Herään hätkähtäen ja nousen nopeasti istumaan. Hetken ajatukset pyörivät ympyrää päässäni väsymyksestä, mutta pian tajuan olevani omassa huoneessani, ja että on aamu. Suljen nyt ärsyttävästi piipittävän herätyskellon.

Näin taas unta hänestä. Nojaan pääni käsiini kun muistelen sitä. Hän käveli ulottumattomissani, en voinut kuin seurata vierestä avuttomana, katsella hänen menoaan. Irvistän tutun, kevyen kouraisun koskettaessa vatsanpohjaani - miksei minulla ole rohkeutta lähestyä häntä? Näen hänet päivittäin, mutten osaa sanoa niitä sanoja.

Ei, päätän, nyt loppuu ruikutus. Niin, minulla ei ole aikaa surkutella itseäni, tänään alkaa tärkeä tehtävä muun tiimin kanssa. Aion tehdä parhaani siinä, murehtia voisin myöhemminkin. Nousen sängystä ja nappaan vaatteeni mukaan, suunnistaen huoneeni ovea kohti. Vilkaisen ikkunasta ennen poistumista, ja ilmeeni nyrtyy entisestään kulkiessani kylpyhuonetta kohti. Ei vieläkään lunta.

*

"Tenteeen! Huomentaaa!" Hymähdän ja heilautan kättäni vastaukseksi ylienergiselle, venyttelyliikkeitä tekevälle tiimitoverilleni. Joskus mietin tosissani, mistä Lee repii kaiken tuon innon ja itsevarmuuden, varsinkin tähän aikaan vuodesta. Talvi on pimeimmillään, ja on pakkasta, vaikkei lumi olekaan vielä satanut. On epätavallisen kylmä Konohassa, yleensä pakkaset tulevat vasta lumentulon aikaan.

Seuraavaksi käännyn hänen puoleensa. Hän katselee Leetä, hieman paheksuva ilme kasvoillaan. Vakavilla kasvoillaan ja hopeisilla silmillään, jotka olivat lähes samanväriset kuin talvinen taivas. Silmillä, joita jumaloin suunnattomasti.
"Huomenta, Neji", oma ääneni herättää minut mietteistäni, muistan taas pitää ajatukseni piilossa - ei vielä, kertoisin hänelle kyllä, mutta ei vielä. Vielä ei ollut aika. Tummahiuksinen hymähtää vastauksen, ja vilkaisee vielä Leetä, huokaisten toisen verryttelyille, ennen kuin kääntyy kokonaan minun puoleeni.

"Olet hiukan myöhässä", hän toteaa, ja kohottaa hiukan kulmiaan. Kurtistan kevyesti omiani, katsoin tarkkaan että varmasti ehtisin tänään ajoissa.
"En voi olla, kovin paljoa ainakaan", vastaan, mutta en saa häneltä vakuuttunutta ilmettä.
"Tänään oli aikaisempi herätys kuin aikaisemmin, olen tottunut aiempaan rytmiin", selitän, ja haukottelen vielä päälle. Ehkä se vakuuttaa pitkähiuksisen nuorukaisen.

Neji avaa suunsa sanoakseen jotain, mutta en saa tietää mitä, sillä vihreään kokovartalopukuun sonnustautunut poika huikkaa vastauksen hänen puolestaan:
"Se on tahdon puutetta, Tenten! Sinun pitää laittaa kello soittamaan vielä aikaisemmin!" Mutisen jotain myöntymisen kaltaista, mutta pyöräytän silmiäni Leen ollessa taas selin. En jaksa alkaa tuota "nuoruuden into ja voima" - väittelyä toverini kanssa, en tähän aikaan aamusta. Lähtiessäni kotoa oli hämärää, mutta aurinko oli ehtinyt nousta taivasta peittävän harmaan pilvimassan takana, valaisten värittömän tummaa ympäristöä.

Hytisen hieman paksun takkini alla purevan tuulen pyyhkäistessä ohi.
"Eikö Guy-sensei ole vielä tullut?" kysyn, vaikka näen vastauksen itsekin selvästi. Haluan vain pitää jonkinlaista keskustelua yllä. Neji pudistaa päätään, kääntyen katselemaan ympäristöään. Hänen kulmansa ovat kevyesti kurtussa, huulet pienellä, mietteliäällä mutrulla.
"Hän ei yleensä ole myöhässä... Eikä ole hänen tapaistaan määrätä turhan aikaisia tapaamisia", Hyuuga sanoo, osin itselleen, osin minulle. Naurahdan hieman.
"No, senseistä ei koskaan ota kunnolla selkoa, hän on hyvinkin voinut määrätä meidät aikaisemmin tänne pakkaseen, että meidän olisi pakko lämmitellä kunnolla", vastaan ja vilkaisen taas täydessä terässään talven jäljiltä kuihtunutta peltoa kiertävää, käsillään kävelevää Leetä. Poika selvästi otti harjoittelunsa hyvin vakavasti, sitä ei ollut vaikea huomata. Osan, ja minunkin, joskus, mielestä liian vakavasti, mutta kyllä sen ymmärsi. Tiesinhän minä pojan unelman, ja olin ollut samassa tiimissä tämän kanssa kohta kolme vuotta. Lee halusi todella tulla kunnolliseksi ninjaksi, vaikkei ninjutsua kyennytkään käyttämään - yrityksen puutteesta ei häntä ainakaan voinut syyttää.

Kuulen hymähdyksen viereltäni, ja käännyn taas Nejin puoleen.
"Se on kyllä totta, Guy-sensei saa aina silloin tällöin omalaatuisia päähänpistoja", hän toteaa hymyillen. Katseeni jumittuu häneen taas hetkeksi. Hän on muuttunut huomattavasti siitä, mitä hän joskus oli. Hän on nykyään paljon rennompi, aiemmin hän noudatti orjallisesti joka ikistä ohjetta, ja tuntui kuin hänellä ei olisi ollut lainkaan huumorintajua.

Uzumaki Naruto... mietin tuota nimeä, syyllistä Hyuugan muutokseen. Vuotta nuorempi poika oli aina ollut luuserin maineessa, kunnes oli yllättäen voittanut Nejin muutama vuosi sitten chuuninkokeen finaalikamppailuissa. Hyuuga Nejin, joka oli oman vuositasonsa nero, paras kaikessa. Se oli ollut suurin syy Nejin muutokseen - Naruto oli lytännyt pahasti kaikki vanhemman pojan uskomukset kohtalosta, jolloin verirajoitteen perijä oli alkanut katsoa maailmaa uudesta kulmasta. Pieni hymy nykäisee suupieliäni. Muutos oli kyllä ehdottomasti tehnyt tiimitoveristani paremman.

"...-en. Tenten?" Havahdun ajatuksistani ja huomaan Nejin katsovan taas itseäni. Tunnen kasvojeni lämpiävän, pahus, ei pitäisi unohtua ajattelemaan ja tuijottamaan, tarkkanäköinen nuorukainen huomaa sen äkkiä. Ensimmäistä kertaa olen iloinen pakkasesta, se peittää punastumiseni näppärästi.
"A-anteeksi, olin ajatuksissani.. mitä sanoitkaan?" Vilkaisen nopeasti ympärilleni ja huomaan, että Lee on lopettanut harjoittelunsa ja kävelee meitä kohti käsiään heilutellen ja ravistellen.

En saa vastausta, ja käännyn taas Nejin puoleen. Poika katselee minua oudosti hopeisilla silmillään, ja räpäytän pari kertaa omiani.
"M-mitä nyt?" kysyn hämmentyneenä. Poika vain kohottaa hieman kulmakarvojaan ja pudistaa hienoisesti päätään, saaden minut häkeltymään entisestään. En ole aivan varma, mutta luulen huomanneeni huvittuneen pilkahduksen noissa helmiä muistuttavissa silmissä.
"Ei mitään tähdellistä..." hän vastaa, kääntyen taas katsomaan kylän suuntaan, "muuta, kuin että sensei saapuu."

Käännyn katsomaan samaan suuntaan helpottuneena, aloin jo kyllästyä kylmässä seisoskeluun. Olen muutenkin utelias kuulemaan tarkemmin tehtävästämme - Hokage-sama kertoi ainoastaan sen voivan kestää useammankin vuorokauden, ja painotti meille sen tärkeyttä. Tarkemmat yksityiskohdat hän kertoi ainoastaan Guy-senseille, joka kertoisi ne sitten meille hieman ennen tehtävän alkua.
Miksi kaikki salamyhkäisyys? ehdin ajatella, mutta saan vastauksen kun vihreään sonnustautunut tiimitoverini kiitää viereltäni opettajaamme vastaan melko äänekkäästi huutaen. Tsunade-sama halusi ilmeisesti varmistaa, ettei tieto tehtävästä tai sen laadusta kiirisi muiden korviin.

"Huomenta, arvoisat oppilaani!" Guy kajauttaa väläyttämällä tutuksi tulleen hymynsä.
"Huomenta, Guy-sensei!" kajautamme kaikki kolme kolme takaisin, Leen ääni kaikkein ylimpänä. Tervehdysrituaali oli tullut opittua jo kauan sitten, jos yksikin ääni jäi vähän liian vaimeaksi, saisimme heti niskaamme tutun saarnan 'nuoruudesta' - saarnan, jonka Lee oli opetellut ulkoa ja mielellään toisti meille, jos emme olleet tarpeeksi mukana hengessä. Helpointa oli vain pysyä tahdissa.

"Nyt kun olemme kaikki paikalla ja valmiita lähtöön, kerronkin teille tehtävän kokonaisuudessaan", sensei viittoo meitä lähemmäs ja keräännymme piiriksi kuuntelemaan ohjeet.

*

Haukottelen väsyneenä palatessani takaisin leiriin kierrokselta. Päivä on todellakin ollut pitkä, ohjeiden kuulemisesta ja tehtävän alkamisesta on useita tunteja, auringosta ei näkynyt jälkeäkään koko päivänä harmaan pilvimassan vuoksi. Ilta on kuitenkin jokunen tunti sitten jo hämärtynyt yöksi, vaikkei ole edes kovin myöhä. Kehoni vain ei tunnu olevan samaa mieltä - väsyttää aivan tajuttomasti.

Kohtaan kahden nuorukaisen kysyvät katseet, heidän ei tarvitse sanoa mitään ääneen kun jo pudistan päätäni. Guy nyökkää ja kääntää katseensa takaisin rakentamaamme nuotioon.
"Eiköhän tämä riitä tältä erää, menkää te nukkumaan, minä otan ensimmäisen vahtivuoron, seuraavaksi Lee, Neji, ja lopuksi Tenten", sensei toteaa, katsoen jokaista vuorollaan, meidän nyökätessä ymmärtämisen merkiksi. Kömmin omaan, pieneen telttaani poikien mennessä omaansa, isompaan. Annan väsyneen kroppani kietoutua lämpimään makuupussiin ja painun makuulle, mutta uni ei tule heti. Sen sijaan mieleni kertaa kaiken tänään saamamme tiedon.

Hokage-sama epäilee, että Konohaa tarkkaillaan. Viime aikoina hänelle on tullut useita havaintoja salaperäisistä ninjoista, joita ei kuitenkaan koskaan näy kunnolla. Ei ole varmaa, montako heitä on, mitä varten he piileskelevät ja mitkä heidän aikeensa ovat. Meidän tehtävämme on selvittää ne. Guy kertoi Tsunaden valinneen meidän ryhmämme, koska meillä on voimakkaimmat taistelijat, mutta myös yksi jäljittäjä.

Päästyämme Konohan ulkopuolelle Guy antoi kaikille lähetin-vastaanotin pannat, ja antoi ohjeet lähteä kiertämään metsää ja tutkimaan ympäristöä. Kukaan ei saanut olla liian kaukana toisesta, jos yhdelle tulisi ongelmia, joku olisi lähistöllä ja voisi tulla apuun.
Kuten odotettua, tänään ei ollut tapahtunut mitään erityisen epäilyttävää - tiesimme ninjojen olleen jossain lähistöllä, näin pariin kertaan epämääräisen varjon pensaassa tai puunoksalla, mutta en enempää. Rypistän kulmiani tuijottaessani teltan seinää, he tarkkailevat meitä, tutkivat. Selvittävät kykymme ja heikkoutemme, ennen kuin käyvät kiinni. Omituisinta vain on, ettei Neji kertaakaan havainnut jälkiä heistä, vaikka hänellä oli moneen kertaan Byakugan päällä. Salaperäisillä ninjoilla oli selvästi jokin kyky tai keinoa pysyä piilossa Hyuugan verirajoitteelta, vaikka sen pitäisi osoittaa kaikki elollinen lähes kolmensadankuudenkymmenen asteen säteeltä.

Mitä he aikovat? Mitä he tietävät? En ehdi edes kunnolla pohtia vastausta noihin, kun olen jo täydessä unessa.

*

Seuraava aamu valkeni samanlaisen harmaana ja tylsänä kuin edellinenkin, ja myös jatkui sellaisena pimenevään iltaan asti. On minun vahtivuoroni, istun  nuotion äärellä odottelemassa muita kierroksiltaan. Haukottelen makeasti, tämä on viimeinen kierros tältä päivältä, jonka jälkeen pääsisi nukkumaan. Tai muut pääsisivät, minun on määrä ottaa ensimmäinen vahtivuoro.

Havahdun mietteistäni, joihin olin huomaamattani unohtunut, kuullessani rätinää radiolähettimestä kaulaltani. Joku otti yhteyttä.

"Haloo? Tenten täällä", lausun säädettyäni mikrofonin ja kaiuttimen päälle.

"Täällä Lee, onko kaikki kunnossa siellä, Tenten?" särisevä pojan ääni vastaa minulle.
"Kaikki kunnossa, mitään epäilyttävää ei ole sattunut. Entä siellä, onko mitään näkynyt?" kysyn takaisin, mutta saan vastaukseksi vain kielteistä muminaa.
"Ei mitään erityistä, eivätkä sensei tai Nejikään ole raportoineet. Ainoastaan muuta-- GAH!" Syöksähdän vaistomaisesti seisaalleni kuullessani pojan älähdyksen.
"Lee? Lee!" kutsun häntä useasti, mutta en saa vastausta. Yhteys on kuitenkin yhä päällä, ja kuulen mutisevaa, melkein kuiskaavaa keskustelua. Tunnen sydämeni sykkeen kiihtyvän, ja nielaisen. Ovatko nämä nyt ne Konohaa tarkkailleet salaperäiset ninjat? Onko Lee kunnossa?

"Konoha senpuu!" Kuulen pojan äänen vastauksena kysymykseeni, mutta se kuuluu etäisenä. Lähetin on ilmeisesti irronnut hänen kaulaltaan, mutta hän on kunnossa. Otan nopeasti yhteyttä sekä Guy-senseihin että Nejiin, ja raportoin heille tilanteen.

"Pysy sinä siellä", sensei opastaa, "Neji tulee sinne, kutsumme teitä jos tarvitsemme apua."
"Ymmärretty. Kuitti", vastaan ja suljen yhteyden kummaltakin. Yritän istua alas, mutta nousen taas seisomaan ja alan kävellä ympyrää pimeässä illassa. En vain voi rauhoittua, kun tiedän että jossain on tappelu, ja minun pitäisi odottaa täällä!

Viime tingassa huomaan pienen välähdyksen ja ehdin väistää juuri ja juuri ohi lentävän senbon-neulan. Huomaan sen pinnassa jotain tahmeaa - myrkkyä!

"Pahus, olisi vain osunut, olisimme molemmat päässeet helpommalla", kuulen miehen äänen takaani, ja käännyn nopeasti ympäri. Edessäni seisoo kolme tismalleen samanlaisissa vaatteissa olevaa ninjaa, kaikki ulkonäkönsä perusteella miehiä. Heidän kasvoillaan oli maski, ja jonkinlaiset lasit silmien peittona.
Ei mikään ihme, että heitä oli vaikea havaita, heidän vaatteensa sulautuvat maastoon täydellisesti.

"Keitä olette? Mitä haluatte?" kysyn voimakkaalla äänellä ja otan valmiusasennon, vien käden yhden kääröpiilon lähelle, valmiina kutsumaan shurikenparven avukseni.
Miehet katsovat suuntaani rennon oloisina, he eivät tunnu ottavan minua kovin vakavasti.
"Meidän ei tarvitse kertoa sinulle, neiti hyvä, et hyödy tuosta tiedosta juurikaan", ensin puhunut vastaa, viskaten taas muutaman myrkytetyn senbonin minua kohti. Väistän ne helposti hyppäämällä korkealle ilmaan, ja samalla vedän käärön esiin avaten sen eteeni. Kuuluu kevyt pamaus ja savupilven saattelemana kymmenittäin shurikeneja lentää kohti vihollisiani. En jää edes katsomaan, osuiko yksikään, vaan nappaan samantien kaksi muuta kääröä heittäen ne aukeamaan ilmaan. Niiden pyöriessä spiraalinmuotoisina hyppään itse niiden keskelle ja tartun kääröjen päihin, nopeuttaen niiden pyörimistä.
"Sōshōryū!" huudan suosikki-iskuni nimen useiden posahdusten kuuluessa kääröjen eri kohdista muodostaen kaksi suurta, lohikäärmeen muotoista savupilveä ympärilleni. Savun seasta lentää kymmeniä ja taas kymmeniä erilaisia aseita kohti kolmea ninjaa, ja niiden loppuessa loikkaan lähimmälle oksalle ja siitä vielä sivuun, pysytellen savun seassa piilossa. En kuitenkaan ehdi kunnolla edes laskeutua oksalle kun tunnen nyrkin uppoavan vatsaani. Lennän muutaman metrin taaksepäin, mutta onnistun juuri kääntämään itseni pudotessani, ja laskeudun jaloilleni.

Savupilven laantuessa huomaan noiden kolmen ninjan nyt piirittäneen itseni. Katsahdan ympärilleni ihmeissäni, eikö muka yksikään aseeni osunut heihin? Sitten muistan jotain.
He käyttävät tuulitekniikoita, tajuan. Samoja, joilla Hiekkakylän Temari, vastustajani chuuninkokeessa jokunen vuosi sitten, torjui saman aseiskun, ja kaikki muutkin käyttämäni. Miehet eivät tee mitään, seisovat vain paikoillaan minua katsellen. Sitten kaikki kolme heittävät senboneita suuntaani, ja onnistun vain täpärästi väistämään ne. Hyödynnän väistöliikkeitä piilottaakseni käsieni liikkeet, ja nykäisen sormiin kiedotuista naruista tiukasti - nykäisyä seuraa joukko lentäviä teräaseita, jotka lentävät kohti miehiä, ja osuvatkin kahteen heistä. En kuitenkaan ehdi riemuita osumastani vahingoittumattomaksi jääneen sännätessä kimppuuni suunnattomalla nopeudella. Hänellä on kunai kädessään, ja loikkaan taaemmas saadakseni etäisyyttä. Nykäisen uudestaan sormestani, piilottaen eleen väistöliikkeeseen miehen huitaistessa kunain kohti vasenta kättäni. Kohta suuntaamme lentää musta nunchaku miehen takaraivoa kohti, ja hän väistää sen pelkällä onnella liikkuessaan juuri toiseen suuntaan, aseen lentäessä hänen korvansa vierestä. Nappaan aseen näppärästi käsiini kesken ilmalennon, ja pyörittelen sitä uhkaavasti edessäni. Vastustajani ei kuitenkaan anna sen häiritä itseään pitkään, vaan aloittaa pian uuden hyökkäysaallon. Onnistun helposti torjumaan ja väistelemään hänen iskujaan, ja annan miehelle itselleen muutaman hyvän osuman. Hän on kuitenkin nopeampi, ja kohta saan lujan potkun leukaani. Hetkeen en tajua mistään mitään, kunnes tunnen pistävää kipua selässäni ja käsissäni, ja tajuan kauhukseni saaneeni osuman heidän myrkky-senboneistaan. Ehdin laskea ainakin kuusi tai seitsemän neulaa, ennen kuin rojahdan maahan ja silmissäni alkaa sumeta. Näen kolme lähestyvää jalkaparia maanpinnalla, ja kuulen tutun äänen huutavan jotain, nimeäni ehkä? En tiedä, enkä ehdi ottaa asiasta selvää kaiken pimetessä...

*

"Mmmmh...." mumisen itsekseni avatessani silmäni hitaasti, mutta suljen ne melkein saman tien. On niin kirkasta, eihän tällaista kestä. Kirkasta... kuolinko? Olenko nyt taivaassa?
"Ah, hän heräsi", kuulen helpottuneen äänen viereltäni, Neji. Onko hänkin kuollut? Miksi minulla on tunne, että olisin unohtanut jotain, kuin tuo ääni olisi sanonut joitain tärkeitä asioita?
Avaan uudestaan silmäni, mutta hetkeen en erota mitään tuosta sokaisevasta kirkkaudesta. Hitaasti alan hahmottaa tummempia kohtia, jotka tunnistan ensin henkilöiksi, ja lopulta tiimikseni, Sakura on myös siellä. Olemmeko kaikki kuolleet? Mutta, miksi Sakura olisi kuollut?
"Minkälainen olo? Heikottaako?" Vihreät, lempeät silmät katsovat omiini kysyvinä, huolestuneina, mutta vastaamisen sijaan alan hitaasti kiertää katsettani tilassa. Tajuan makaavani vuoteessa, peitto päälläni.
"M-mitä...? Missä...?" Kieleni tuntuu paksulta ja kömpelöltä, enkä pysty muodostamaan edes kunnollisia lauseita. Kampean itseni nuoremman tytön avustuksella istumaan, ja hän tukee selkäni tyynyillä. Tuntuu kuin pääni olisi täynnä pumpulia, kaikki tuntuu etäiseltä ja hieman sumealta, mutta skarppaan niin hyvin kuin voin pysyäkseni tilanteen tasalla.
"Sait aika paljon lamauttavaa myrkkyä kehoosi, aivan liikaa, sanon minä. Olisivat sentään voineet olla hieman varovaisempia", Sakura tuhahtaa äänekkäästi, mutta en voi kuin katsoa häntä hölmistyneenä. Mistä tämä puhuu?

Neji huokaisee nuoremman tytön vieressä, ja käännän katseeni häneen.
"Parempi kai selittää hänelle alusta asti..." hän aloittaa vilkaisten myös opettajaamme sekä Leetä, jotka molemmat nyökkäävät hyväksyvästi. He ovat olleet epätavallisen vaitonaisia...

Minulle selviää, että olen ollut kaksi päivää tiedottomana, ja alan selityksen ja virkoamisen myötä muistaa tapahtumia tehtävästämme.
"Niissä senbon-neuloissa oli siis jonkinlaista tainnuttavaa ainetta?" täsmennän vielä kuulemani, Sakuran nyökätessä. En ehdi avata suutani kysyäkseni syytä, kun Guy alkaa kertoa minulle tarkemmin tehtävästämme.

"Pian on taas aika uusiin chuunin-kokeisiin, ja halusin tehdä teille pienen kokeen. Olette kehittyneet hurjasti viime näkemästä, voin ylpeydellä todeta teidän olevan valmiita", sensei hymyilee kaikille rohkaisevasti, mutta en voi kuin tuntea häpeää.
"M-mutta, minähän hävisin heille..." mutisen ja käännän katseeni syliini. Voimakas nauru kuitenkin saa minut nostamaan taas katseeni, ja suklaiset silmäni leviävät hämmennyksestä huomatessani kaikkien ympärilläni olevien nauravan hyväntuulisina - eivät pilkkaavasti, pikemminkin hyvällä tavalla huvittuneina.
"Ahaha, jos olisitkin voittanut heidät, sinut olisi saman tien ylennetty jouniniksi", sensei sanoo saatuaan naurun herkeämään, "te taistelitte muutama päivä sitten Konohan Anbuja vastaan."

Räpäytän silmiäni, alan ymmärtää. Sen vuoksi he pystyivät piilottamaan chakransa niin taitavasti, että jopa Hyuuga-klaanin nerolla, Byakuganin mestarilla oli vaikeuksia löytää heitä.

"Onko olo nyt millainen? Yhtään parempi?" Sakura kysyy, nyökkään, ja avaan suuni vastatakseni, mutta vatsani ehtii ensin - kuuluu vain äänekäs kurahdus, hetken on hiljaista, ja kaikki repeävät taas nauruun, minä heidän mukanaan.
"Nälkä on", sanon vielä Sakuralle, vaikka tiedänkin sen olevan turhaa. Tyttö nyökkää hymyillen.
"Se on hyvä merkki. Minä käyn hakemassa sinulle syötävää", vaaleanpunahiuksinen nousee ylös ja aikoo siirtyä ovelle, mutta Lee ehättää väliin.
"Ah, minä tulen auttamaan, Sakura-san!" poika säntää pystyyn ja kiirehtii avaamaan oven herrasmiesmäisesti. Sakura katselee hetken hiukan kummissaan vihreäpukuista, mutta hymyilee sitten ja astuu kiittäen ovesta käytävään. Ehdin nähdä onnenkyyneleet innokkaan tiimitoverini poskilla tämän seuratessa ensirakkauttaan. Myös Guy ja Neji poistuvat huoneesta, nuorukainen jää kuitenkin viivyttelemään hiukan ovelle. Hän katselee minua tutkimaton ilme kasvoillaan, enkä osaa kuin katsella kysyvänä takaisin.
"Hyvä, että olet kunnossa", hän lopulta toteaa, ennen kuin poistuu ovesta, jättäen minut yksin.

Äkkiä muistan jotain. Muistan, kuinka joku huusi minua ollessani pimeydessä, huusi nimeäni toistuvasti, piti yllä valoa, jota kohti saatoin kulkea. Äänet olivat vaimeita, ja kaikuivat kuin suuressa tilassa, tai tulivat jonkin paksun läpi. Saavuttaessani valon, juuri ennen kuin heräsin Konohan sairaalassa, muistan kaksi sanaa, jotka olivat olleet kuiskaustakin vaimeampia, mutta selviä ja kirkkaita kuin vuoristopuro:
"Rakastan sinua."

Suuni leviää hitaasti pieneen, pehmeään hymyyn, leviten koko ajan onneni kasvaessa. Käännyn katsomaan ulos sairaalahuoneen ikkunasta, jonka vierellä sänkyni on, ja päiväni kirkastuu entisestään: lunta. On satanut paksu kerros puhtaan valkoista lunta, ja suuria, paksuja hiutaleita sataa edelleen. Nojaudun taaksepäin sulkien silmäni yhä hymyillen. Tämän parempaa joulua tuskin on... pohdin unisena, ja nukahdan rauhalliseen uneen unohtaen täysin Leen ja Sakuran, joiden pitäisi tuoda minulle kohta ruokaa.

~'~