Oli kylmä. Kirpeä talvituuli puhalsi, tunkeutuen kankaan lävitse iholle. Pakkanen kipristeli poskia ja sai ne punoittamaan. Oli kolmas adventti, ja minun oli tarkoitus tavata eräs henkilö. Tämä henkilö oli vain auttamattomasti myöhässä. Kiedoin kaulahuivia tiukemmalle ja vedin pipoa syvemmälle päähäni. Ohuet sormikkaani eivät lämmittäneet käsiäni tarpeeksi, joten työnsin ne punaisen takkini taskuun. Tai ainakin oletin sen olevan punainen. En tiennyt. Oletin maan olevan valkea. Oletin että puut olivat valkoisen lumivaipan peitossa. Ja oletin että penkki jolla istuin oli ruskea ja että sitä peitti kuultava jääkukkatarha. Mutta mitään en tiennyt varmaksi. Koskaan en saisi tietää oliko lumi muuttunut vaikka vihreäksi. Tai että oliko takkini todella punainen. En voinut olla varma edes taivaan sinisyydestä, kenties sekin oli muuttunut mustaksi. Aivan kuin minun maailmani. Minun maailmassani kaikki oli mustaa. Koskaan en nähnyt valoa tai värejä. En nähnyt edes muotoja. Kuin eteeni olisi vedetty musta verho. Ja tavallaan olikin. Oman tyhmyyteni takia näköni oli sumentunut päivä päivältä enemmän kunnes esirippu oli laskeutunut kokonaan. Olin yhtenä aamuna herännyt ja avannut silmäni näkemättä mitään. En nähnyt käsiäni tai edessä olevaa seinää. Olin sokeutunut täysin. Ensin olin pelästynyt sitä, mutta kuten sanotaan aika parantaa haavat. Ei tosin kirjaimellisesti tällä kertaa, mutta totuin sokeuteen.

Kuulin askeleita. Ne lähestyvät minua viistosta. Käännyin äänen suuntaan ja nousin penkiltä. Askeleet lähestyivät minua hitaasti. Ne kuulostivat kuitenkin oudoilta. Aivan liian kevyiltä ja äänettömiltä. Aivan kuin niitä ei olisikaan. Kuin ne olisivat olleet omaa mielikuvitustani.
“Deidara?” kysyin hiljaa, kuin peläten että tuo sana saattaisi tuottaa kuolemani. Kukaan ei vastannut. Askeleet jatkuivat ja lähestyivät minua, kunnes lopulta ne pysähtyivät eteeni.
“Deidara, oletko se sinä?” kysyin uudestaan hieman varmemmin. Ei vieläkään vastausta. Tunsin kylmän ilman huokuva tuosta mysteerisestä ihmisestä. Tai taas oletin sen olevan ihminen, mutta se oli vain oletus.

Seisoimme siinä hiljaa, minä ja mysteerinen henkilö. Tiesin tämän tarkkailevan minua. Tunsin tutkivan katseen itsessäni. Pelko alkoi vähitellen hiipiä alitajuntaani. En näyttänyt sitä, mutta siellä se oli. Inhottava tunne joka sai kehon yleensä tekemään pakkoliikkeitä ja silmät viestimään tunteen eteenpäin. Oma kehoni ei tehnyt pakkoliikkeitä. Olin opettanut itseni sulkemaan kaikki tunteet sisälleni. Silmäni olivat sumentuneen vuosia sitten. Ne eivät viestineet enää mitään. Henkilö edessäni liikahti. Hyvin pehmeästi aiheuttamatta enää minkäänlaista ääntä. Hän painoi luonnottoman kylmän kätensä silmieni päälle. Se kosketus ei ollut inhimillinen. Se oli kevyt, melkein läpikuultava. Hento, hauras ja… lempeä?

Hätkähdin hieman kun näkökenttäni mustalla pinnalla alkoi välkkyä valopisteitä. Ensin pieniä ja nopeita. Sitten kokoajan suurempia ja leveämpiä kuvioita, kunnes lopulta näkökenttäni oli täysin kirkas. Pimeys oli väistynyt ja valo oli astunut sen tilalle. Suljin luomeni refleksin omaisesti kirkkaalta valolta suojautuakseni. Sen seurauksena näkökenttäni pimeni taas. Pelästyn. Pelästyin todella. Tällä kertaa en pystynyt kontrolloimaan kehoani. Horjahdin taaksepäin ja henkilön kosketus hävisi. Kaaduin suoraan takanani olevalle penkille istumaan.

Pyörittelin hetken päätäni ja yritin tajuta mitä äsken tapahtui. Sitten kohotin kasvoni kohti tätä mystistä henkilöä, kysyvä ilme kasvoillani.
“Avaa silmäsi,” tämä henkilö sanoi. Ääni oli helisevä ja aaltoileva. Silti, se muistutti kaukaisesti rakkaan Deidarani ääntä. Vaikka se ei ollutkaan täysin inhimillinen, sain siitä rohkeutta. Varovasti raotin silmiäni. Kirkas valo sokaisi näkökenttäni, mutta tällä kertaa avasin silmiäni koko ajan enemmän ja enemmän, kunnes silmäni olivat kokonaan auki. Ensin en nähnyt mitään muuta kuin valoa. Sokaisevaa ja kirkasta. Vähitellen valo kuitenkin pehmeni ja sen mukana tullut kipu hälveni. Tilalle tulivat muodot, värit ja ääriviivat. Mustuus oli tiessään. Minä näin. Minä todellakin näin taas. Näin lumikinosten ääriviivat ja puiden oksat jotka notkuivat lumen aiheuttamasta painosta. Näin, että taivas todellakin oli sininen ja takkini punainen.

Annoin katseeni kiertää minua ympäröivässä maisemassa. Olin haltioitunut. En muistanut että talvi oli todellakin näin kaunis. Sitten kohdistin tutkivan katseeni siihen mystiseen henkilöön, joka oli äsken minut parantanut. Silmäni levisivät hämmästyksestä. Edessäni seisoi Deidara. Hänellä tosin oli valkoinen kaapu ja verenpunainen vyö vyötäisillä, mutta kasvoista ei voinut erehtyä. Ne olivat Deidaran kasvot. Vai olivatko? Räpäytin silmiäni pariin otteeseen. Kasvot alkoivat vääristyä ja muotoutua uudestaan. Lopulta edessäni seisoi kaunis, mutta tuntematon nainen, joka hymyili minulle lempeästi. En saanut sanaa suustani. Huuleni kyllä liikkuivat, mutta ääntä ei kuulunut. Nainen vain jatkoi hymyään ja lähti kevein askelin kävelemään poispäin, kohti laskevaa aurinkoa.
“Kiitos!” sain viimein huudettua naisen perään. Nainen ei näyttänyt kuulevan, hän vain käveli eteenpäin kadoten auringon valoon.

Katsoin hämmentyneenä suuntaan, johon nainen oli kadonnut. Talvisen auringon säteet lämmittivät kasvojani ja kirkas valo pakotti minut siristelemään silmiäni. Yritin parhaani mukaan totutella siihen että pystyin näkemään. Siihen, ettei kaikki ollut ainaista pimeyttä. Siihen ajatukseen, että pystyin taas näkemään ihmisiä. Nauramaan ja itkemään samoille asioille kuin muut. Kehumaan Deidaran taidetta ilman tunnetta siitä, etten edes tiennyt mitä kehuin. Mikä tärkeintä, pystyin näkemään hänet. Hänen kauniit, symmetriset kasvonsa, iloista säihkyvät, kirkkaan siniset silmänsä ja vaaleat hiuksensa. Sen kuinka hän puolustaa kärkkäästi, itsepintainen ilme kasvoillaan kantaansa tai nauraa heleästi omille jutuilleen.

Annoin katseeni kiertää taas minua ympäröivässä maisemassa. Olin onnellinen, mutta kaikki oli liian unen omaista. Liian mahdotonta. Pelkäsin, että jos nyt sulkisin silmäni, heräisin takaisin omaan pimeään maailmaani. Siihen pimeyteen, jossa ei ollut valon häivettäkään. En halunnut sitä. En jaksaisi enää elää eristyksissä. Halusin elää samalla tavalla kuin muutkin ihmiset. Tehdä samoja asioita kuin he. Korjata omat virheeni jotka tein ansaitakseni rangaistukseni.

Inhosin pelkoa. Enemmänkin sitä tunnetta ja epävarmuutta mitä se tuotti. En niinkään sitä mitä se sai minut tekemään. Siirsin katseeni taivaalle. Se oli pienten pilvenhattaroiden täyttämä, mutta aurinko paistoi sinnikkäästi niiden lävitse. Pelko ja sen kaikki olomuodot olivat osittain tuntemattomia minulle. Koskaan en ollut pelkoa tuntenut. Tai jos olinkin, olin sulkenut sen pois. Lukinnut mieleni perimmäiseen ja pimeimpään selliin. Nyt se oli päässyt valloilleen. Kuin jokin suojelumekanismi olisi kytketty päälle. Ja tiesin mistä se johtui. Halusin nähdä Deidaran. Halusin painaa hänen jokaisen piirteensä muistiini. Painaa sen kuvan verkkokalvoilleni ainiaaksi, jos minun tarvitsisi herätä takaisin siihen pimeään maailmaan. Jos tämä olisi unta.

Havahduin mietteistäni kun tunsin lämpimän kehon vieressäni. Siirsin katseeni nopealla pään liikkeellä viereeni tulleeseen henkilöön. Tiesin kyllä katsomattakin, että tulia oli Deidara, mutta liike tuli jotenkin refleksin omaisesti. Hän hymyili minulle lempeästi. Hänen siniset silmänsä säihkyivät kilpaa hangen kanssa ja sinisen pipon alta laineilivat hänen viljan vaaleat hiuksensa. Hän todellakin oli kauniimpi mitä muistin. Viime näkemästä oli niin kauan, että kuva hänestä oli jo haalistunut. Nyt verkkokalvoilleni muodostui entistä kauniimpi kuva hänestä.

Keskellämme vallitsi suloinen hiljaisuus. Kumpikaan ei sanonut mitään. Se ei ollut tarpeen. Tuntui luonnolliselta olla siinä hetki ihan hiljaa. Siirsin katseeni takaisin taivaalle ja tiesin, että Deidara tekisi samoin. Hetken päästä keskellämme vallitsevan hiljaisuuden rikkoi Deidaran pehmeä ääni. Hän oli alkanut kuvailemaan taivasta. Jokaista yksityiskohtaa myöten. Katselin taivasta ja kuuntelin vain Deidaran ääntä. Se oli meidän oma leikkimme. Hän kuvaili minulle joka kerta tavatessamme ympärillämme olevan maiseman. Kuvaili niin tarkkaan, että pystyin luomaan kuvan minua ympäröivästä maailmasta. Tällä kertaa pystyin itsekin näkemään kaiken sen mitä hän kuvaili. Mutta en halunnut rikkoa lumousta. Se oli liian suloista