Luku 6


“Awwww! Syötävän suloinen!” Kiljuivat tytöt Gaaran ympärillä saatuaan hänet laittamaan eläinhahmon muotoisen fleecelakin päähänsä. Gaara ei olisi millään halunnut laittaa päähänsä moista, mutta tyttöjen tarjottua sitä niin hanakasti ei hän voinut Kazekagen ominaisuudessa kieltäytyä lahjasta.

“Seuraavaksi menemme ostamaan sinulle pari söpöä rintamerkkiä.” Yksi tytöistä keksi ja muut kikattivat ihastuksesta. Gaara huokaisi syvään, mutta tytöt eivät kuulleet valitessaan innoissaan parhaimman näköistä rintamerkkiä. Oliko henkilöllisyyden paljastaminen sittenkään ollut oikea ratkaisu? Hänestä otettiin valokuvia, kuljetettiin outoihin paikkoihin ja hänelle ostettiin kaikenlaisia tavaroita. Hän ei voisi ikinä edes maksaa tuota tyttöjen käyttämää rahamäärää, mutta ilmeisesti se ei niiden tahtia haitannut.
“Olisiko tämä sopiva?”
“Ääh. Liian mauton. Gaaralle pitää saada jotain iskevää.”
“Niin kuin mitä?”
“Jotain mikä näyttää sopivalta.”
“Olisiko tämä? Tai ehkä tämä…”
Minuuttien kuluttua Gaara sai rintaansa merkit, joista toisessa oli upea kuva Narutosta ja toisessa luki Yaoi. Tytöt eivät kuitenkaan suostuneet kertomaan mitä se tarkoitti. He alkoivat vain nauraa hillittömästi Gaaran kysyessä asiasta.

Heidän kierrellessä uusien myyntipöytien välissä, Gaaran maha alkoi äkkiä murista.
“Kuka se oli?” Tytöt kysyivät vuorollaan toisiltaan ja kun syyllistä ei löytynyt, kaikkien katseet kääntyivät punapäiseen poikaan, jonka maha murisi tällä kertaa vaativammin.
“Voi ei. Olemme unohtaneet käydä syömässä.” Yksi tytöistä huudahti järkyttyneenä.
“Niin olemme.” Totesi toinen.
“Kuka haluaa kiinalaiseen?” Ehdotus sai heti kannatusta ja kaikki lähtivät yhdessä taluttamaan Gaaraa kohti lähintä kiinalaista ravintolaa.
“Anteeksi, mutta minulla ei ole rahaa.” Gaara sopersi. Hänellä oli kamala nälkä, mutta ei hän voisi elää tyttöjen rahoilla enää pidempään.
“Ei hätää. Me maksamme. Sano vain mitä haluat syödä niin me järjestämme. Ei sitä ihan joka päivä saa oikean Gaaran kanssa syödä.”
“Mutta onko oikein poistua tapahtumapaikan ulkopuolelle?” Gaara yritti vielä, mutta tytöt eivät kuunnelleet vastaväitteitä.
“Me tulemme ihan pian takaisin. Kukaan ei edes ehdi huomata, että olemme poissa.” Niine hyvineen tyttölauma lähti taluttamaan Gaaraa kiinalaista ravintolaa kohti.

***

“Sattuisiko sinulla olemaan tupakkaa?” Asuma kysyi eräältä häneksi pukeutuneelta nuorelta mieheltä, jonka kanssa oli liikuskellut jo hyvän aikaa.
“Olen pahoillani. Vaikka olenkin pukeutunut sinuksi, en silti polta.” Nuorimies vastasi anteeksipyytävästi.
“Eikö täältä mistään saa tupakkaa? Omani loppuivat jo hyvän aikaa sitten.” Asuma tarkasteli tyhjää tupakka-askiaan ja heitti sen sitten turhautuneena lähimpään roskikseen.
“En osaa sanoa. Tuossa vähän matkan päässä on kahvio. Katsotaan myydäänkö siellä. Ei kuitenkaan pidä toivoa liikoja, koska täällä nuorison läsnäolo on huomioitu.” Nuorimies sanoi ja lähti kävelemään heidän vieressään avautuvaa käytävää kohti kahvilaa.

Kahvilasta kantautui epätoivoinen nyyhkytys. Kaksikon toisilleen luodut kysyvät katseet saivat pian vastauksen, kun he huomasivat eräässä pöydässä istuvan, erittäin lohduttoman Choujin. Hänen vieressään istui Neji, joka näytti toivovan pikalippua maan alle. Nuoret ninjat kohottivat katseensa huomattuaan Asuman.
“Mikäs murhenäytelmä täällä on?” Asuma kysyi hyväntuulisesti. Jonkun olisi saatava Chouji piristymään edes vähän.
“Ryot eivät toimi täällä ja Chouji on ollut jo muutaman tunnin ilman voileipäänsä.” Neji vastasi monotonisesti. Hän tunsi olonsa hieman turvattomaksi tilanteen riistäydyttyä käsistä. Sitä hän ei kuitenkaan myöntäisi muille.
“Älä sure Chouji. Kyllä me sinulle varmasti jostain leipä saadaan. Pahus soikoon. Mikäli ryot eivät toimi, minäkin jään ilman tupakkaa.” Asuma sanoi hieroen vaivaantuneena partaansa. Tilanne ei tosiaan hyvältä näyttänyt.

Sillä välin, kun ninjat istuivat murehtimassa, Asumaksi pukeutunut nuorimies kävi ostamassa tiskiltä isoimman patongin minkä löysi. Hän olisi ostanut myös tupakkaa, mutta sitä ei myyty kahviossa. Saavuttuaan takaisin pöytään hän laski patongin Coujin eteen ja sanoi hymyillen: “Tässä sinulle leipää, ettei tarvitse nälkään kuolla.”
Chouji katsoi patonkia silmät kiitollisuudesta loistaen. “Tuhannet kiitokset. Pelastit minut raa’alta nälkäkuolemalta.” Itkien tällä kertaa onnesta, Chouji tarttui patonkiin ja upotti tyytyväisenä hampaansa siihen.
“Ei siellä sattunut olemaan tupakkaa?” Asuma kysyi vaivaantuneena hieroen taas partaansa. Nyt jos koskaan hänen olisi tehnyt mieli polttaa.
“Valitan, mutta niitä ei näköjään myydä täällä.”
“Niinpä tietysti.”

***

Sai keräsi tyytyväisenä tavaroitaan pöydältä pois. Hän oli aiemmin päivällä ilmestynyt taidekujalle ja huomattuaan vapaan pöydän hän oli alkanut itsekin myymään omia töitään. Viereisen pöydän ääressä istuva tyttö oli kertonut hänen pöytänsä omistajien peruneen viimehetkellä sairastumisen vuoksi, joten pöytä oli ollut vapaa käytettäväksi. Parin ensimmäisen tunnin jälkeen eräs valvoja oli kuitenkin tullut tivaamaan häneltä myyntilupaa. Onneksi viereisen kojun tyttö ei ollut halunnut Sain lähtevän vielä mihinkään. Hän oli sanonut valvojalle, että pöytä oli hänen ja Sai oli vain auttamassa häntä myymisessä. Heidän molempien onneksi valvoja oli uskonut tarinan. Myydessään piirustuksiaan, Sai oli kertonut tytölle koko jutun heidän saapumisestaan. Lopulta hän oli joutunut kertomaan tapauksen yhä uudestaan ja uudestaan, kun useat ohikulkijat olivat halunneet  kuulla koko jutun alusta loppuun.

Nyt taidekujaa oltiin sulkemassa, koska conin loppumiseen tältä illalta ei ollut enää kovin pitkä aika. Sai tajusi tienanneensa yllättävän hyvin töillään. Monien muiden taideteoksiin nähden useat niistä eivät olleet kovin kummoisia, mutta ihmiset näyttivät olevan valmiita maksamaan vaikka mitä oikean Sain piirustuksista. Olivatpa ne sitten millaisia töherryksiä tahansa.

“Mitä sinä ajattelit tehdä nyt?” Viereisen pöydän tyttö Mira kysyi uteliaasti.
“Ajattelin lähteä etsimään toisia. Läskillä on varmaan jo kova nälkä. Nyt minulla on viimein rahaa jolla voimme ostaa ruokaa.” Sai vastasi hajamielisesti pakatessaan reppuaan.
“Läski?” Miran mielestä sana kuulosti oudolta Sain suuhun.
“Se on lempinimi jonka annoin. Toiset sanovat etten saisi käyttää sitä, koska se ei kuulemma ole mikään hyvä lempinimi.” Sai kohautti olkiaan ja sulki reppunsa vetoketjun. Ollakseen tytölle ystävällinen, hän päätti vielä kysyä: “Haluaisitko lähteä mukaan etsimään muita?”
“Ehdottomasti!” Mira hihkaisi riemuissaan. Tästä ei ilta voinut enää parantua.

***

Orochimaru kulki myyntipöytien välissä. Venyvien käsiensä ja näppärän kielensä ansioista hän oli onnistunut pihistämään ihan mukavan summan rahaa, jolla hän aikoi ostaa itselleen jonkin kivan tuliaisen kotimatkaa varten. Rahaa ei kuitenkaan ollut loputtomiin, joten ostos täytyisi miettiä tarkoin.

Äkkiä hänen silmänsä osuivat eräästä pöydästä pilkistävään Uchihan logoon ja hänen oli aivan pakko mennä katsomaan sitä lähempää. Pöydässä oli Uchihan logolla varustettuja viuhkoja, paljon erilaisia pikkuesineitä ja pehmoleluja. Pengottuaan vähän pehmolelukoria, Orochimaru löysi kuin löysikin sekä Sasuken, että Itachin näköiset pehmolelut. Hänen sisimpänsä tuntui sulavan noita kahta katsellessa. Valitettavasti hänellä ei ollut rahaa kuin toiseen, mikäli hän aikoi ostaa myös viuhkan.

“Sasukepehmolelu!” Kiljaisi blondi tyttö vähän matkan päässä ja syöksyi nappaamaan Sasuken Orochimarun kädestä. “Voi miten ihana. Minun on pakko saada se itselleni.”
“Valitan blondi, mutta minä näin sen ensin.” Orochimaru kähisi vaarallisen kuuloisella äänellä. Hän ei ollut vielä päättänyt kumman halusi ostaa, joten hänellä oli yhä täysi oikeus molempiin.
“Kuules nyt kääkkä. Kaikki tietävät, että Sasuke kuuluu Yamanaka Inolle eli minulle.” Ino tiuskaisi ärtyneenä siitä mahdollisuudesta, ettei ehkä voisikaan ostaa Sasukea niillä rahoilla, jotka oli tienannut aiemmin pitämällään pussauskojulla.
“Alatko isotella likka? Sasuke on minun, joten näpit irti.” Orochimaru meinasi kutsua käärmeen hihastaan puremaan Inoa, mutta myyjä keskeytti heidän riitansa.
“Aiotko sinä ostaa ne molemmat vai vaan toisen?” Myyjä kysyi Orochimarulta.
“En ollut vielä päättänyt, kun tuo kiusankappale tuli häiritsemään päätöksentekoani.”
“Noh. Täällä on kyllä neidillekin oma kappale, jos neiti haluaa.” Myyjä sanoi sovittelevasti ja ojensi Inolle uuden Sasuken, joka oli ihan saman lainen kuin edellinen.
“Minä ostan sen.” Ino sanoi heti ja antoi rahat tyytyväiselle myyjälle.
Orochimaru itse mietti vielä hyvän aikaa, mutta päätyi sitten pitkin hampain ostamaan vain Itachin ja viuhkan, koska hänellähän oli oikea Sasuke kotona. Oikeaa Itachia hän ei sitä vastoin voisi koskaan saada.

***

----------
Olisin halunnut kirjoittaa Saista pidemmän pätkän, mutta jotenkin se ei vain enää onnistunut. Täytyy odottaa ja kirjoittaa Saista lisää sitten myöhemmin... Toivottavasti saan kirjoitettua seuraavasta osasta myös vähän pidemmän kun tuntui jäävän jotenkin lyhyeksi :/