”Danna?”
Kutsuit minua hiljaa vereltäni. Äänesi oli uninen ja hieman kaukainen. Ynähdin hiljaa, osoittaakseni että kuuntelisin. En kuitenkaan siirtänyt katsettani pois kauniista luomuksestani, täydellisestä taideteoksesta. Jatkoin sen kauniin pinnan sivelemistä, korjaten välillä epätäydellisiä kohtia. Eihän täydellisessä luomuksessani saanut olla virheen virhettä. Kuuntelin kuitenkin sinua koko ajan ja odotin että jatkaisit. Sinä vaihdoit asentoa, ja yritit selvästi tehdä oloasi mukavammaksi kylmällä ja kovalla lattialla. Sitten lopulta avasit suusi ja jatkoit hiljaa:
”Uskotko todella, että taiteesi on  ikuista? Tuhoutumatonta?”  Yllätyin kysymyksestäsi, ja lopetin nukkeni kauniin ihon sivelemisen. Vaikka olimme kinastelleet taiteesta paljon, et koskaan ollut kysynyt vastaavaa. Kunnioitimme toistemme näkemystä, emmekä kyseenalaistaneet niitä, pienistä mielipide erosta huolimatta.

”Tietenkin uskon. Taiteeni ei kuole saatikka katoa koskaan,” vastasin pienen mietintä tauon jälkeen. En ymmärtänyt mihin pyrit. Hiljaisuus laskeutui taas yllemme. Keskityin uuteen luomukseeni. Puhdas iho, kauniit silmät, täydelliset huulet, mutta hyvin vaarallinen myrkyllisine neuloineen ja tuhoutumattomien osineen. Siihen taiteeni perustui.
”Etkö sinä  usko siihen että tuhoamalla jotain kaunista, saat aikaan jotain vielä kauniimpaa?” Kysyit yllättäen, rikkoen sen hauraan hiljaisuuden yllämme. Mitä sinä taas hourit? Ei todellakaan ollut sinun tapaistasi alkaa näin syvälliseksi

”En usko. Miten ihmeessä tuhoamalla voi saada aikaan jotain kaunista?” Kysyin ja käännähdin sinuun päin. Tiesin ilmeestäsi että olit päässyt lempiaiheeseesi. Otit paremman asennon edessäni ja aloit selittämään:
”Etkö sinä ymmärrä? Jos metsä poltetaan, muuttuu se tuhkaksi. Jos katsoo metsää heti palon jälkeen, näkee vain tuhkaa ja hiiltyneitä puita, mutta jos tulet kymmenen vuoden päästä takaisin, on tilalle kasvanut loistelias metsä. Tuhka on hyvin ravinteikas kasvu alusta metsälle, joten tuhoutuneen metsän tilalle kasvaa entistä loisteliaampi metsä.”

Olin ymmälläni. Ymmälläni ja sekaisin. En ymmärtänyt mitä sinä yritit oikein kertoa. Jos metsä poltetaan jää jäljelle ruma palanut metsä ja sen uudelleen kasvaminen kestää vuosia. Miksi odottaa vuosia uutta metsää ja katsella rumaa hiiltynyttä metsää, voi tyytyä siihen entiseen, joka on melkein samanlainen kuin se jonka saisi aikaan polttamalla sen. Näit selvästi ilmeestäni etten ymmärtänyt. Huokaisit ja vaihdoit taktiikkaasi.

”No, jos minä räjäyttäisin sinun yhden kauniin nukkesi, niin todennäköisesti raivoaisit minulle hetken mutta alkaisit sitten työstää uutta, täydellisempää nukkea mitä edellinen oli. Toisin sanoen jos tuhoat jotain saat ajan kuluessa vielä kauniimpaa aikaan,” Selostit hymy huulillasi. Rypistin kulmiani ja katsoin maahan. Tuo oli toisaalta totta, mutta... Enhän minä koskaan antaisi sinun koskeakaan nukkeihini, saatikka räjäyttää niitä.

”Niin, onhan tuo toisaalta totta, mutta taide voi yhtä hyvin olla täysin tuhoutumatonta,” sanoin lopulta ja nostin katseeni silmiisi. Nyt oli sinun vuorosi hämmentyä. Annoin pienen hymyn karata huulilleni. Olit hyvin hölmistyneen näköinen.

”Itse maailma on iso taideteos. Jumala loi sen meille asuinpaikaksi ja huolehti että saimme kaiken tarvittavamme. Hän loi maan ja taivaan, veden ja ilman. Ne ovat Jumalan omaa, ikuista taidetta, ” sanoin ja pidin pienen hengähdys tauon.

Katsahdin sinuun, toivoen että olit  ymmärtänyt edes osan puheestani. Mutta hölmistynyt ilme sen kuin levisi kasvoillasi. Huokaisin ja jatkoin:
”Ilma ei voi tuhoutua, ei myöskään vesi. Sinä voit siirtää vettä paikasta toiseen, mutta se ei silti tuhoudu. Ilmaa sinä et pysty vangitsemaan, joten et pysty myöskään tuhoamaan sitä. Taivas itse asiassa koostuu ilmasta, joten sekin on tuhoutumaton. Maa sen sijaan on kuin vesi, sitä voi siirtää paikasta toiseen mutta se ei tuhoudu.” Lopetin ja vedin terävästi ilmaa keuhkoihini. Olin puhunut koko litanian yhteen menoon. Katsahdin toiveikkaana sinuun, ja tällä kertaa näytit miettivän jotain ankarasti.

”Totta, vesi, maa, ilma ja taivas ovat tuhoutumattomia, mutta tiedätkös mikä yhdistää meidän molempien näkemykset?” kysyit silmät säihkyen. Olin taas ymmälläni. Pudistin päätäni ja odotin kiinnostuneena vastaustasi.

”Avaruus,” vastasit yksiselitteisesti.
”Avaruus?” lausahdin epäuskoisena. Miten avaruus voi yhdistää tuhon ja ikuisuuden? Itse avaruushan on ikuinen. Huokaisit epäuskoisuudelleni ja aloit taas selittämään:
”Avaruus itse on tuhoutumaton ja jatkuu ikuisuuden, mutta siellä olevat tähdet ja planeetat eivät ole tuhoutumattomia. Ne tuhoutuva miljoonia vuosia loistettuaan. Mutta kun yksi tähti kuolee, syntyy tilalle aina miljoona uutta, mutta nekin syntyvät mustina ilman minkään laista loistoa. Kestää aikansa ennen kuin taivalla loistaa uusi, kaunis tähti.” Sanasi saivat oloni tuntumaan epäuskoiselta. Meitä kahta siis yhdisti kuitenkin jokin muukin asia kuin rakkaus taiteeseen. Toisin sanoen me täydensimme toisiamme.

Yllemme laskeutunut hiljaisuus tuntui herkältä, ihan kuin pieni inahdus olisi saanut sen kauneuden särkymään. Me katsoimme vain toisiimme ja uppouduimme omiin aatteisiimme. Lopulta en kestänyt enää vaan nousin pystyyn ja ojensin käteni sinulle.
”Tule, mennään nukkumaan,” sanoin ja hymyilin. Sinä tartuit käteeni ja minä vedin sinut ylös. En kuitenkaan päästänyt irti, vaan lähdin kävelemään kohti ovea käsi sinun kädessäsi. Hymyilit ja seurasit perässäni. Kummankaan ei tarvinnut sanoa mitään, me molemmat tiesimme että olimme oikeassa.

Sisimmässään nämä kaksi taiteilijaa tiesivät täydentävänsä toisiaan mutta pitivät silti kiinni periaatteistaan. He olivat kuin avaruus. Ikuinen taideteos, jonka rinnalla loistaa tuhosta syntynyt kauneus.