A/N: Tässä sitten osaanottoni joulukalenteriin! Sain jo lokakuussa ideaa tätä varten, ja varta vasten kävin kyselemässä 6. päivän alkuperäiseltä ficistiltä lupaa ottaa hänen päivänsä (vaihto tehty Minna7:n suostumuksella). Tässä siis mokoma! Entäs mistäs idea oikein tupsahti? Huomasin vain, miten vähän ihmiset tykkäsivät ottaa itsenäisyyspäivää kalenteriaiheekseen, joten otin härkää sarvista ja aloin miettiä, millaisen ficin tekisin jos itsenäisyyspäivä osuisi kohdalleni. Tässä tulos, sananmukaisesti aiheesta sininen ja valkoinen…

Woah, tämä lie ensimmäinen kerta, kun kirjoitan Narutosta AU-ficin! Tarina sijoittuu sota-ajan Suomeen, tarkemmin Suomen sisällissodan aikaan. Ei ehkä liity aivan kiinteästi Suomen itsenäistymiseen mutta vahvasti kuitenkin. En ota vastuuta asiavirheistä, vaikka olenkin yrittänyt vältellä ainakin karkeimpia niistä ja ottaa selvää asioista. Kiitos niille ihmisille jotka ovat historiantuntemustaan tarjonneet avukseni!

Suuret kiitokset Hidetolle salakavalien typonpoikasten metsästyksestä sekä erityisesti yleisestä avusta historia-asioissa ja hahmojen puheenparsien oikomisessa!

Laitoin tämän ficin myös tänne ficciosastolle joulukalenterin ohella, sillä pidin itse tuotoksestani ja haluaisin tietää, mitä te ajattelette siitä :) Olisi mukavaa, jos muutkin joulukalenteri-ihmiset ottaisivat mallia ja laittaisivat omia töitään näytille, sillä muutama työ oli niin hyvä että ketutti, kun ei voinut kommentoida! :D



***


SININEN JA VALKOINEN


Shhhhht, shht, shhht, kronk, kronk…

Reki kulki natisevien kinosten yli. Oli purevan kirkas ja tähtien kukittama yö, mutta vaikka oli kaunista, pimeys pelotti ja ahdisti reen pientä kyytiläistä. Pikkuinen pidätteli itkuaan, sillä pakkanen sai suuret kyynelpisarat jäätymään kiinni hänen poskiinsa, mikä ei tuntunut yhtään mukavalta.

Kyytiläinen oli seitsenkesäinen, mustanviolettihiuksinen ja valkosilmäinen tyttö, ja hän oli nimeltään Ylis-Hyuugan Hinata. Kainalossaan hän piteli pikkuista kaksikesäistä sisartaan, Hanabia, ruskeakutrista ja yhtä valkosilmäistä pikkuneitiä, joka ei ymmärtänyt yhtikäs mitään kaikesta kamaluudesta. Molemmat tytöt olivat Ylis-Hyuugan suuren kartanon isännän ja Konohan kylän jahtivoudin, Hiashin, tyttäriä. Nyt Hinata ja Hanabi olivat vain niin hirvittävän kaukana isästään, joka paraikaa istui tuvassaan, painoi otsaansa käsiään vasten ja murehti, miten hänen tyttärensä pärjäisivät Ruotsissa sukulaisperheen luona.

Siskokset värjöttelivät yhdessä vahvasti tuoksuvan peurantaljan alla, kun taas heidän setänsä, Alis-Hyuugan torpan Hizashi, ohjasti pärskähtelevää Uma-tammaa. Hizashin kahdeksankesäinen poika, Alis-Hyuugan Neji, istui aivan sedän vieressä ohjaajan penkillä ja näytti haudanvakavaa ilmettä, johon osasyy tosin taisi olla purevan kylmä ilma. Serkku piti hyvin omistavasti sylissään kapsäkkiään, ja täytyi kyllä myöntää, että Hinatakin piti tarkkaa huolta omista matkatavaroistaan. Tavarathan olivat ainoita asioita, joita Hinata voisi ottaa kotoaan mukaansa Ruotsiin serkun ja pikkusiskon lisäksi.

Pyörryttävän tummansinistä ja hopeapilkullista taivaanrantaa vasten erottuvat mustat metsien sahalaitavarjot vasten matelivat hiljakseen ohi. Läheiset näreet ja hongat sujahtivat hetkessä ohi, kun taas kaukana olevat puut näyttivät pysyvän näkyvillä vaikka kuinka ja kauan. Hizashi ei uskaltanut sytyttää lyhtyä matkaa varten, mutta toisaalta sille ei ollut tarvettakaan: kuu ja tähdet valaisivat hyvin tietä. Hanki kuitenkin näytti siniseltä ja kovalta kuin lyijy. Maisema sai Hinatan sormet ja varpaat tuntumaan kylmemmiltä ja tankeammilta kuin mitä ne oikeasti olivat.



Kotimaa kun taakse jäi, mietin hiljaa mielessäin,
mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin.
Kertoisinko köyhyyden, laudat eessä ovien?
Tai sen kaiken rikkauden? Kunnes tiesin vastauksen…



Ja miksikö nämä Hyuuga-lapsoset ylipäätään olivat matkalla Ruotsiin? Vastaus oli yksinkertainen, kun tunsi hieman tarkemmin Suomea, jonka itsenäisyys oli julistettu eduskunnassa vasta pari kuukautta sitten, joulun alla. Oli meneillään punaisten ja valkoisten sota. Suomalaiset vuodattivat toinen toistensa verta, vaikka maa vasta haparoi itsenäisyytensä alkumetreillä.

Ylis-Hyuugan kartanon isäntä Hiashi oli tästä syystä päättänyt lähettää tyttärensä toisille seuduille turvaan kauhean veljessodan tyrskeiltä. Myös Hiashin nuorempi kaksoisveli Hizashi päätti lähettää Nejin turvaan, ja Hizashi itse taas tulisi viemään lapset Hiashin reellä matkaan. Harva oli päätynyt lähettämään lapsiaan niin kauas kuin Ruotsiin, mutta Hiashi ja Hizashi olivat päättäneet tehdä sillä tavalla. Molemmat veljekset halusivat lapsensa turvaan ennen kuin sodan pahin tyrske yltäisi sille kylälle, vaikka laivakustannukset veivätkin merkittävän osan Hiashin tiukasti ja nuukasti kootuista säästöistä.

Hinataa eivät lupaukset Ruotsin paremmasta ruoasta tahi mukavammista oloista lohduttaneet. Hänellä oli niin kova ikävä kotia ja isää, vaikka hän olikin ollut poissa kotoa vasta kaksi yötä. Entä miten isä pärjäisi jos sota iskisi Konohaankin?

Kylmä pakkanen kirjaimellisesti puri poskia. Ja yö oli niin pitkä ja ikävystyttävä… Hinata oli jo ajat sitten käyttänyt kaikki keinonsa itsensä viihdyttämiseen. Hän oli jo ajat sitten kyllästynyt laskemaan vastaan tulevien punaisten talojen määrää – eihän pimeydessä edes nähnyt, mitkä talot olivat punaisia ja mitkä eivät – vilkuilemaan mitä jälkiä vilahteli reen ohi, laulamaan loruja, jutustelemaan Hanabille ja Nejille hupsuja tarinoita. Oikeastaan Hinata ei tämän kaiken kauhean keskellä osannut ajatella mitään hauskaa, ja kaikki kaskut lopahtivat ennen kuin ehtivät kunnolla alkaakaan. Lopulta Hinata oli vain vaipunut murheelliseen hiljaisuuteen.

Hanabi sen kun vain nukkui viatonta lapsenunta Hinatan kainalossa ja kuolasi isosiskonsa huiville. Hinataa kummastutti se, miten sisko saattoi suhtautua niin rauhallisesti monen kuukauden poissaoloon kotoa. Ehkei hän vain ymmärtänyt, mistä oli kyse. Olihan Hanabi vain kaksivuotias. Nejin ilmeitä Hinata ei oikein osannut lukea, minkä vuoksi hän ei tiennyt, pelottiko Nejiä jättää oma perhe kevääksi taakseen vai ei. Kysyä Hinata ei uskaltanut, sillä Neji tuppasi ilmaisemaan asiansa niin töykeästi ja suorasanaisesti, että Hinata pelkäsi häntä. Hizashi taas näytti yhtä vakavalta kuin melkein kaikki aikuiset näinä aikoina.

Maisemat olivat olleet Hinatalle jo pitkään vieraita. Hizashi oli kyllä ohittanut näitä seutuja aiemmin, mutta kukaan muu reestä ei ollut – itse asiassa Hyuugan lapset olivat elelleet koko pienen ikänsä Konohassa. Outo ympäristö pelotti Hinataa entisestään. Missään ei ollut tuttua petäjää tahi taloa. Missään ei ollut mitään merkkiä tutusta Konohasta.

Shhhthhht… kronk, kronk… Prrrth! Iiii-ha-haa!

”Uma, mitä nyt? Ptruu, tyttö!”

Rekeä kiskonut Uma-tamma pillastui jostain suunnattomasti. Hizashi sai sen kyllä nopeasti rauhoiteltua, mutta silti jokaisen Hyuugan – paitsi unta tuhisevan Hanabin – mielessä käväisi kauhun aalto: mikä pelästytti Uman? Oliko ojanpenkassa jotain? Jos oli niin mitä? Punakaartilaisia vai suojeluskuntalaisia? Hanabikin alkoi virota untensa kultamailta.

Rapin rapin… kronk, kronk…

Kyllä. Ojassa näkyi liikettä. Hizashi kiskaisi äkkiä esille haulikkonsa. Hän katsoi tiiviisti valkeilla silmillään aseen piipun ylitse…
”No terve mieheen!”
Kaikki Hyuugat – nyt myös Hanabi – hätkähtivät. Tuo ei kuulostanut karskin sotilaan ääneltä. Se oli lapsen ääni.

Tuota pikaa ojasta mönkikin esille jotain lapsen kokoista ja yltä päältä valkealla lumella kuorrutettua. Vain myssyn alla olleet kullanvaaleat hiukset ja iloisina virnuilevat sinisilmäiset kasvot olivat jokseenkin lumettomat. Se oli kuin olikin lapsi, jolla oli päällään neulotut villavaatteet joihin oli tarttunut paakuittain lunta. Mutta mitä kummaa lapsi teki ojassa?

Hizashi otti ohjat tilanteesta saatuaan haulikon sivuun. ”Mikäs natiainen sinä oikein olet?”
Kultapäinen poika puisteli vaatteistaan lunta. ”Minä olen Naruto”, hän ilmoitti ja hymyili koko suunsa leveydeltä.

Iältään poika, Naruto, vaikutti noin Hinatan ikäiseltä – tai oikeastaan vähän nuoremmalta. Poika oli nimittäin varsin pienikokoinen, mutta hänen suustaan oli jo nähtävästi irronnut pari etuhammasta, joten hänen oli pakko olla nähnyt ainakin viisi kesää. Ruutia pojassa kuitenkin tuntui olevan liiaksikin asti. Hänen poskensa punottivat punaisina pakkasesta, ja vasta nyt Hinata pani merkille, että pojan jaloissa oli harmaat ja aivan liian isot tallukkaat.

”Ja mitä sinä teet täällä?” Hizashi kysyi. ”Ojassa? Keskellä yötä?”
Naruto vain virnisti. ”Olin nukkumassa, herra.”
”Paukkupakkasella, Taivaan Isän tähden!”
”No en minä nukkunut, mutta yritin kovasti nukahtaa, herra. Öisinhän pitää nukkua, äiti sanoi niin.”
”Tiedätkö ollenkaan, miten typerää on yrittää nukahtaa hankeen!”
”Uuuum, en.”
”Olisit kylmettynyt hengiltä, poika hyvä!”
”Ai, niin, herra…”

Miten poika saattoi virnistellä koko ajan? Hizashi huokaisi tuolle omalaatuiselle ilmestykselle. Nejikin alkoi katsoa oudoksuen tätä kummaa poikaa, ja myös Hinata seurasi tilannetta uteliaana.

Seuraavaksi Hizashi kysyi Narutolta: ”Missä vanhempasi ovat?”
Naruton ilme hyytyi saman tien. Hän näytti hetken epätietoiselta. ”Äiti on taivaassa.”
Hizashi nyökkäsi osaaottavasti. ”Entä isäsi?”
”…äiti ei ehtinyt sanoa, kuka hän on tai missä hän on, arvon herra.”

Seurasi pakkasen narinan tahdittama hiljaisuus.

”Isä, tuo pitäisi varmaan ottaa mukaan”, Neji totesi hetken kuluttua. ”Sinä sanoit, että seuraavaan kylään on vielä matkaa. Ja edelliskyläänkin on matkaa. Ja kaikkiin muihinkin kyliin on matkaa. Ei tuo Naruto pärjää näin korvessa.” Neji oli Konohassa tunnettu siitä, että hän puhui melkein kuin aikuinen vaikka oli oikeasti vasta kahdeksanvuotias. Se taisi johtua siitä, että hän vietti hyvin vähän aikaa ikäistensä seurassa ja oleili enemmän aikuisten seurassa. Pikkuvanhaksi häntä usein sanottiin.

”Puhut totta, poika”, Hizashi myönsi. ”Ehkäpä Naruto voidaan saada huutolaiseksi jonnekin. Harmi vain, että huutolaispäivä meni juuri… Eräs mahdollisuus on tietysti kiertää lähikylät ja kysellä, onko hän kotoisin jostain niistä.” Hän käänsi katseensa pieneen poikaan. ”No niin, koltiainen, nostan sinut kyytiin.”



Sininen on taivas, siniset on silmänsä sen.
Siniset on järvet, sinisyyttä heijastaen.



Hinatan oli pakko myöntää, että matkan jatkaminen oli paljon hauskempaa, kun Naruto oli  seurana. Alussa oli kyllä tuntunut ikävältä, kun jääkalikankylmä poika istutettiin Ylis-Hyuugan siskosten väliin lämpimän peurantaljan alle, mutta toisaalta kultakutri oli erinomainen viihdyttäjä. Vaikka pojan kädet ja jalat olivat aluksi kylmät, hänen sydämensä ei sitä ollut.

Naruto puhui koko ajan suuna päänä kaikenlaisesta, jollaisesta Hinata ei ollenkaan ymmärtänyt ajatellakaan pimeänä talviyönä näinä kamalina aikoina. Poika höpötti innoissaan viime kesän metsäretkistä, hienosta vesirattaasta jonka hän teki sitä edeltäneenä keväänä, tyhmästä kilistä joka oli puskenut häntä takamukseen viime syksynä ja miltei syönyt hänen paitansa, hänen ensimmäisestä viikatteenkäyttökerrastaan elonkorjuun aikana ja paljosta muusta. Myös Hanabi kuunteli autuaana pojan selityksiä kesäisistä ja iloisista asioista, ja Nejikin vilkuili etupenkiltä taakseen aivan kuin asia olisi kiinnostanut häntäkin (vaikka hän ei tahtonutkaan ylpeyksissään myöntää sitä).

Tarinoiden ohessa myös Hinata alkoi innostua muistelemaan omia sattumuksiaan viime vuodelta. Hän kertoi vuorostaan Narutolle siitä, miten hän oli päässyt ensi kertaa loukuttamaan pellavaa, miten hän pääsi heinätöihin haravanvarren jatkoksi, miten hienon mansikkapaikan hän löysi viime kesänä, ja tietenkin hän mainitsi oman käpylehmäkaartinsa kuin myös naavalampaansa.

Kuskin penkillä istuksiva Hizashi napautti aina vähän väliä Narutoa ja Hinataa hiljenemään metelitason noustessa liikaa, sillä hiljaisuudessa hänen olisi helpompi kuulostella ympäristöä sotilaiden varalta. Hän ei todellakaan osoittanut matelua torppansa vuokraajan tyttärille tahi vieraskoreutta vieraalle lapselle, vaan hän piti yhtä tiukkaa kuria sekä heistä että omasta pojastaan Nejistä. Vaan piilotettuaan kasvonsa lapsilta karvakauluksensa sisään Hizashi hymyili helpottunutta hymyä: Hinatan kihertävä nauru oli korville paljon suloisempaa kuultavaa kuin tytön hiljainen itkuntuherrus.

Hinata ei sen sijaan omaa hymyään peitellyt, vaan hän katseli valkeat silmät loistaen Narutoa sekä tämän alati käyvää suuta ja kirkkaita sinisilmiä.



Valkoinen on hanki, valkoiset on yöt kesien.
Valkoiset on pilvet, lampaat nuo taivaan sinisen.



Kauan odotettu aamu koitti, ja aamuauringon ensisäteet loikkivat hangilla kuin jänikset sitä mukaa, kun valoa tuli lisää ja lisää. Jossain vaiheessa rekiseurue sitten pysähtyi pitämään taukoa. Sellainen kulkutapa Hizashilla oli näinä aikoina: liikettä öisin ja lepoa ja ruokaa päivisin. Narutokin pääsi jakamaan Hyuugien eväitä, ja Hizashi sai harmikseen havaita, että pojalla oli erinomaisen hyvä ruokahalu. Kun lapset siinä mutustelivat eväitään ja siemailivat itseään terästääkseen pieniä jo jäähtyneitä korviketilkkoja Hizashin pullosta, Naruto ja Hinata jatkoivat innokkaina keskusteluaan. Ihan kuin kahden ylioppilaan väittelyä seuraisi, tai ainakin suu kävi yhtä paljon. Asia ei sentään ollut niin korkealentoista.

Mutta itse asiassa, oppilaista puheen ollen…

”En pidä kiertokoulusta”, Hinata sanoi hiljaa. ”Lukkari huutaa ja on hirveän vihainen aina, jos ei osaa lukea katkismusrivejä oikein. Olen istunut jo monta kertaa nurkassa kun en osannut…” Tyttö puisteli päätään. ”En opi ikinä lukemaan. Neji taas oppi sen vuodessa…”

Neji ei sanonut tähän mitään, heilutteli vain hiljakseen jalkojaan samalla kun nakersi vakavana kovaa ruisleipäpalaansa.

Naruto vain virnisti. ”Minä en ole käynyt ikinä koulussa. Äidin mielestä opitaan vaan istumaan nenä kiinni kirjassa. Eihän siellä opi edes tekemään kunnollista työtä. Ja kotona piti tehdä töitä. Missä välissä minä kouluun olisin mennyt? Mutta en minä liiemmin vitsoista olekaan tykännyt. Mitä iloa siitä on, jos ei tykkää satikutista?”

Neji nosti kovan katseensa leivästään. ”Siitä on hyötyä. Kunnon ihmiset osaavat lukea. Ilman sitä ei pääse käymään läpi rippikoulua eikä saa ottaa vaimoa. Laki sanoo niin.”

Hizashi hymähti itsekseen poikansa järkähtämättömyydelle.

”Mieluummin heinähommia kuin vitsaa ja akka, sanon minä”, kommentoi Naruto. Nejin suupieli venahti alaspäin, Hinata hädin tuskin kätki huvittuneen hymynpoikasensa. ”En minä mitään tee lukutaidolla. Tai akalla.”

”Minä teen ainakin lukutaidolla”, Neji ilmoitti sitten saatuaan ilmeensä takaisin vakaaksi. ”Haluan joskus yliopistoon ja lukea viisaita asioita.”

Hizashi tunsi olonsa vaivautuneeksi kuullessaan poikansa kommentin. Yliopistoon meno vaati rahaa, eikä sitä Alis-Hyuugan torpalla pahemmin ollut. Ylis-Hyuugallakaan ei sitä kai olisi sodan jälkeen. Neji oli kyllä älykäs poika, mutta se ei kattaisi kaikkea…

”Mitä minä yl…syl…syli… niin, syliropistolla?” kysyi Naruto. ”Minä osaan hyödyllisiä asioita! Osaan lypsää lehmän ja niittää heinää ja perata kaloja ja luoda lunta!”
”Minä myös, mutta osaan myös aakkoset etuperin ja takaperin!” Neji napautti takaisin.
”Niin, mutta minäpäs osaan kiivetä ladon katolle!”
”Minä osaan kymmenen käskyä ja lähetyskäskyn ulkoa!”
”Uskallan hypätä katolta heinäkasaan!”
”Osaan veistää pajupillin!”
”Miten se liittyy lukemiseen?”
”Et sinäkään puhunut mitään lukemisesta!”
”Eikö sinun pitänyt koulua puolustaa?”
”Itseäni minä puolustan!”
”Pojat, lopettakaa hyvän sään aikana tai saatte molemmat korvatillikan!” Hizashi varoitti ankarasti.

Vaan Hinata se vain hihitti itsekseen Naruton vastavedolle ja Nejin tyrmistyneelle ilmeelle. Pieni tyttö oli unohtanut tykkänään matkan kamaluudet kultatukkaisen seurassa. Sota, pakkanen, kireät ilmeet, jopa koti-ikävä… kaikki tuntuivat haihtuvan pois aina, kun Naruto hymyili ja puhui. Harvoin tuli sellaisia hetkiä joina hän ei tehnyt kumpaakaan, sanoi Hizashi mitä hyvänsä.

Mikä onnenpotku oli ollut, kun Naruto oli löytynyt tienpenkasta ja liittynyt Hyuugien matkaan. Hinata toivoi hiljaa sydämessään, että Naruto voisi tulla mukaan matkan määränpäähän asti – ja takaisin.


***


Hyuugat ja Naruto saapuivat tuon aterian jälkeisenä aamupäivänä pakkasenpuremaan Uzun kylän tietämille. Koska kylä oli Naruton löytöpaikkaa lähimpänä ollut paikka, jossa eli muitakin kuin repolaisia ja kontioita, Hizashi näki parhaaksi käydä siellä tiedustelemassa, tunnistaisiko joku kultatukkaisen pojan. Selkämeren ylittävä laiva ei tässä heti lähtisi, joten aikaa kyllä olisi riittämiin. Hizashilla ei ollut sydäntä istuttaa poikaa tuosta vain tien varteen.

Hyuugien reki sai kuitenkin äkkipysäyksen jo kylän rajamailla. Heitä vastaan tuli kolme miestä, joiden harmaiden mutta muuten keskenään erilaisten takkien vasemmassa olkavarressa oli valkoinen nauha: miehet olivat valkoisia. Se oli varsinainen helpotus: myös Konoha kuului valkoisten suojeluskuntiin. Jos vastaan olisi tullut punaisia – mikä oli näillä kulmin täysin mahdollista – Hyuugat olisivat olleet kuin jänikset ansalangassa.

Ensiksi reen luokse ehti miekkonen, jonka takaraivosta tunkeutui esille hupsun pitkä ja pöyhkeä vaaleanruskean hiustöyhtö, kuin hevosen häntä. Päällään hänellä oli harmaa villatakki ja heinillä topatut housut – sen huomasi saumoista pistävistä korsista. Mies katsoi tiiviisti ja haastavasti sinivaaleilla silmillään Hizashin valkoisiin silmiin, ja katseyhteyden lujittuessa hän kysyi terävästi: ”Keitä te olette ja mistä te tulette?”

”Olemme Konohan kylästä”, Hizashi selitti rauhallisesti. ”Olen Alis-Hyuugan Hizashi, ja mukanani on vain matkatavaroita ja lapsia. Olemme ohikulkumatkalla, ja poikkesimme tähän kylään oikeastaan vain erityistilanteen vuoksi.”

Tuota pikaa hevosenhäntäpäisen miehen kaksi toveria ennättivät paikalle. Toinen heistä oli pulska kuin varakkaan myllärin jauhosäkki, eikä harmaanruskea tilkuista koottu nuttu suinkaan imarrellut hänen muotojaan. Miehen pienten silmien väristä oli mahdotonta sanoa mitään, sillä hän piti niitä sirrillään. Kolmannella miehellä taas oli pieni musta kilinparta ja hurjan näköisiä ristiin rastiin meneviä arpia kasvoissaan sekä yllään selvä asetakki. Juuri hän näytti kaikkein sotilaallisimmalta koko kolmikosta. Myös hänellä oli hiustöyhtö, tosin paljon vaatimattomampi kuin ensiksi puhuneella toverillaan. Lähinnä se hiushäntä oli kuin sulkasatoisen korpin pyrstö.

Uzun miehet tarkastelivat huolellisesti Hizashia ja etenkin tämän ilmettä. Hizashin oli yllättävän vaikea pysyä tässä tilanteessa tyynenä, vaikka hän vilpitön olikin. Nuo katseet olivat niin teräviä ja epäileviä… Nejikin oli hivuttautunut hieman lähemmäs isäänsä, eikä Ylis-Hyuugan lapsetkaan kovin rauhallisilta tuntuneet.

”Tarkastamme ensin, onko teillä mitään epäilyttävää”, totesi sitten arpinaamainen sotilasmainen mies ja asteli muitta mutkitta kohti rekeä. Hinata sujahti hieman paremmin piiloon taljan alle.
”Olen vilpitön mies”, Hizashi sanoi. ”Itse asiassa syy jonka vuoksi poikkesin tänne…”
Hoump. Tukeva mies heitti taljan pois Naruton ja Ylis-Hyuugan tyttöjen päältä.
”…oli juuri tuo vaalea poika.”
”Mitä revon ahteria? Sehän on Uzumakin Naruto!”
”Terveeks, herrat Nara ja Akimichi!”

Nuo kaikki kolme lausahdusta ja huudahdusta kajahtivat ilmaan liki samaan aikaan. Heti sen perään syttyi hetken tyrmistynyt hiljaisuus.

”Niin, tuota”, Hizashi sanoi sitten ja tunsi olonsa jostain syystä hieman epämukavaksi, ”tämä Naruto lienee tästä kylästä kotoisin? Löysin hänet tuolta lähimetsiköstä osapuilleen puoli peninkulmaa takaperin.”

Uzun miehet vilkuilivat kukin toisiinsa. Lopulta heistä se hevosenhäntäinen huokaisi: ”Kyllä, hän on täkäläisiä. Lähti kuulemma tässä eilen hieman omille teilleen. Niin, hyvä, hyvä että löytyi.” Hizashi huomasi väsymyksen ja pienoisen ärtymyksen pistoksen tuon miehen äänessä. Hevosenhäntäpää ei tainnut antaa sydämestään tuota viimeistä lausetta: Hyvä että löytyi.

”No jaa, onpa rovasti Sarutobi varmaan kaipaillut häntä…” mumisi arpinaamainen mies. ”Vaivalloisia nuo mukulat. Ja joku vielä huolehtii sellaisista vapaaehtoisesti vanhalla iällään.”
”Rovasti Sarutobi?” Hizashi kysyi. ”Vai niin. Noh, Naruto siis olisi toimitettava sinne…?”
”Pahoittelut, mutta meillä kolmella on paraikaa meneillään vartiovuorot”, sanoi hevosenhäntäinen mies kireästi. ”Voimme kyllä neuvoa, missä pappila on.”
”Kiitoksia, hyvät herrat.”


***


Tuota pikaa Hyuugat ja Naruto löysivät kuin löysivätkin Uzun pappilan. Rovasti Sarutobi osoittautui Hizashia melkoisesti lyhyemmäksi, vanhaksi leskimieheksi, jonka kynityt hiukset olivat hopeanharmaata ja jonka leukaa koristi siisti harmaa parta. Rovasti tuntui ilahtuvan Naruton ilmaantumisesta huomattavasti enemmän kuin mitä kylän laitamilla kohdatut vartiomiehet; ilmeni, että vanha mies toimi nyt Naruton kasvattajana, vaikkei ukko poikaselle verisukua ollutkaan.

Hizashi sai korvikekupillisen ja vehnäsen ääressä kuulla lisää Naruton perheestä ja taustoista. Myös lapset saivat virkistävät korviketilkat ja aimo repäisyt vehnäsestä, rovasti kun oli vielä ruokavaroissaan.

”Uzumakin Kushina, Naruton äiti, jätti tämän maailman pari viikkoa takaperin”, rovasti selitti ja hörppäsi korvikettaan. Palveluspiika oli paimentanut lapset sivuhuoneeseen kuuloetäisyyden tuolle puolen. ”Herra hänen matkansa siunatkoon. Sitä tautia eivät osanneet parantaa lääkäri tahi rukoukset, turvautuipa Kushina siinä jopa parantajamuoriinkin, vaikka muuten harras luterilainen olikin.”

Hizashi nyökkäsi. Hän oli tuskin koskenut omaan juomaansa.

”Otin Naruton huomaani, sillä hänen äitinsä oli minulle rakas”, rovasti Sarutobi jatkoi. ”Kushina oli minulle melkein kuin oma tytär. Ja sitä paitsi, en voinut jättää poikasta omilleen: kukaan muu kylästä ei tahtonut ottaa häntä suojiinsa.”

”Oho, miksei?” kysyi Hizashi.

”Siksi, koska Naruton isää ei tunneta”, Sarutobi selitti. ”Ehkä vain Kushina tunsi poikansa isän, tahi sitten ei. Olet kai kuullut, mitä tuolla Kumossakin tehtiin eräälle aviottomalle lapselle…? Jätettiin saloille yksin ja luvattiin tulla hakemaan hänet, vaikka tosiasiassa hänet jätettiin hukkien appeeksi. ”

Hizashia kylmäsi.

”En todellakaan ymmärrä sitä”, Sarutobi puheli. ”Kyllä kaikki seurakuntalaiset ovat Jumalan lapsia, tunsivat he lihallista isäänsä tahi eivät. No, ei siitä aiheesta enempää, palaan takaisin Narutoon… Ei tuo poika mikään pikku enkeli ole, vaikka vähän sellaiselta näyttääkin. Aina kolttostelemassa.” Rovasti hymähti kuin kurittoman lapsen isoisä ainakin. ”Ja se on toinen syy hänen epäsuosioonsa: harva kyläläinen erityisesti pitää hänestä ja hänen pikku tempauksistaan. Mutta pikku paholainenkaan hän ei ole. Hieman liian härkäpäinen vain, sydän sen sijaan on kiiltävää kultaa. Hänestä kasvaa kyllä vahvatahtoinen ja oikeamielinen Jumalaa pelkäävä mies, kunhan hänelle teroittaa hieman joitain asioita mieleen.”

Hizashi mietti Sarutobin sanoja. Nyt ainakin selkisi, miksi vartiomiekkoset tuntuivat suhtautuneen kalseasti Naruton paluuseen. Itse asiassa Alis-Hyuugan torpparia kylmäsi ajatella, että miekkoset eivät olisi oikeastaan toivoneet poikaa takaisin. Mutta sitten vielä toinen kysymys…

Miten Naruto, tuo kyläläisten inhoama ja nyt vailla vanhempiaan kuljeskeleva lapsi, saattoi olla kaikesta tästä huolimatta noin ilomielinen? Matkan aikana Naruto ei ollut koskaan näyttänyt surumieliseltä, ainoastaan epätietoiselta. Miten hän, orpo, inhottu, saattoi olla niin valoisa? Eikö hän piitannut mistään? Vai oliko valo hänen vakkansa alla muuten vain sokaisevan kirkas? Vai näyttikö hän vain valon, ei varjoja?

Perin erikoislaatuinen tapaus.

”Mutta mitäpä te, herra Alis-Hyuuga?” kysyi rovasti asetellessaan kilisyttelemättä kuppinsa vasten tassia. ”Matkalla Ruotsiin, ettekö vain?”
”Kyllä”, Hizashi vastasi. ”Minä ja vanhempi veljeni tahdomme lapset turvaan sodalta. He ovat meidän arvokkaimpamme, ja lähetämme siksi heidät Selkämeren ylitse pikkuserkkujemme luokse.”
”Vai niin… oletko kuullut, että punaisia on rannikoilla riesaksi asti?”
”Ikävä kyllä, mutta siinä satamassa on viimeisimpien tietojen mukaan vielä melko valkoista.”
”Varovaisuus on viisautta, poika hyvä. Sodan kulkua ei näe lintujen lentoa tarkkailemalla tai etanan sarvia katsomalla.”
”Luotan valkoisten vahvuuteen. Senjuheimin esikunta sai aseet riisuttua vaasalaisiltakin.”
”Punaiset tuppaavat olemaan pitkävihaisia ja repimään itselleen kaiken mahdollisen voiman ja jok’ikisen maapalan. Neuvon varovaisuuteen. Pitäkää päänne matalana ja rukoilkaa Herraa. Ja pysykää reilusti Iwan pohjoispuolella, siinä pitäjässä on meneillään tuimat tukkanuottaset.”

Hizashi nyökytteli ilmeettömänä. Totta puhuen häntä alkoi jo hieman hirvittää tämä matkan jatko… Niin, matkaa oli jatkettava. Hizashi asetti oman täysinäisen kuppinsa tassille.
”Paljon kiitoksia vieraanvaraisuudestanne, herra rovasti. Jatkamme matkaamme kohti satamaa.”
”Taivaan Isä olkoon teidän kanssanne”, rovasti toivotti.


***


”Mitä?! Hizashi-setä, se ei voi olla totta! Ei voi! Ei voi!”

Hizashi puisteli päätään. ”Hinata, me emme voi ottaa Narutoa enää mukaamme. Olen sanonut sen sinulle jo monesti. Tämä on hänen kotikylänsä, hän kuuluu tänne, täällä seurakunta pitää hänestä huolta. Sitä paitsi isäsi säästöt eivät edes riittäisi hänen matkaansa Ruotsiin. Vain sinä, Hanabi ja Neji voitte matkustaa sinne. Naruto on pakko jättää tänne.”

”Mutta entä jos sota tulee tännekin?” Hinata kysyi sedältään neuvottomana ja itkuisena. ”Entä jos Narutolle käy pahasti? Entä jos häntä ammutaan?”

Siihen Hizashi ei osannut vastata. Ammutuksi tuleminen tuntui olevan pahinta mitä Hinata sodalta odotti (vaikkei hän ollutkaan koskaan nähnyt ketään ammuttavan), ja se oli myös mahdollisimpia asioita mitä saattoi tapahtua.

Lopulta tytön setä sentään yritti jotain: ”Hinata, sinä, pikkusisaresi ja serkkusi ovat niitä harvoja, jotka voivat ylipäätään paeta sodalta. Kiittäkää Jumalaa onnestanne ja hyödyntäkää sitä. Isänne tahtoo teidän selviävän. …Hinata, ole reipas tyttö. Olethan?”

Mutta Hinata oli jo ratkennut lohduttomaan itkuun. Suuret kyynelhelmet putoilivat hänen silmistään ja pakastuivat hänen takkinsa kaulukselle. Myös nenästä alkoi tulla jotain vetistä. Silmät kiiltelivät suurina ja surullisina, armoa anovina ja kauhistuneina.

Hizashi ei voinut kuitenkaan armahtaa Hinataa. Itse asiassa hän ei tiennyt mitä tehdä Hinatan tapauksessa. Nyt kuitenkin asia oli kerrottu, ja oli tytön vuoro sulatella sitä, koska muuta ei voinut tehdä. Hizashilla oli kyllä muutakin tekemistä… ”Hinata, käyn katsomassa, mitä Neji kuhnailee niiden leipien kanssa. Pysy tässä ja odota, kunnes tulen takaisin. Ymmärretty?”

Hinata nyyhkäisi voimallisesti ja ravisti päätään pystysuunnassa. Hizashi lähti siis ja jätti Hinatan erään talon lähellä olevan petäjän vierustalle.


***


Pieni, tummahiuksinen ja valkosilmäinen tyttö kohotti katseensa puiden taakse hiipuvaan aurinkoon ja pyllähti istumaan läheisen talon penkille.

Aurinko olisi pian hankien takana. Sitten koittaisi aika, jolloin Hyuugat jatkaisivat matkaansa. Se olisi aika, jolloin Hinatan olisi pakko erota Narutosta – pojasta, jonka ansiosta hän oli kestänyt tämän kaiken. Mahtoiko Naruto edes tietää, että Hyuugat jättäisivät hänet tähän kylään? Oliko Hizashi kertonut? Vai katoaisiko Naruto Hinatan elämästä yhtä kouraisevasti kuin mitä ne viime kevään kissanpennut säkissä järveen…? Ei, ei Hizashi voisi olla niin julma! Kyllä hän varmasti kertoisi Narutolle eikä vain jättäisi tätä tänne!

Mutta missä oli Naruto?

Hinata piti katsettaan sylissään ja itki. Hän olisi niin kovasti tahtonut hyvästellä Naruton, mutta hän ei nähnyt poikaa missään. Tyttö sitä paitsi lähtisi pian… liian pian. Missä Naruto oli? Näkisikö Hinata enää häntä? Miksi Naruton piti olla hukassa juuri nyt? Miksi? Miksi juuri viimeisellä mahdollisella hetkellä?! Miksi juuri silloin kun Hinata oli tukehtumaisillaan kyyneliinsä?

Ptwoh!

Jotain lumista hajosi Hinatan takin selkää pitkin. Hän säpsähti yllätyksestä. Joku oli heittänyt häntä lumipallolla!
”Ups, anteeksi kamalasti, Hinata! Yritin heittää tuota honkaa päin!”
Hinata käänsi katseensa ja näki korkean männyn tuolla puolen jotain.
Naruto!
”Hinata, miksi sinä itket?”


Juuret kasvoi maahan sen, kylmän sekä routaisen.
Lämmön tunsin kuitenkin lujuudessa graniitin.


”…ja siinä kaikki. Minun ja Hanabin ja Nejin ja Hizashi-sedän pitää lähteä, emmekä voi ottaa sinua mukaan... Setä sanoi, että sinun pitää olla täällä.”

Naruto kuunteli Hinataa ja tämän huonoja uutisia vakavana. ”Ymmärrän.” Hinata jotenkin aavisteli Naruton oudon vakaasta äänensävystä, että kultatukka oli saanut jo tietää aiemmin tästä suruviestistä. Hizashi oli sittenkin siis kertonut tälle, ja se oli hyvä. Mutta se ei kuitenkaan muuttanut ollenkaan sitä asiaa, että Hyuugien oli erottava Narutosta.

Hinata katsoi suruissaan Naruton sinisilmiin etsiäkseen niistä sitä iloisuutta, joka oli auttanut tyttöä jatkamaan ikävystyttävää ja kylmän puuduttavaa rekimatkaa halki maiden ja mantujen.

Sanattomaksi iskeytynyt hiljaisuus.
Mutta…
Yhtäkkiä Naruto loihti kasvoilleen sen tutun, iloisen ilkikurisen hymyn.
”Jos sinä lähdet, minä odotan sinua täällä!” kultatukka ilmoitti.

Hinata kohotti kyynelten kohmettamat kasvonsa. Hän ei voinut uskoa kuulemaansa. Hän oli jo luullut, että tässä olisi ollut karvas ja lopullinen päätös ystävyydelle. Mutta ei…

”N-Naruto… Lupaatko…?” Hinata tuskin sanoi sanoja suustaan, kun ilo pulppusi hänen sisimmässään.
”No totta kai! Naruto Kushinan poika Uzumaki ei syö sanojaan! Minua ei saa täältä raaputtamallakaan pois ennen kuin näen sinut taas täällä!”
”Sinä… siis…”
”Jos siis lupaat tulla tämän kylän kautta, niin sitten me takuulla nähdään!”
Hinatan ilme kirkastui. ”S-sanon Hi-Hizashi-sedälle…”
Naruto hymyili leveästi purukalustollaan, josta puuttui hammas pari. ”Hienoa! Sitten me nähdään sitten heti kun pyssymiehet ovat lopettaneet paukutuksensa!”
”K-kiitos, Naruto…”
”Ei mitään! Tule pian taas käymään!”
”T-totta kai!”


Hiljaa kuusten kuiske soi, terveisensä tuuli toi.
Sininen ja valkoinen värit ovat vapauden.


Hizashi oli nyt melkoisen kummissaan.

Hinata, jahtivouti Hiashin ujo pieni tytär… Hinata, joka oli aina niin pelokas ja toisiin turvautuva… Hinata, joka oli aiemmin pelännyt koko matkaa… Se sama pikkuinen Hinata, joka oli itkenyt niin kovasti sen aviottoman orpopojasta eroamisen johdosta… Tämä sama pieni Hinata…

Tämä sama pieni Hinata nukkui nyt autuas hymy huulillaan reessä peurantaljan alla eikä pelännyt enää tulevaa.


Sininen on taivas, siniset on silmänsä sen.
Siniset on järvet, sinisyyttä heijastaen.
Valkoinen on hanki, valkoiset on yöt kesien.
Valkoiset on pilvet, lampaat nuo taivaan sinisen.


***



HIEMAN PUHETTA HISTORIASTA


Suomen itsenäisyyden alkuaika ei ollut ratkiriemukasta. Tarinan aikakautena, vuoden 1918 alussa, harva suomalainen itse asiassa tiesi, miten maamme itsenäisyys vaikuttaisi heidän elämäänsä – olihan pian itsenäisyysjulistuksen jälkeen puhjennut Suomen sisällissota, joka toi aika paljon muuta ajateltavaa. Maaseudulla elänyt Hinata sukulaisineen ja kanssaeläjineen ei ehkä käsittänyt vuonna 1918, mitä Suomen itsenäisyys oikeastaan merkitsee, mutta vanhemmiksi kasvettuaan he luultavasti alkoivat huomata, miten hieno juttu itsenäisyys onkaan – kunhan he saivat hieman laajempaa perspektiiviä ja kun itsenäisyyden edut alkoivat paremmin tulla esille.

Elleivät sen ajan suomalaiset olisi tapelleet itseään itsenäiseksi kansakunnaksi ja pois Venäjän alaisuudesta, elämämme olisi hyvin todennäköisesti kurjempaa kuin mitä nykyisin: Meidän pitäisi opiskella äidinkielemme rinnalla venäjää; Olisimme Venäjän vallassa oleva vähemmistö; Mahdollisesti elintasomme olisi samalla tasolla kuin mitä itäblokin maissa. Kun Suomi itsenäistyi, suomalaiset saivat paremmat mahdollisuudet ohjata itse omaa tulevaisuuttaan pahemmin isokokoisesta naapurimaastamme piittaamatta. Itsenäinen Suomi ei myöskään ollut ihan läpihuutojuttu, kuten historiankirjat kattavammin aiheesta kertovat.

Nyt on hyvä tilaisuus heittää sitaattia suoraan 1800-luvulta:


”Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla. Olkaamme siis suomalaisia.”
– Adolf Ivar Arwidsson


Hyvää 92. itsenäisyyspäivää kaikille naruto.fi:läisille!