirveästi huvittaisi heittää häiriköitä tai umpikännissä olevia pihalle, vai?” kysyin.
“No joo”, Kiba virnisti takaisin. “Ei huvittaisi, ei.”

Kellot soivat ja lähdin omaa luokkaani kohti. Kiba, Shikamaru ja Chouji liittyivät joidenkin luokkalaistensa seuraan ja lähtivät toiseen suuntaan. Välillä minua harmitti, kun en ollut saman ikäinen kuin he. Olin vuoden nuorempi, aina vuoden jäljessä heistä. Kuin myös Sasukesta. Näin vilauksen pojasta väkijoukossa, hän oli menossa samaan suuntaan kuin Kiba ja tämän joukot. Olin jo aikaisemmin kiinnittänyt huomiota siihen, että vaikka Sasuke oli samalla luokalla Kiban kanssa, he eivät yleensä viettäneet välitunteja yhdessä. He tunsivat toisensa, ilmeisesti akatemiasta lähtien. Kiballa oli paljon kavereita, mutta Sasukella ei ketään. Hän oli aina yksin. Muistelin sitä mitä hän oli eilen kertonut perheestään. Hänen isoveljensä oli murhannut koko hänen sukunsa, ja siksi kaikki pelkäsivät häntä. Ja tämä isoveli oli ninja... Sasuke oli myös sanonut itse olleensa ninja. Tarkoittiko se sitä, että myös Kiba, Chouji, Shikamaru, Ino, Sakura ja Hinata olivat ninjoja? Jos he olivat kerta olleet samalla luokalla akatemiasta lähtien. Hinata ei ainakaan vaikuttanut siltä, että sopisi ninjaksi. Hän oli niin ujo eikä halunnut pahaa kellekään. Ja akatemia... Eikös se ollut niin kuin ninja-akatemia? Se oli ainoa tietämäni akatemia, joka oli suunnattu pienille lapsille.

Omat muistoni ninjana olemisesta tulvivat mieleeni, mutta suljin ne päättäväisesti pois. En halunnut muistaa enää. Muistaminen sattui.

(End of Naruto's PoV)

(Sasuke's PoV)

Heräsin herätyskellon soittoon viittätoista vaille kahdeksalta. Koulu alkoi viittätoista yli. Minulla ei ollut vielä kauhean kiire. Aioin mennä niin myöhään, että ehtisin juuri ja juuri tunnille, ettei Nejin porukka löytäisi minua sitä ennen.

Naruto oli jo lähtenyt kouluun, sänky oli tyhjä. Minulla oli peitto päälläni, mikä sinänsä oli ihme; yleensä potkin sen pois nähdessäni painajaisia. Ehkä Naruto oli peitellyt minut nukkuessani? Ei, ei varmaan. Se oli pelkkää toiveunta, minun pieni unelmani. Naruto oli suloinen, pieni ja naiivi. Hän oli melkein kaikkea mitä minä en ollut.

Nousin ylös ja haukottelin makeasti. Olin pirteä ja valmis uuteen päivään. Niin valmis, kuin saattoi. Nejin kidutus pyöri päässäni jatkuvasti, ja minua alkoi taas pelottaa. Tiesin, etteivät he tekisi mitään kovin vakavaa, mutta Rock Leetä vastaan taisteleminen... Hän ei edes voinut käyttää ninjutsua tai genjutsua, mutta oli aivan loistava taijutsussa. Minulla oli yksi mahdollisuus, miten saattaisin voittaa hänet. Jos onnistuisin saamaan hänet genjutsuun ennen kuin hän ehtisi hakata minua kovin paljoa, voisin voittaa. Silloin olisi tietysti luultavaa, että saisin seuraavaksi vastuksekseni Nejin. Neji ei armoa tuntenut. Viimeksi olin taistellut Rock Leetä vastaan viisi viikkoa aikaisemmin, samana päivänä kun Naruto oli saapunut. Neji ei ollut puuttunut peliin silloin, mutta minulla oli paha aavistus, että tällä kertaa puuttuisi.

Puin laiskasti vaatteet päälleni ja pesin hampaat. Minun ei tehnyt mieli syödä mitään. Pelkäsin, että saattaisin oksentaa jo söisin. Pakkasin koululaukkuni arpomalla kirjat, jotka ottaisin mukaan. En edes muistanut, mitä meillä oli aineina tänään. Enkä kauheasti välittänytkään.

*

Tunnit menivät jonkinlaisen sumun peitossa. En nähnyt Narutoa koko päivänä, ja ehkä se oli vain hyvä. Olin kuin elävä kuollut, sillä en kyennyt lopettamaan Nejin ajattelua. Minä pelkäsin niin. Olisivatkohan vanhempani olleet pettyneitä, jos olisivat nähneet poikansa olevan niin peloissaan yhdestä pikku taistelusta toista ninjaa vastaan? Minä olin pelkuri. Todellakin olin. Vihasin itseäni, vielä enemmän vihasin Nejiä, ja kaikkein eniten Itachia. Viha ei kuitenkaan kestänyt kauan. Se valui pois minusta kuin vesi valuu pullosta, jota pidetään alassuin. Lopulta jäljellä on vain suru ja pelko.

Palasin asunnolle heti koulun jälkeen. Minulla oli vielä vähän alle neljä tuntia aikaa, ennen kuin pitäisi olla puistossa. Naruto oli jo kotona, hän teki läksyjään olohuoneessa.
“Moi”, sanoin hiljaa. Naruto nosti päänsä ja hymyili. Potkaisin kengät jalastani ja laitoin ne siististi rivin jatkoksi.
“Ai hei, Sasuke! Tuota... Onko sinulla aikaa?” poika kysyi. Mietin. Oliko minulla aikaa? Aika paljonkin. Otin takkini pois ja pistin sen naulakkoon.
“Joo on... Kuinka niin?” kysyin.
“No kun... Minä vain mietin...” Naruto punastui hieman. “Että ehkä sinä voisit... Auttaa minua näiden kanssa?” hän kysyi hymyillen varovasti. No, eihän minulla ollut parempaakaan tekemistä. Pudotin koululaukkuni lattialle.
“Mikäs siinä”, sanoin. “Missä aineessa tarvitset apua?”
“Äidinkielessä. Meillä on koe ensi viikolla, ja olen ihan surkea”, Naruto valitti. Istahdin hänen viereensä.
“No katsotaas.”

*

Autoin Narutoa pitkään, ja ennen kuin huomasinkaan, kello näytti jo puolta kahdeksaa. Hyppäsin niin äkisti ylös, että poika säikähti.
“Mitä nyt?” Naruto kysyi hädissään.
“Ei mitään ihmeellistä. Muistin vain että minun piti olla yhdessä paikassa kahdeksalta. Ja sinne kestää aika kauan aikaa kävellä täältä”, sanoin. “Lähden nyt. Että olen ajoissa. Se on tärkeä asia.”
“Ai.” Kuvittelinko vain, vai kuulostiko Naruto pettyneeltä? Lämpö läikähti rintaani, mutta se sai samantien väistyä pelon tieltä. Polveni olivat vetelät ja sydämeni hakkasi rintaani vasten niin lujaa, että se sattui. Minusta tuntui etten saanut henkeä. Kävelin nopeasti eteiseen, ettei Naruto olisi huomannut tärinääni.
“Moikka”, sanoin voimattomana. Harmikseni Naruto seurasi perässäni eteiseen katsellen, kun laitoin kenkiä jalkaan.
“Sasuke”, poika sanoi. Pakottauduin kääntämään katseeni häneen. “Kiitos.”
Naruton kiitos oli vähän liian lämpimällä äänellä sanottu. Ulkopuolisen korviin olisi saattanut kuulostaa, että hän kiitti avusta läksyissä. Me kummatkin tiesimme, ettei asia ollut niin. Hän kiitti eilisestä yöstä, kun olin pidellyt häntä sylissäni. Hänkin siis tarvitsi sitä. Läheisyyttä.
“Se on okei. Autan sinua mielelläni toistekin”, sanoin. Autan sinua mielelläni toistekin, jos kaipaat vielä läheisyyttä. Kuulosti aivan kuin olisin sanonut niin.
“Moikka”, hän hymyili. Nousin pystyyn ja vetäisin takin päälleni. En tarvinnut muuta, olin jo aikaisemmin piilottanut kaiken tarvittavan takkini sisälle. Vedin huuleni kaukaisesti hymyä muistuttavaan irvistykseen.
“Palaan joskus tunnin päästä”, heilautin kättäni. Sitten avasin oven ja lähdin.

Ulkona oli jälleen viileää. Kohta varmaan sataa lunta, mietin. Yritin pitää ajatukseni poissa tulevasta, mutta se oli vaikeaa. Rock Leetä vastaan taisteleminen ei ollut mikään pikkujuttu. Oli ihme, kun edellisellä kerralla olin selvinnyt niin vähin vammoin. Tällä kertaa ei varmasti kävisi yhtä hyvin. Kiihdytin vauhtiani. En halunnut olla myöhässä. Puistoon oli pitempi matka, kuin olin alunperin luullut. Vaikka en ollut eilen sitä niin paljon katsellut, muistin reitin tarkasti. Olinko huomaamattani käyttänyt Sharingania sen kopioimiseen? Saattoi olla. Se selittäisi, miten olin eilen ollut niin väsynyt.

Vähän ennen kuin saavuin puistoon, hidastin vauhtiani. Tunsin heidän jo odottavan minua siellä ja pysähdyin hetkeksi. Aktivoin Sharinganini, mikä oli jälleen yhtä tuskaa. Välillä sen käyttö sujui kuin itsestään, toisinaan en meinannut millään saada sitä päälle. Silmiäni kirveli, kun niiden väri vaihtui mustasta punaiseksi. Otin takintaskusta hitai-ateni ja shuriken-kotelon. Sidoin ensimmäisen reiteeni ja solmin toisen otsalleni. Olin valmis.

Kävelin hiekkatietä pitkin varuillani. Olin varma, että Lee tekisi yllätyshyökkäyksen. En saanut laskea puolustustani hetkeksikään. Puristin tiukasti kunaita takkini alla, valmiina. Kohta tulin samalle puistonpenkille, jolla olin istunut edellisenä päivänä. Leetä ei näkynyt missään. Silti tunsin hänen chakransa jossain hyvin lähellä... Yhtäkkiä se lähestyi minua kovaa vauhtia –
Sain juuri torjuttua ensimmäisen iskun kädessäni olleella kunailla. Lee oli hyökännyt takaapäin kimppuuni. Hän hyppäsi kevyesti kauemmas minusta ja otti tavanomaisen asentonsa. Viskasin takkini maahan, en tarvinnut sitä. Lee ei antanut minulle paljoa aikaa. Hän hyökkäsi uudelleen, käyttäen taitavasti taijutsua. Minä en ollut niin hyvä siinä, mutta Sharinganista oli apua. Katselin hänen liikkeitään. Torjuin potkun, lyönnin, toisen potkun, ja vetäydyin kauemmas. Ainakin toistaiseksi näin kaiken selvästi. Arvioin pystyväni estämään hänet noin puoli tuntia, ennen kuin doujutsuni alkaisi hälvetä. Sen jälkeen olisin avoin hyökkäyksille. Tästä tulisi pitkä ilta.

*

Arvioni oli ollut oikea. Noin puolen tunnin päästä Sharingan ei toiminut enää kunnolla. Näin ja kykenin torjumaan vielä suurimman osan hyökkäyksistä, mutta osa pääsi jo läpi. Olin yltä päältä haavoilla ja mustelmilla, sillä en saanut torjuttua kaikkea. Voimani olivat hupenemassa olemattomiin. Olisi vain ajan kysymys, milloin Rock Lee kyllästyisi testailemaan tekniikoitaan ja lopettaisi taistelun pamauttamalla minut tajuttomaksi. Tiesin nimittäin, että hän olisi voinut voittaa minut vaikka kymmenessä minuutissa, jos olisi halunnut. Sen sijaan Lee piti showta yllä. Minua hermostutti. Lisäksi tunsin Nejin ja Tentenin katselevan meitä.

Lee teki nopean sarjan lyöntejä ja potkuja, enkä pysynyt enää perässä. Ensimmäinen lyönti osui minua olkapäähän, toisen torjuin, mutta kolmas tuli vatsaani. Suustani lensi kuolaa ja hieman verta. Lee loikkasi kauniisti kauemmas ja katsoi minua odottavana, voitonriemuisena. Nojasin polviini ja yritin tasata hengitystäni. Vatsaani sattui aivan helvetisti.
“Tässä näkyy meidän voimamme ero, Sasuke-kun. Oletko jo valmis luovuttamaan?” Rock Lee kysyi. Aika itserakas puhe. Minulla oli sentään sinetti olkavarressani. Muutoin olisin hoidellut hänet jo ajat sitten, parilla Chidorilla. Mutta ikävä kyllä minulla ei enää ollut tarpeeksi chakraa tehdä edes yhtä Chidoria. Enkä halunnut edes yrittää. Muistin entisen opettajani Kakashin neuvon Chidorin käyttöön. Jos tein Chidorin, kun minulla ei ollut tarpeeksi chakraa jäljellä, saatoin pahimmassa tapauksessa kuolla. Ainakin joutuisin sairaalaan muutamaksi viikoksi.

Nousin pystyyn pyyhkäisten samalla verta suupielestäni. Vahvistin Sharingania vielä viimeisen kerran, sen jälkeen en enää voisi käyttää sitä. Katsoin Leetä silmiin ja yritin vangita hänet genjutsuuni syöttämällä omaa chakraani häneen. Hetkeksi onnistuin. Hänen silmänsä pyöristyivät kauhusta, kun hän tuijotti mitään näkemättömänä ympärilleen. Tunsin salaista tyydytystä.

Joku löi minua selkään takaapäin. Paiskauduin maahan. Kasvoni osuivat ikävästi pikkukiviin, tunsin kuinka ne painautuivat inhottavasti käsieni pehmeään ihoon. Kohotin hyvin vaivalloisesti päätäni. Tenten seisoi Rock Leen luona ja laittoi omaa chakraansa poikaan, että tämä vapautuisi genjutsustani. Leestä ei olisi vähään aikaan tekemään yhtään mitään, ja Tenteniltä veisi varmaan jonkin verran voimia vapauttaa Lee. Se oli sentään paras genjutsu, jonka pystyin sillä hetkellä tekemään. Mutta Neji? Missä poika oli? Hätäännyin.

Nejin olinpaikka selvisi minulle sillä samalla sekunnilla. Hän potkaisi minua kipeästi kylkeen. Suustani purskahti lisää verta, mutta keksin silti jotain sanottavaa.
“Näinkö alas sinä olet mennyt, Neji? Potkit maassa makaavaa. Aika säälittävää”, kähisin. Sanat olivat ainoa ase, joka minulla oli jäljellä. Tuijotin ylöspäin häneen. Poika punehtui vihasta ja syöksähti kimppuuni. Hän nosti minut paidan kauluksesta seisomaan ja piteli minua pystyssä.
“No seiso sitten!” Neji karjaisi. Hän päästi irti, ja putosin polvilleni takaisin maahan. Neji tarttui hiuksistani kiinni ja käänsi pääni Leetä kohti.
“Mitä sinä oikein teit hänelle?! Mitä?!” Neji huusi päin naamaani. Yritin tarkentaa katseeni Leehen, mutta se oli vähän vaikeaa, sillä Neji ravisteli minua.

“Se on yksinkertainen genjutsu”, mutisin. “Ihan oikein hänelle. Mitä hyökkää päin. Oletko edes kertonut hänelle siitä sinetistä, joka on minun käsivarressani? Minä luulen, että jos hän tietäisi, hän ei haluaisi taistella. Sinä olet idiootti, kun purat kiukkusi minuun. En ole tehnyt sinulle mitään. Jos sinulla on kaunaa sukuasi kohtaan, mene ja selvitä se. Pelkuri.” En edes ajatellut mitä sanoin. Halusin vain loukata Nejiä mahdollisimman paljon, saada hänet tuntemaan edes murto-osan siitä kivusta, jonka minä tunsin.
“Turpa kiinni!” Neji karjui. Suljin silmäni, ja kun avasin ne, ne olivat taas tavallisen mustat. En jaksanut enää. Minua särki joka puolelta kehoa. Olin venyttänyt itseni äärirajoilleni. Tuo pieni genjutsu oli tehnyt sen.
“Ihan sama. Tee mitä tykkäät. Minä häivyn nyt”, sanoin. Keräsin kaiken voimani käteeni, ja löin häntä rintaan. Hän tömähti maahan, metrin kauemmas minusta. Nousin nopeasti ja huojuen ylös. Nejin ilme oli järkyttyneen hämmästynyt. Olisin nauranut, jos tilanne ei muutoin olisi ollut niin vakava. Käänsin katseeni Leehen. Tämä tuijotti edelleen tyhjyyttä edessään. Kyyneleet valuivat hänen poskilleen. Oliko näyttämäni harha todella ollut noin voimakas?

Tentenin käsi oli pojan olkapäällä, ja hän näytti keskittyvän. Taas halusin nauraa. Uchihan suku todella oli voimakas, jos heidän viimeinen perillisensä, joka oli muutenkin heikko ja tämän chakra oli laskettu kahteeenkymmeneen prosenttiin, sai tehtyä noin hyvän genjutsun. Chuunin-tasoa oleva ninja ei viidessä minuutissakaan saanut vapautettua genjutsun uhria. Varmaankin hyvin noloa Nejille.

“Et lähde minnekään!” Neji huusi. “Sinä kerrot ensin, miten tuon saa pois Leestä!”
“No ehkä sinun pitäisi mennä itse yrittämään. Tenten ei näköjään osaa. Sinähän olet niin hyvä ninja, nero oikein, mitäs jos kävisit kokeilemassa? Vai oletko niin pelkuri, ettet uskalla, kun pelkäät epäonnistumista? Silloinhan kaikki nauraisivat sinulle ja sinun kiusaajan maineesi menisi. Ja Hyugan sukukin kärsisi, kun sivuhaaran jäsen ei osaa mitään.” Sanoin taas mitä sylki suuhun toi. Sanoilla näytti olevan vaikutusta Nejiin. Hän hyökkäsi minua kohti käsi ojossa, Byakugan aktivoituna. Byakugan oli parempi doujutsu kuin Sharingan. Siitäkin oli kai joskus ollut jotain riitaa klaanien välillä. Byakuganilla pystyi nimittäin näkemään chakravirtauksen- ja pisteet, joita ei Sharinganilla nähnyt. Ja juuri noihin pisteisiin Neji iski nyt.

Hän löi minun käteeni. Yksi lyönti pystyisi tukkimaan kaikki chakrapisteet, mutta Neji ei tehnyt niin. Hän ei ilmeisesti vihaltaan saanut hyökkäystään toimimaan kunnolla. Tunsin kuinka chakra sisälläni tukahtui. Olisin voinut vielä yrittää jotain jutsua, muttei siitä olisi kuitenkaan ollut mitään hyötyä. Neji oli jounin-tasoa oleva ninja ja täysissä voimissaan. En edes yrittänyt suojautua lyönneiltä, annoin niiden vain tulla. Kun hän saisi lyötyä tarpeekseen, hän lopettaisi. Niin se meni.

Seuraava lyönti osui rintaani. Hän tähtäsi sisäelimiini, sillä niitä ei voinut treenata vahvemmiksi. Suustani purskahti verta. Sydämeni löi nopeammin. Yrittikö Neji hakata minut sairaalakuntoon? Vai oliko hän muuten vain hullu.

Seuraavat kolme lyöntiä tulivat kaikki vatsaani. Tunsin, miten sisäelimeni alkoivat pettää. Maksa, munuaiset, vatsalaukku... Jokaisella lyönnillä huulieni välistä purskahti lisää verta, reilusti enemmän kuin äsken. Sitä tuntui tulevan niin paljon... Kuolisinko verenhukkaan? En kyennyt ajattelemaan selkeästi. Kipu oli kova.

Putosin polvilleni maahan yskien verta. Katsoin Nejiä hiusteni takaa. Hän seisoi edessäni, tuijottaen minua kylmästi, kädet puristettuina nyrkkiin.
“Tappele takaisin! Vai eikö kuulusta Uchihan suvusta ole muuhun? Sinä olet huono! Ei ihme että veljesi tappoi koko sukusi!” Neji karjui. Suuttumus kuohahti sisälläni.
“Turpa kiinni! Sinä et tiedä siitä mitään! Sinä et tiedä minusta mitään, joten turpa kiinni!” huusin niin lujaa kuin kuivalla kurkullani kykenin. Ääneni särkyi loppua kohden. En voinut ajatella mitään muuta kuin Nejiä, joka ei tiennyt mistään mitään, huusi vain typeryyksiä. Miten hän saattoi tietää, miltä se tuntui? Häneltä oli sentään vain isä kuollut. Vihasin häntä, vihasin niin.

Vihasta saaduilla voimilla nousin ylös ja syöksyin hänen kimppuunsa. Neji tuijotti minua murhaavasti, voitonriemuisesti. Hän oli kai onnellinen kun olin vihdoin alkanut tapella vastaan. Hän saisi kyllä nähdäkin, miten Uchihan suvun jäsenet tappelivat. Aktivoin Sharinganini ja tein hyvin uhkarohkean tempun; yritin Chidoria.
“Chidori!” huusin ja keräsin chakraa käteeni. Katsoin Nejin liikkeitä Sharinganilla. Hän yritti jotain jutsua.
“Liian hidas!” karjahdin ja ojensin käteni. Chidori upposi Nejin rintaan, ei kuitenkaan sydämen puolelle. Hyvä kun se meni edes vaatteista läpi, puhumattakaan paljon vahingon tekemisestä. Poika huudahti kivusta ja tarttui käteeni. Hän taittoi sitä epäluonnolliseen asentoon. Purin hammasta. Nejille oli tullut iso haava, hänen vaatteensa tahrautuivat hitaasti leviävään vereen.
“Sinä kusipää!” Neji huusi ja väänsi kättäni. Kuulin selvästi, kuinka jokin napsahti ja tunsin hirveää tuskaa. Silmissäni sumeni. Huusin ja kirosin Nejille jotain epämääräistä, mutta hän vain potkaisi minua vatsaan. Kellahdin kumoon. Neji piteli rintaansa, yrittäen tyrehdyttää verenvuodon. Hän lähestyi minua hitaasti. Suljin silmäni.

“Hei, Neji. Häivytään. Joku tulee!” Tentenin ääni sanoi yhtäkkiä jostain läheltäni. Joku tulee? Kerrassaan ihanaa. Siinä minä makasin, viimeinen Uchihan suvun perillinen. Olin likainen, mustelmilla ja haavoilla, käteni oli luultavasti murtunut ja olin niin heikko, etten edes pystynyt nousemaan ylös. Häälyin tajuttomuuden rajalla.
“Neji-kun, lähdetään”, Rock Lee sanoi. Tenten oli siis saanut herätettyä hänet genjutsusta.
“Hyvä on”, Neji sanoi. Sitten en enää tuntenut heitä. He olivat poissa, jo kaukana. En jaksanut enää. Pelkkä tajuissa pysyminen vei kaiken voimani. Päästin irti ja hyppäsin kielekkeeltä pimeyteen.

(End of Sasuke's PoV)

(Naruto's PoV)

Jatkoin läksyjeni tekemistä sen jälken kun Sasuke oli lähtenyt. Olin yllättynyt, kun hän edes oli suostunut auttamaan minua. Kuten olin arvellutkin, hän oli erittäin hyvä kaikissa aineissa ja sai aina luokan parhaat numerot. Se sai minut tuntemaan itseni huonoksi. Sasuke oli minua vuoden vanhempi, hyvä koulussa ja kaikin tavoin erilainen. Hän ei punastellut, hämmentynyt tai selittänyt outoja hermostuessaan. Hän ei oikeastaan edes menettänyt malttiaan ikinä. Sasuke oli aina tyyni ja rauhallinen, viileän etäinen. Kuten esimerkiksi edellisenä päivänä, kun Shikamaru oli yllättänyt meidät nolosta tilanteesta. Sasuke oli vetäytynyt pois päältäni, uhkaillut vähän Shikamarua ja sitten häipynyt. Minun käyttäytymiseni sen sijaan... En halunnut edes ajatella sitä.

Kun oli kulunut jo vähän yli tunti Sasuken lähdöstä, aloin huolestua. Poika piti aina niin tarkasti kiinni sanomistaan ajoista. Missä hän siis nyt viipyi? Ehkä hänelle oli sattunut jotain. Olin juuri saanut kaikki läksyni tehtyä, joten päätin lähteä etsimään Sasukea. Minulla ei ollut muutakaan tekemistä, ja olisi hyvä saada vähän ulkoilmaa. Olin hieman ylpeä itsestäni, sillä olin opiskellut puolet kokeeseen tulevasta asiasta niin, että osasin ne täydellisesti. Vetäisin siis takin päälleni ja kengät jalkaani ja lähdin ulos. Jos poika sattuisi tulemaan minua vastaan, voisin vain väittää olevani pienellä kävelyllä. Kirosin itseäni, kun en ollut ikinä tajunnut pyytää Sasuken puhelinnumeroa.

Puin takin, sillä ulkona alkoi olla kylmä. Minulla oli päälläni siniset farkut, vähän kuluneet valkoiset lenkkarit ja musta tuulitakki. Kävelin rauhallisesti portaat alas, koko ajan odottaen että Sasuke tulisi minua vastaan ja kysyisi, mihin olin lähdössä. Niin ei kuitenkaan käynyt, ja saavuin asuntolan portille. Siellä istui pöydän takana vartioimassa joku kolmannen luokan tyttö, joka mulkaisi minua epäilevän näköisenä. Hän oli sitonut ruskeat hiuksensa korkealle ponnarille, ja mietin, eikö hänelle tullut kylmä minihameessa ja ohuessa villatakissa. Portilla istuskelevat ylempiluokkalaiset vartijat olivat uusi keksintö. Heidät oli laitettu sen takia, etteivät minun ikäiseni kävisi keskellä viikkoa juomassa ja tulisi takaisin asuntolalle riehumaan keskellä yötä. Minusta se oli hieman outoa, eivätkö kaikki saaneet tehdä mitä halusivat? Takaisinpaluuaikakin oli säädetty kymmeneksi. Ennen sillä ei ollut väliä, mutta sääntöjä muutettiin sen jälkeen, kun muutama luokkalaiseni poika aiheutti ison hälyn keskellä yötä riehumalla kännissä asuntolalla. Nuo pojat eivät olleet kovin suosittuja enää.

En ollut varma, mihin suuntaan lähteä. Koululle päin vai vasemmalle? Hetken epäröityäni muistin, miten olin vilkaissut ikkunasta Sasuken lähdettyä. Poika oli kävellyt koululle päin. Käännyin ja lähdin kävelemään sinne suuntaan. Oli jo aika pimeätä, eikä kadulla liikkunut paljon muita ihmisiä. Muutama mies oli jo ehtinyt juoda itsensä humalaan, mutta kävelin rivakasti heidän ohitseen, eivätkä he kiinnittäneet minuun mitään huomiota.

Pysähdyin sata metriä ennen koulua. Missä Sasuke yleensä hengaili? En tiennyt yhtään. En ollut ikinä kysynyt sitä. No, Kiban porukka ainakin oli usein iltaisin eräässä puistossa parin kilometrin päässä. Voisiko Sasuke olla siellä asti..? En uskonut, mutta en keksinyt muutakaan. Sasuke ei ikinä ollut koululla, siellä oli vain huumejengiä. Ja jos poika ei olisi puistossa, Kiban jengi ehkä oli. Voisin liittyä heidän seuraansa hetkeksi.

Poikkesin tieltä vasemmalle ja lähdin kävelemään. Puistoon oli melko pitkä matka, mutta Sasuke oli maininnut, että sinne minne hän oli menossa, oli pitkä matka asuntolalta. Idea alkoi jo tuntua typerältä. Miten ihmeessä voisin löytää Sasuken ennen kymmentä? En ehtisi mitenkään tutkia kaikkia paikkoja noin kolmen kilometrin säteellä sitä ennen. Sitä paitsi saattoi olla, että hän oli mennyt jollekin kaverilleen kylään. Minusta silti tuntui, ettei asia ollut niin. Kiihdytin askeleitani.

Puistossa oli pimeää. Puut ympärilläni näyttivät aavemaisilta ja tuuli suhisi hiljaa niiden lehdissä. Vilkuilin ympärilleni. En nähnyt ketään. Mitään ääniä ei myöskään kuulunut, yleensä Kiban porukka piti kovaa melua.

Hiekkatiellä edessäni makasi hahmo. Siristin silmiäni nähdäkseni paremmin ja hidastin vauhtiani. Joku känniläinen ehkä? Menin hitaasti lähemmäs. Ollessani noin kymmenen metrin päässä tunnistin hänet.
“Sasuke!” huusin. Juoksin lopun välimatkan ja polvistuin hänen viereensä. Sasuke oli haavoilla ja mustelmilla. Käsi oli kumman vääntynyt ja hänestä valui paljon verta. Pojan silmät olivat kiinni ja hän näytti aivan... kuolleelta? Nostin käteni hänen poskelleen. Se oli kylmä.
“Sasuke! Sasuke!” huudahdin. Hän ei vastannut, eikä liikkunut. Kokeilin pulssia hänen kaulaltaan.

Hetkeen en tuntenut mitään, mutta sitten sydämen heikko syke alkoi tuntua. Huomasin hänen hengittävän ja huokaisin helpotuksesta. Hän oli siis elossa, mutten saanut häntä hereille. Mitä ihmettä Sasuke oikein oli puuhannut? Oliko hän joutunut tappeluun? Vaikutti siltä.

Tiesin, mitä minun piti tehdä. En olisi halunnut, mutta tuollaisessa tilassa en voinut viedä häntä sairaalaan. Ojensin molemmat käteni hänen sydämensä päälle.

(End of Naruto's PoV)

(Sasuke's PoV)

Heräsin hitaasti takaisin painajaiseen. Joka paikkaan särki, käteen erityisesti, enkä jaksanut avata silmiäni. Yritin vaipua takaisin turvalliseen pimeyteen, mutta tuttu ääni kutsui nimeäni.
“Sasuke? Sasuke! Oletko hereillä?” Naruton ääni. Raotin silmiäni. Yläpuolellani olivat Naruton kasvot, jotka tuijottivat minua huolestuneina.
“Enkö olekaan kuollut?” kähisin kuivalla kurkullani. En tiennyt mitä oli tapahtunut, enkä oikein jaksanut välittääkään. Kaiken järjen mukaan minun kehoni olisi pitänyt kuolla siitä rasituksesta, jonka Chidorin tekeminen aiheutti. Siinä minä kuitenkin makasin, hereillä, eikä oloni ollut laisinkaan niin huono kuin olisin kuvitellut. Jos käden särkyä, mustelmia ja haavoja ei laskettu, minulla oli oikeastaan hyvä olo.
“Ei, et ole kuollut. Älä liiku. Sinut pitää viedä sairaalaan.” Naruto sanoi vakavana. Suljin silmäni.
“Naruto... Miksen ole kuollut?” kysyin. Silloin tajusin erään asian. Chakrani ei ollut lopussa. Itse asiassa se oli melkein täynnä. Avasin silmäni hämmästyneenä. “Naruto? Mitä sinä oikein teit? Minun chakrani...” Kokeilin sitä. Aktivoin Sharinganin ja tuijotin suoraan Narutoa. Sharingan toimi moiteettomasti, vaikkei minun olisi pitänyt kyetä käyttämään sitä!
“Ole aivan hiljaa. Ja sinuna en tekisi tuota”, poika sanoi ja painoi kätensä silmilleni. Annoin doujutsuni liukua hiljalleen pois.
“Mitä... Mitä oikein tapahtui..?” kysymykseni jäi ilmaan leijumaan. Olin hämmentynyt. Koko asia tuntui kuin joltain hassulta unelta, josta heräisin ihan kohta omasta sängystäni hikisenä, mutta hymyillen, kun kaikki oli ollutkin vain unta.
“Hyss... Minä vien sinut sairaalaan. Voit vaikka laittaa silmäsi kiinni ja nukkua. Kun heräät seuraavan kerran, kaikki on hyvin”, poika kuiskasi. Hän pujotti toisen kätensä selkäni alta ja toisen polvitaipeeni ali ja nosti minut.
“Sinä olet vahva ollaksesi noin pieni...” kuiskasin. Hän hymyili.
“Niin olen. Sinä olet kevyt. Nuku nyt, kaikki on hyvin.” Naruton ääni oli lempeä, samoin kuin hänen hymynsä. Hän puhui minulle kuin pikkulapselle. Ehkä se oli vain parempi. Senhetkisessä tilassani en olisi ymmärtänyt mitään selityksiä, vaikka niitä yritinkin vaatia. Painoin pääni hänen rintaansa vasten, kuunnellen hänen sydämensä sykettä. Taisin nukahtaa siihen, sillä en muista enää mitään tapahtumia sen hetken jälkeen.

(End of Sasuke's PoV)

(Naruto's PoV)

Sasuke painautui minua vasten ja nukahti. Olin helpottunut. En halunnut alkaa selittää hänelle, mitä olin tehnyt. Kivuliaat muistot tunkivat mieleeni jälleen, mutta työnsin ne ulos mielestäni. Tärkein asia sillä hetkellä oli saada Sasuke nopeasti sairaalaan. Vaikka olinkin täyttänyt hänen chakransa, se ei tarkoittanut, että hän olisi kunnossa. Hänen toinen kätensä oli ilmeisesti murtunut ja verta vuosi vähän joka paikasta. Nousin seisomaan Sasuke sylissäni. Horjahdin hieman, mutta onnistuin pysymään pystyssä. Sasuke ei todellakaan ollut niin kevyt kuin olin hänelle väittänyt. Hitaasti lähdin kävelemään sairaalaa kohti.

(End of Naruto's PoV)
___________

Seuraava osa ilmestyy sitten joskus joulukuussa, kun kirjoitan NaNoa koko marraskuun. Ja siinä osassa tulee sitten olemaan myös yaoita. ;) Vihdoinkin. Olen kirjoittanut sitä jo sivun, mutta tosiaan, tuo Nano... Saatte vähän odottaa. ^^