Seison pimeässä puistossa katsellen ympärilleni muiden ihmisten varalta. Nojaan vankkaan puun runkoon varuillani. Tiedän olevani vainoharhainen, mutta en vain voi sille mitään. Minä vain olen tälläinen pelkuri. Tai enhän minä aina ole ollut. Ravistan päätäni kuin karkoittaakseni tuota lausetta seuraavat ajatukset pois, vaikka tiedän varsin hyvin, että se ei auta. Ei ole koskaan auttanut. Varsin pian kauhukuvat nousevat mieleeni, vaikka kuinka yritän estää. Yritän... Mutta turhaan.


Pian tunnenkin toisen ihon omallani. Kädet, jotka pitelevät ranteistani tiukasti kiinni. Hyytävän kylmä ilma tuntuu ihollani ja saa sen nousemaan kananlihalle. Eikä kylmyys ei ole todellakaan ainoa asia, joka sen aiheuttaa. Tunnen lämpimän hengityksen korvani juuressa. Värähdän inhosta jonkun näykkäistessä korvanlehteäni.

”Älä pelkää. Eihän sinulla ole mitään pelättävää. Eihän?” Matala kuiskaus kuuluu korvani juuresta. Ääni on todella tuttu, mutta en missään nimessä halua ajatella kenelle se kuuluu. Tiedän sen sattuvan paljon enemmän, jos ajattelenkaan kuka hän on. Tiedän sen sattuvan muutenkin, mutta yritän unohtaa sen.


Ei enää. En halua muistaa enää sekunttiakaan tuosta illasta. Mutta en vain voi laukkaavalle mielikuvitukselleni mitään. Juuri nyt en toivo mitään niin paljon, kuin että voisin unohtaa sen illan. Miten joku voi edes tehdä jotain sellaista ja vielä sanoa sen jälkeen ”rakastavansa”. Eihän kukaan, joka tietää mitä sana ”rakkaus” merkitsee voisi tehdä sellaista. Ei todellakaan.

Painan vaistomaisesti silmäni kiinni ja ajatukset saavat taas vallan pääni sisällä, enkä vain yksinkertaisesti saa pidettyä niitä poissa tietyistä asioista.


Istun kovalla patjalla ja riuhdon vaatteita päälleni hätäisesti. Puen paitani väärinpäin, mutta en välitä. Kunhan pääsen näiden värittömien seinien sisältä mahdollisimman nopeasti pois. Juoksen niin nopeasti kuin vain suinkin pääsen avonaiselle ovelle, josta kajastaa kuun valo sisälle. Ulkona on hyytävän kylmä, vaikka kyllähän minä sen tiedän. Onhan tuo samainen ovi ollut koko ajan auki ja päästänyt sisään kylmää ilmaa. Kuulen toisen miehen ynähtävän hiljaa ja käännyn rukoillen hiljaa mielessäni, ettei hän olisi herännyt. Hän kohottautuu hiukan istumaan katsoen minua viinan sumentamin silmin.

”Älä mene. Rakastan sinua.” Sisältä kuuluu matala miehen ääni, josta kuuluu selvästi illalla juotu alkoholi määrä.


”Ei.” Ynähdän hiljaa ja vajoan polvilleni kylmään ja hiukan kosteaan maahan. Painan kädet korvilleni, jotta en kuulisi toisen sanoja. Eihän se tietenkään auta mitään. Sanat kaikuvat päässäni vaikka kuinka yritänkin niitä vaimentaa. Kyyneleet alkavat valua poskiani pitkin vuolaana virtana. Toivon todella, että kukaan ei tule nyt, muuten joudun selittämään kaikille, miksi olen tälläisessä kunnossa, enkä todellakaan pysty siihen.


Laitan oven lukkoon ja paiskaan sen kiinni. Toivon hänen olevan vieläkin sen verran humalassa, että hän ei saa sitä auki. Lähden kävelemään ripeästi kotiani kohti.

Loppu ilta menee minulta lähes kokonaan ohi. Minulla on vain lyhyitä muistikuvia Kurenaista, joka tulee minua vastaan. Hän taitaa sanoa jotain, mutta en vaivaudu vastaamaan. Saan senkin selittää huomenna hänelle, mutta juuri nyt se on pienin ongelmistani.

Kotiin päästyäni laitan oveni lukkoon ja turvaketjun piakoilleen. Lysähdän ovea vasten istumaan, mutta inahdan kivun viiltäessä ruumiissani. Nousen äkisti ylös kyynelten kohotessa silmiini. Miksi juuri minä? Miksi hän ei voinut tehdä sitä jollekulle muulle?

Kiroan milelessäni itseäni, koska suostuin lähtemään hänen kanssaan lasilliselle, vaikka tiesin kuinka arvaamaton hän on humalassa. Tiesin, ettei siitä seuraisi mitään hyvää, mutta menin silti. Miksi minun pitääkin olla näin tyhmä.


Puren huultani, jotta saisin kyyneleeni lakkaamaan. Hetken siinä oltuani pää painuksissa kyyneleet lakkaavat virtaamasta. Havahdun ripeisiin askeleisiin, jotka tuntuvat lähenevän nopeaa tahtia. Pyyhin muutaman kyyneleen poskeltani ja kiepsahdan puun toiselle puolelle toivoen, että tuo joku ei huomaisi minua. Sydämmeni jättää muutaman lyönnin välistä tunnistaessani ohi juoksevan miehen. Valkoharmaat aukinaiset hiukset hulmuavat tuulessa chuuninin juostessa ilmeisesti tapaamaan Hokagea. Painaudun aivan puunrunkoon kiinni kyynelten alkaessa taas valua silmistäni. En vain voi sille mitään. Olen vain liian heikko.


Miehen kadottua näköpiiristä pystyn taas rentoutumaan, mutta sydämmeni hakkaa edelleen tuhatta ja sataa. Hengitykseni on raskasta. Aivan kuin olisin juossut juuri maratonin. Yrittäessäni tasata hengitystäni lasken suojaukseni lähes kokonaan. Huomaan hopeanharmaat hiukset omaavan miehen vasta tuon ollessa puun kohdalla. Voi ei. Tämä on vieläkin pahempi kuin edellinen mies. En halua hänen näkevän minua tässä kunnossa. Helpotuksekseni hän ei tunnu huomaavan minua, vaan kävelee rauhallisesti ohi. Huokaisen helpotuksesta, mutta hiukan liian aikaisin.


Toinen on juuri katoamassa puuntaakse ennen kuin kuuluu pieni *puff* ja mies katoaa savuna ilmaan. Varjo klooni? Miksi ihmeessä? Ihmettelen katsoen paikkaa, jossa mies on hetki sitten seissyt. Yhtäkkiä todellisuus valkenee minulle. Ei. Ehdin juuri kääntää katseeni ylös, kun huomaan hopeanharmaiden hiuksien ja maskilla peitetyt kasvot, jotka ilmestyvät puun oksien seasta.


”Yo.” Kuuluu Kakashin iloinen ääni tämän hypätessä alas puusta. Minä näytän varmaankin aivan kauhealta. Hiukseni ovat auki ja sekaisin, silmieni alla olevat silmäpussit ilmoittavat valvotusta yöstä ja vielä kaiken kruunaavana katson Kakashia, kuin olisin nähnyt aaveen. Huomatessani Kakashin ihmettelevän ja hiukan huolestuneen katseen käännän pääni nopeasti sivulle, jotta hän ei huomaisi riutuneita kasvojani, joita pitkin valuu kyyneleitä. Tiedän sen olevan kuitenkin turhaa, sillä hän näki kasvoni jo, joten hänen ei luulisi lopettavan ennen kuin kerron hänelle mikä minua vaivaa.


”Iruka?” Mies kysyy hiukan arasti. Tunnen hänen katseensa, joka yrittää tutkia minua, vaikka en annakkaan siihen mahdollisuutta. Kun en anna hänelle vastausta, hän ottaa kiinni leuastani tiukasti, mutta ei kuitenkaan kovakouraisesti ja kääntää kasvoni kohti hänen omiaan. Yritän rimpuilla irti toisen otteesta, mutta Kakashi on vain yksinkertaisesti voimakkaampi kuin minä. En uskalla katsoa häntä, vaan käännän katseeni alas toivoen, että hän lopettaisi tarkkailemiseni. Kyyneleet kohoavat kokoajan silmiini yhä vain tihenevään tahtiin. Samassa tunnen käsien kietoutuvan ympärilleni rauhoittelevasti.


”Ei ole mitään hätää.” Kuulen kuiskauksen korvaani. Ihmettelen, miksi hän ei kysynyt mikä minulla on, mutta luultavasti joudun tuohon kysymykseen antamaan vastauksen myöhemmin. Painaudun kiinni toiseen ja kiedon käteni hänen ympärilleen. Tässä minä vain ruikutan kuin pieni pahainen kakara. Jos olisin viisas nousisisin nyt ylös hymyillen ja sanoisin että lähdettäisiin kotiin. Mutta enhän minä tietenkään pysty siihen. En ole koskaan pystynytkään.


Pian Kakashi kuitenkin nousee ylös ojentaen kätensä minua kohti auttaakseen minut ylös. Epäröin hetken, ennen kuin tartun ojennettuun käteen ja nousen seisomaan. Lähdemme kävelemään käsi kädessä kotiani kohti.

Kävelemme hiljaisuuden vallitessa Konohan pimeitä katuja lukuun ottamatta siellä täällä yksinään seisovia katu lamppuja, jotka valaisevat hiukan.


Kotiin päästyäni kaivan avaimet taskustani ja avaan oven. Astun ovesta sisään Kakashin tullessa perässäni. Istahdan sohvalle, mutta olen hypätä saman tien ylös. Onnistunkuitenkin juuri ja juuri pitämään itseni kurissa toivoen, että toinen mies ei olisi huomannut omituista käytöstäni.

Kuitenkin hän taitaa huomata jotain, koska hän tuntuu katsovan minua hiukan tavallista kiinnostuneemmin. Se voi toisaalta johtua myös siitä, että en ole selittänyt hänelle vielä aiempaa tunteiden purkaustani.


Nousen mahdollisimman luontevan näköisesti ylös ja kävelen kohti keittiötä.

”Otatko sinä jotain?” Kysyn toiselta kurottaen samalla lasia itselleni kaapista. Tiedän toisen vastauksen olevan kieltävä, joten en vaivaudu ottamaan hänelle lasia. Täytän lasini vedellä ja kävelen vesilasi kädessäni olohuoneeseen, jossa Kakashi istuu odottavan näköisenä. Jään seisomaan sohvan viereen, joka näyttää herättävän toiseessa miehessä vieläkin enemmän epäluuloa. Välillämme vallitsee kiusallinen hiljaisuus, jonka rikkoo ainoastaan viereisessä huoneessa tikittävä kello.


Juotuani lasini tyhjäksi kävelen keittiöön huokaisten helpotuksesta päästessäni toisen alinomaan valvovien silmien alta pois. Asetan lasin pöydälle niin hitaasti kuin se suinkin on mahdollista. En millään haluaisi mennä toiseen huoneeseen. Tiedän Kakashin alkavan pian kysellä mikä minua vaivaa. Lähden kuitenkin kävelemään kohti olohuonetta hitain ja vastahakoisin askelin.

Huomaan Kakashin seisovan hiukan sohvan vieressä. Katson häntä ihmeissäni. Kävelen hänen ohitseen, mutta en pääse kovin pitkälle, sillä toinen tarraa ranteestani kiinni ja painaa minut istumaan sohvalle.


Huuliltani pääsee erehdyksessä pieni inahdus. Tätä Kakashi varmaan osasi odottaakkin, sillä hän on jo siirtynyt sivuun, jotta pääsen nousemaan ylös. Noustessani ylös sohvalta lasken katseeni maahan, jotta toinen ei huomaisi kyyneleitäni jotka valuvat poskiani pitkin.

”Kuka?” Toinen mies kysyy. En halua vastata tuohon kysymykseen. Toinen on juuri toistamassa kysymyksensä, mutta luultavasti sävyyn, joka kertoisi, että minulla ei olisi vaihtoehtoa olla vastaamatta, mutta pudistan päätäni, joten hän jättää kysymyksen toistamatta. En tiedä tulkitsiko hän sen siten, että en halunnut kertoa vai etten tiennyt, mutta minua ei kiinnosta. Kunhan minun ei tarvitsisi kertoa sitä.


Samassa tunnen toisen lämmön itseäni vasten ja kädet, jotka kietouvat ympärilleni. Ennen rakastin sitä kun tunsin hänen lämpönsä lähelläni, koska vain silloin olin varma, että hän on siinä vierelläni, mutta asiat ovat muuttuneet. Nyt muistan sen yön kun hän ei ollut paikalla. Muistan, kuinka väärin se oli häntä kohtaan. Minun olisi pitänyt pystyä estämään se. Nyt vain aiheutan huolta ihmiselle, joka on minulle kaikkein rakkain. Pelkään, että hän alkaa vihaamaan minua. Olen pettänyt hänen luottamuksensa, enkä tiedä pystyykö hän antamaan ikinä anteeksi. Tiedän, että en voi olettaa hänen olevan, kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta toivon sitä silti. Toivon todella.


Takerrun toiseen kiinni aivan, kuin hän olisi juuri ilmoittanut lähtevänsä jonnekkin. En halua menettää häntä. En todellakaan halua. Teen mitä vain, että hän ei lähtisi.

”Anteeksi.” Kuiskaan tuskin kuuluvalla äänellä. Tunnen toisen pään kääntyvän kätsomaan minua. En aio kohdata hänen katsettaan, vaan painaudun tiukemmin kiinni häneen. Minut työnnetään kuitenkin kauemmas, pääni nostetaan ja joudun kohtaamaan toisen miehen läpitunkevan katseen.


”Ei sulla ole mitään anteeksi pyydettävää.” Kakashi sanoo katsoen minua silmiin. Hänen katseensa on muuttunut. Kuin hän olisi huolissaan. Mutta miksi hän olisi? Miksi hän edes on tässä, vaikka hän tietää mitä on tapahtunut?

”Ei se ollut sinunvikasi!” Kakashi sanoo tiukkaan sävyyn katsoen minua suoraan silmiin. Haluaisin kääntää katseeni pois, mutta toisen läpitunkeva katse ei anna minulle sitä vaihtoehtoa.

”Ei sinun tarvitse esittää. Kyllä minä tiedän, että olisin voinut estää Mizukia tekemästä mitään!” Huudan toiselle miehelle. Puran sisälläni olevaa pahaa oloa tahtomattani Kakashiin. Lysähdän polvilleni maahan itkien.


Kakashi seisoo katsoen minua silmät suurina. Aivan kuin hän olisi juuri nähnyt aaveen. Hän laskeutuu maahan minun tasolleni ja katsoo minua pitkään ennen kuin saa avattua suunsa.

”Mizuki?” Kakashi kysyy. Vain yksi sana, mutta se saa minut jähmettymään. Nostan kauhistuneen katseeni Kakashiin. Toisen silmistä paistaa puhdas raivo.


Otan toisen liivistä tiukan otteen. Tiedän kyllä että Kakashi saisi repäistyä käteni irti hänestä yhdellä ainoalla kädenliikkeellä, mutta toivon sen auttavan edes hiukan. Ei ehkä fyysisellä tasolla, mutta henkisellä.

”Älä tee mitään ajattelematonta.” Sanon hitaasti katsoen Kakashia hiukan epäröivästi silmiin. Minun olisi pitänyt olla varovaisempi sanojeni kanssa. En olisi saanut mainita Mizukin nimeä. Tiedän kuinka arvaamaton Kakashi voi olla suuttuessaan, vaikka sitä ei yleensä tapahdukkaan.


”Älä tee mitään ajattelematonta.” Kakashi sanoo hiljaa kuin ajatellen mitä juuri sanoin.

”Pitäisikö minun vain antaa Mizukin olla kuin mitään ei olisi tapahtunut?” Kakashi huutaa. Joudun kietomaan käteni toisen vyötärön ympärille ja pitämään kiinni kaikin voimin, eikä sekään olisi riittänyt, jos Kakashi ei välittäisi sattuuko minua.


Kakashi riuhtaisee isensä irti otteestani niin rajusti, että lennähdän taakseppäin ja osun sohvan kulmaan. Inahdan, vaikka se ei oikeastaan edes satu, mutta toivon, että se saa Kakashin pysähtymään. Arvaukseni osuu oikeaan ja toinen mies kääntyy katsomaan minua..

Makaan sohvan vieressä pidellen kyynerpäätäni, johon sain näön vuoksi raapaistua haavan. Onnekseni Kakashi palaa takaisin luokseni halaten minua.

”Anteeksi.” Kakashi kuiskaa. Tunnen lämpimän hengityksen korvani juuressa.

”Älä lähde.” Sanon Kakashille hänen noustessa ylös. En pidä hänestä kiinni, joten joudun vain luottamaan siihen, ettei hän lähde. Hän hymyilee hiukan surulliseen sävyyn maskinsa alla ojentaen kätensä ja auttaen minut pystyyn.

”Tule.” Sanon ja lähden vetämään hämmentynyttä Kakashia kohti ovea.


Astun ovesta ulos kylmään, mutta raikkaaseen ilmaan. Kakashi kompuroi perässäni luultavasti ihmeissään nopeasta tunnelman vaihtumisesta, mutta en vain enää jaksa sitä painostavaa hiljaisuutta, joka sisällä vallitsi.


Johdatan Kakashia pitkin Konohan kapeita katuja. Kiirehdin askeleitani, vaikka minulla ei oikeastaan olekkaan kiire.

”Minne olemme menossa?” Takaani kuuluu epäilevä ääni. En vastaa toisen kysymykseen, vaikka määränpääni onkin minulle varsin tuttu. Toinen mies ei vaivaudu kysymään uudestaan, koska tietää, että en aio vastata.


Yllätyn hiukan ymmärtäessäni kuinka helposti Kakashi lukee minua. Hän ymmärtää pienestäkin liikkeestä mitä ajattelen tai haluan, mutta hän on yksi ilmeinen, eikä hänestä ota selvää suurennuslasillakaan. Nyt kun tarkemmin ajattelen en ole nähnyt hänen näyttävän tunteitaan kovin usein. Vain muutaman kerran tämänpäiväinen mukaan luettuna. En ole koskaan kuullut hänen kertovan itsestään mitään. Mutta ehkä sekin hetki tulee joskus. Emmehän ole olleet yhdessä,kuin muutaman kuukauden.


Annan jalkojeni viedä minua metsän läpi kohti pientä kielekettä hiukan Konohan rajan ulkopuolella. Tunnen paikan kuin omat taskuni, joten uppoudun ajatuksiini. Kiristän tahtini huomaamattani juoksuun Kakashin kiltisti seuratessa perässäni.

Kakashi kuitenkin pysähtyy äkisti vetäisten minut itseensä kiinni ja kiertäen kätensä minun ympäri. Käännän katseeni taakseni toiseen mieheen. Hän hymyilee? Miksi?

Hän nyökkää eteenpäin ja käännän katseeni suuntaan, johon olin juuri juoksemassa. Seison kielekkeen reunalla katsoen edessäni aukeavaa Konohaa koko komeudessaan. Aurinko on painumassa Konohan taakse ja valaisee heikkoa oranssin punaista valoa kylän ylle.

Näky on henkeä salpaava, eikä Kakashinkaan ilme ole täysin sama kuin yleensä. Siinä on vivahdus jotain. Jotain selvittämätöntä.

Sen tiedän, että nyt en kykene sitä kertomaan, mutta joskus aion ottaa siitä selvää.