"Ottakaa ne saastat kiinni!"

Tunsin kuinka kovasta työstä karhea käsi, mutta silti niin suloisen pehmeä tarttui nopeasti omaani.
"Tule Hidan! nopeasti nyt!" Sanoi normaalisti möreä ääni, mutta nyt se värähteli pelosta.

Kuulin kuinka meitä takaa-ajavien ihmisten äänet voimistuivat askel askeleelta. Kun he saavuttaisivat meidät, se olisi tämän tarinan loppu. Meidän tarinamme.

(tämä on sitten pätkä ficin tulevasta lopusta)
____________________________________________________________________

Oli aamu. Taas paskan elämäni kalenterista repäistiin uusi sivu, mikä tarkoittaisi taas yhtä niin tuskallista päivää.

Nousin kuitenkin ylös. Samalla oveltani kuului koputus.
"Vittu se on auki." Sanoin tuohtuneena
Ovi avautui ja sisään astui pieni ja laiha tyttö. Yllänsä hänellä oli tavallinen palvelusväen asu. Jaahas.. Isä oli tainnut taas erottaa porukkaa, sillä en ollut nähnyt tyttöä ennen.

"Huomenta nuori herra. Olen Juni. Tulin vain tarkistamaan, että olette herännyt." Tyttö vikisi.
"Turhaan edes vaivaudut, saat kuitenkin kohta potkut. Mutta kiitos kuitenkin." Sanoin huokaillen
Tyttö kääntyi lähteäkseen. Hän sopersi vielä jotain, josta erotin vain, että aamupala oli valmis.

Vedin ylleni vanhan sinisen kimonon, jossa oli vaaleanruskea sidontanauha. Jalkaani sujautin puiset sandaalit. Katsahdin ympärille ja näin niin helvetin siistin ja viimeisen päälle laitetun huoneen, että teki mieli sotkea se ja pistää paskaksi. Hillitsin kuitenkin itseni ja raahauduin vessaan. Katsoin itseäni peilistä ja näin naiselliset nuoren miehen kasvot.

Vilkuilin hopeisia hiuksiani ja etsin kamman. Kampasin niskaan asti yltävän tukkani kuten aina eli siis taakse. Sitten laiha olemukseni katosi peilistä. Polvistuin ja tartuin oveen työnteekseni sen sivuun. Nousin ja astuin oven toiselle puolelle. Polvistuin uudelleen ja suljin oven.

Lähdin kävelemään käytävää pitkin. Seinillä riippui useita naisten muotokuvia, mutta vain yhden luo pysähdyin hetkeksi. Kuvassa oli kaunis nainen. Mustat hiukset, kultainen kimono, sirot kasvot. Kumarsin kuvalle kohteliaasti ja silitin maalauksen poskea.
"Anna jo olla typerä nulikka! Tuo huora on jo kuollut ja kuopattu." Kuului ääni selkäni takaa.
"Isä! Älä vittu puhu äidistä noin!" Karjuin.
Vastaukseksi sain läimäytyksen poskeeni ja sanat:
"Hidan, minulle et puhu noin! Ja vaihda tuo rääsy yltäsi."
"En."
"Antaa olla. Häivy silmistäni, minulla on kiire."

Kiehuin raivosta, kun kävelin portaita alas. Kuinka vihasinkaan isääni! Se saatanan lähettiläs ei ollut tehnyt koskaan mitään hyvää. Hän oli tapattanut äitini ollessani vasta viisivuotias. Siitäkin oli jo 12 vuotta. Kaipasin äitiäni syvästi, vaikka en muistanutkaan hänestä juuri mitään. Minulla oli kuitenkin muistikuvia siitä kuinka lempeä hän oli ollut. Ja ainut ihminen joka minua on koskaan rakastanut.

Kun saavuin ruokasaliin, kumarsivat palvelijat minulle.
"Älkää viitsikö! Olen sanonut teille ettei teidän tarvitsi minulle kumartaa."
"Mutta isäntä on käskenyt.." Sanoi joku palveriattarien joukosta.
"Vitut siitä mulkerosta."

Polvituin tyynylle ruokapöydän eteen ja silmänräpäyksessä eteeni ilmestyi teekuppi.
"Otatko jotain syötävää Hidan-sama?" Kysyi vanhuuden päiviään lähestyvä Chiko.
"Ei kiitos Chiko." Sanoin
"Juo sitten teesi äkkiä, sillä kello lähestyy kuutta."
"Kylläkyllä."

Vihreän teen juotuani nousin ylös ja suoristin ryppyisen kimononi. Saavuttuani ulko-ovelle minua vastassa odotti uusi palvelija Juni.
"Kutsunko nuorelle herralle kärryn?"
"Ei tarvitse. Kävelen tänään."
Juni avasi minulle oven. Ulkoa puhalsi viileä syystuuli. Se leikki kirsikkapuun kukilla joita leijaili ilmassa, tansittaen niitä kauniisti. Ilma tuoksui raikkaalta. Yöllä oli tainnut sataa.

"Huomenta Hidan." Sanoi ääni. Se kuului ainoalle 'ystävälleni' Zazulle.
"Huomenta." Vastasin ilahtuneena
"Kuinkas paskasti on mennyt?" Tummatukkainen Zazu kysyi.
"Paskasti."
"Olet tainnut saada taas isältäsi turpaan." Hän sanoi osoittaen pikku hiljaa violetiksi muuttuvaa poskeani.
"Näinhän se aamu lähtee käyntiin. Turpajuhlilla." Vastasin ikäiselleni miehenalulle. " Mutta minun täytyy nyt mennä etten myöhästy."
"Joo. Minunkin pitäisi jatkaa töitä. Muuten sitten kun tulet haluan esitellä sinulle uuden lisäyksen palvelusväkeemme tänne miesten puolelle."

Vilkutin Zazulle ja lähdin kävelemään pitkää pihatietämme pitkin. Ennen kuin edes pääsin tiluksiemme porteille, ne avautuivat. Päästyäni läpi ne sulkutuivat jättäen taakseen talomme.

Minua ei huvittanut yhtään mennä kouluun. Siellä minua vain kiusattiin hopeisten hiusteni ja naisellisten piirteideni takia. Mutta kun kiusaajat saivat tietää, että olin suuren yakuza perheen poika, loppui kiusaaminen anteeksi pyytäen, mutta vain siihen asti kun tuli uusia palikkapäitä, jotka eivät tienneet kuka olin.

Inhosin olla yakuza perheen poika. Minua vain pelättiin sen takia. Ei sillä, että olisin mitään kavereita, saati sitten tyttöystäviä halunnut. Kuinka osaisin välittää jostakusta, kun olin elänyt vihan, katkeruuden ja valheiden keskellä. Mutta ei yksinkään kiva ollut olla.

Matkani vei minut kallioilla sijaitsevalle koululle. Alhaalla meri kuohui tylsyyteensä. Katsoin koulun julkisivua hetken ja mietin sen sisällä odottavia katseita. Jotkut vihaisin, toiset pelokkaita jopa nauravia.
"Kauheaa paskaa.." Mutisin itsekseni

Kello pirahti sen merkiksi, että koulupäivä oli ohi. Luokkaan nousi kauhea häly. Kaikki olivat innoissaan. Miksi minun yleensä piti käydä täällä? Tulevaa elämää vartenko? Mitä vitun elämää.. Odotin hetken kunnes muut olivat lähteneet ja lähdin sitten vasta itse. Ovi oli täynnä hikisiä kädenjälkiä, että ihan ällötti koskea siihen.

Kävelin eri reittiä kuin tulessa kouluun. Valitsin reitin joka oli hiljainen ja syrjäinen. Tuskin ketään tuli vastaan. Tuuli yltyi ja puut huojuivat sen lempeään tahtiin. Kaikialla oli niin kaunista, että teki mieli rösähtää maahan ja huutaa, kiljua ja itkeä elämää. Mutta en tehnyt niin, koska pelkäsin, että joku näkisi. En voinut itkeä kenenkään nähden. Tosin yön hiljaisina tunteina asia olisi toinen.

Sitten muistin Zazun puheet uudesta apulaisesta. Millainen hän olisi? Nuori? Vanha? Huomasin olevani yllättävän kiinnostunut. Mikä oli ihmeellistä sillä yleensä ihmiset eivät kiinnostaneet minua. Ei aikaakaan, kun tutut portit ilmestyivät näkökenttääni.

Talomme sijaitsi syrjäisellä paikka. Poliisien ja muiden ulottumattomissa. Talo oli puinen, perinteinen. Piha oli laaja. Täynnä rakastamiani kirsikkapuita, muotoiltuja pensaista, pieniä lampia, joiden yli kulki siltoja. Nurmikko oli millilleen tasaiseksi leikattu. Maassa oli lamppuja, jotka valaisivat iltaisin pensaita.

"Hidan! Täällä näin." Zazu huitoi pensaiden seasta.
Innoissani melkein hyppelin Zazun luokse.
"Kakuzu, tule tänne hetkeksi." Zazu huitoi ohi kulkevalle miehelle.
Mies kääntyi, painoi hattunsa syvemmälle päähänsä ja tuli luoksemme.
"Tässä on Kakuzu." Zazu esitteli. "Älä nyt ujotele, ota vaan tuo hattu pois päästäsi."
Vastahakoisesti mies otti hatun pois, mutta piti katseensa silti naulittuna maahan.

"Hei ja tervetuloa tänne helvettiin." Sanoin
Mies kumarsi syvään.
"Ei sinun tarvitse kumartaa, mutta olisinkin kyllä kiitollinen jos näkisin kasvosi, että tietäisin kenelle puhun."

Arasti mies lähti kohottamaan päätään. Kun hän sai kasvonsa tarpeeksi korkealle, osuivat ilta auringon viimeiset säteet niihin, valaisten ne. Järkytyin aluksi. Suupielistä, jos niitä edes oli, lähti korviin asti yltävät arvet. Joita koristivat mustat tikit. Miehen iho oli normaalia tummenpi, lähes tummanruskea. Hänellä oli mustat hiukset, jotka olivat kehnosti niskassa nutturalla. Yllään hänellä oli tummanvihreä, haalistunut ja kulunut kimonon reikale.

Omalla tavallaan hän oli komea ja säläperäinen. Tällä silmäyksellä arvelisin hänen olevan lähes 30-vuotias.
"Kuinka vanha olet?" Kysyin kiinnostuneena.
"Tuota.. Olen 23 vuotta." Kuului hiljainen murahdus.

23?! Pahasti pieleen. Rankka työ oli selvästi tehnyt tehtävänsä noihin riutuneisiin kasvoihin. Kakuzu katsoi minua hetken. Sitten tajusin katsoa häntä silmiin. Tunsin hukkuvani.. Nuo puna-vihreät silmät kohtasivat vaaleanpunaiset ja ne tarkastelivat toisiaan hetken. En ollut koskaan nähnyt niin puoleensa vetäviä, arvoituksellisia silmiä. Niissä säihkyi häpeä, mutta samalla urheus ja yksinäisyys. Tuijotin niin kiinteästi niitä silmiä, että unohdin missä olin. Vaivuin ikään kuin uneen, josta Zazu herätti minut huitomalla kättänsä naamani edessä.

"Hidan, maa kutsuu."
Havahduin, mutta pyörintä päässäni jatkui.
"Aaa.. Tuota. Olen muuten Hidan. Hauska tutustua tai jotain." Sanoin vieläkin hämmentyneenä ja ampasin häpeissäni juoksuun.
Taakseni jäävät miehet katselivat perääni hölmistyninä.

En ollut koskaan tuntenut mitään tuollaista. Se oli lähes pelottavaa. Juoksin vain nopeasti oman huoneeni rauhaan, jotta saisin selvitettyä ajatukseni. Jotka pyörivät ympyrää, kuin karusellissa. En edes vaivautunut polvistumaan oveani avatessa. Rösähdin lattialle. Tunsin kuinka sydämeni hakkasi ainakin tuhatta ja sataa. Minua pelotti, en tiennyt mitä oikein oli. En tiennyt mistään mitään. Minulle tuli tunne, että tästä ei seuraisi hyvää. Mutta ne silmät.. Jokin niissä oli lumonnut minut.

Yritin nukkua vähän aikaa, mutta ei siitä tullut yhtään mitään. Ajatukseni pyörivät vain Kakuzussa. Hetken minulla kävi mielessä tehdä jotain todella hirvittävää itselleni. Etsiskelin jotain terävää huoneestani jolla olisin voinut vahingoittaa itseäni tai jopa riistää henkeni. Niin paljon pelkäsin sisälläni vellovaa tunnetta. Mutta en pystynyt siihen, vaan menin ikkunan ääreen katsomaan alkavaa yötä. Toivoen, että se rauhoittaisi.

Saisin katsella rakastamiani kirsikkapuita ja niitä pieniä lampia, ajatellen, että kohta ne jäätyisivät. Pian koko piha saisi kauniin valkean peitteen, joka peittäisi sen jokaisen virheen. Lumen alla sen ei tarvitsisi hävetä epätasaisia ruohonpätkiään tai nurmelle levinneitä kiviä. Silloin se saisi levätä.

Kun saavuin ikkunan ääreen ajatukseni katkesivat kuin näin Kakuzun ulkona kävelemässä. Mitä hän siellä oikein teki? Puutarhurit olivat päässeet jo ajat sitten vapaalle, sillä lähestyihän kello jo yhdeksää. Uteliaisuus vei lopulta voiton ja päätin lähteä ulos. Otin kengät jalastani, jotta kukaan ei kuulisi askeleitani. Pääsin alakertaan asti huomaamatta, melkein ulko-ovelle asti. Mutta sitten kuulin ääniä takaani.

"Etkö aikanut syödä tänään mitään Hidan-sama?" Chikon ääni kysyi
"Ei minulla ole nälkä."
"Asia selvä. Oletko menossa jonnekkin?"
"Ajattelin mennä vähän kävelylle, jos saisin unta paremmin."
"Älä ole pitkään, ettet vilustu." Chiko sanoi huolehtivaisella äänensävyllä.
"En ole." Huikkasin ja katosin oven toiselle puolelle.

Ulkona oli lähes kylmä. Kiedoin käteni rintakehäni ympärille. Ilma tuntui raskaalta. Hengittäessä se jäi ikävästi keukoihin kiinni ja oli muutenkin raskas hengittää. Tunsin kuinka joku tarrasi olkapäähäni. Käsi hivutti vahingossa huonosti kiinni olleen kimonon olkapääni kohdalta pois. Alta paljastui heleä ihoni ja vahvasti ulospäin törröttävät solisluuni.
"Anteeksi, ei ollut tarkoitus." Kuului hiljainen, ikäänkuin kuiskaus takaani.
"Kakuzu! Ei se mitään, mutta voisitko päästää irti, että saisin kimononi takaisin ylleni?"

Ote helitti ja sain paljaan ihoni kankaan alle lämpimään.
"Kiitos. Mitä sinä teet näin myöhään ulkona?" Kysyin
"En mitään ihmeellistä. Kunhan tutustun uuteen elinympäristööni."
"Haluaisitko kävellä vähän matkaa yhdessä?"

Kakuzu lähti jo menemään edeltä. Jouduin ottamaan pari juoksu askelta, että sain hänet kiinni. Kävelimme hetken aivan hiljaa. Aina kun katsoin Kakuzua, yritin olla tuijottamatta arpia hänen kasvoissaan. Yhtäkkiä minut valtasi halu tarttua Kakuzun isoon ja karkeaan käteen ja pitää siitä kiinni, puristaa sitä.

Kuvittelin mielessäni kuinka lämmin se käsi voisi olla. Kakuzun möreä ääni kuitenkin katkaisi ajatukseni.
"Mitä sinulle on käynyt?" Hän kysyi osoittaen turvonnut poskeani.
"Isä taas vähän innostui aamulla. Ihan normaalia." Vastasin hieroen poskeani. Minun teki mieli kysyä miten hän oli saanut arvet kasvoihinsa, mutta en kehdannut.

Istahdin betoniselle penkille, jonka takana oli tiheä pensaikko. Penkki tuntui kylmältä takapuoleni alle, mutta en antanut sen haitata, sillä halusin istua. Kakuzu tuli viereeni istumaan. Kiedoin kimonoani paremmin ylleni ja vedin jalkani yhteen, ettei muulle ruumiilleni tulisi kylmä.
"Sinulla taitaa olla kylmä, kun melkein täriset siinä?" Vieressäni istuva mies kysyi.
"On minulla vähän.." Sanoin hampadeni kalinan alta.

Ennenkuin edes aavistin mitään, Kakuzu oli tullut lähemmäs ja siepannut minut syliinsä. Hän kietoi vahvat kätensä ympärilleni.
"Onko nyt lämpimämpi?" Sanoi tällä kertaa lempeä ääni.
"J-joo." Ääneni värisi, kurkkuani kuivasi, enkä tahtonut saada sanaa suustani. Mutta kyllä minulla oli lämpimämpi siinä sylissä istuessani. Se syli oli niin lämmin ja pehmeä. Siinä olessani minulla oli hyvä olla. Se tuntui kodilta, paikalta jossa kaikki murheet häviävät. En osaa selittää miksi siinä oli niin mukava olla tai että miksi en lähtenyt siitä. Oli tämäkin näky! Yakuzu perheen poika istui puutarhurin sylissä, joka oli vielä kaiken kukkuraksi mies. Onneksi oli pimeä ja ulkona ei liikkunut kukaan.

"Tässä on todella hyvä olla. Enkö saisi jäädä tähän asumaan?" Kysyin Kakuzulta, katsoen niihin lumoaviin silmiin.
Sitten näin ihanimman hymyn, joka puhkesi pian pieneen nauruun.
"Jos vain haluat." Kakuzu sanoi edelleen vähän hymähdellen.
"Kiitos tästä. Vaikka en tunnekkaan sinua, minulla on turvallinen olo." Sanoin punastellen. "Minulle tulee sellainen kummallinen olo. Sellainen 'nyt millään ei ole hevonvitun väliäkää' -olo. Se on todella pelottavaa, koska en ymmärrä mistä se johtuu."

Katsahdin Kakuzuun ja näin kuinka hänen kasvoilleen levisi syvä puna. Sitten hänen aikaisempi hymynsä hyytyi. Hän irroitti otteensa ympäriltäni ja tarttui leukaani. Hän veti minut lähemmäs itseään. Hän lopetti vetävän liikkeen vasta sitten, kun nenämme melkein hipoivat toisiaan. Hän katsoi vaalenapunaisiin silmiini kiinteästi, enkä voinut olla katsomatta takasin. Tämä katse oli niin läpitunkeva, etten voinut sietää kuinka se tutkaili minua, mitaten tarkasti jokaisen kasvon piirteeni, silmäkulmani juovan. Suljin silmäni paetakseni sitä katsetta.

Sitten tunsin huulillani jotain kosteaa ja kuumaa. Su-suuteliko hän minua? Se suudelma oli niin suloinen ja ihana. Se muistutti minua rakkaudesta ja äidistäni, että en vain voinut vastustaa sitä. Kakuzu veti välissä henkeä, mutta vain palasi takasin huulilleni. Varovasti raotin suutani, jotta hän saisi kielensä suuni sisälle. Varovasti, mutta taitavasti hän hyväili kielellänsä omaani. Kakuzu alkoi valuttamaan kimonoa yltäni. Tunsin kuinka kylmä ilma veti ihoni kananlihalle. Nyt mies suuteli kaulaani. Näykkien hän puri vaaleaa kaulaani jättämättä siihen jälkiä.

Oloni oli niin hyvä, mutta samalla niin tukala, että voisin räjähtää. Tunsin kuinka käsi siirtyi polvelleni ja lähti matkaamaan siitä hiljalleen ylemmäs. Se sujahti kimononi alle ja tarttui sukuelimeeni. Tunsin hierovan liikkeen haaroissani. Minne tämä oli johtamassa? Turvallisuuden tunne alkoi hiipua ja sen tilalle hiipi pelko.
"L-lopeta Kakuzu!" Huusin huokausten seasta.



End of chapter one. Hehe, jäipäs se mehevään kohtaan. :D Yritin lisätä kuvailua, tiedä nyt onnituinko siinä.
kommetit ja pisteet ovat enemmän kuin tervetulleita ~<3~