Sasuke istui vanhalla, nahkaisella ja hieman puhkikuluneella sohvalla. Hän ei ollut varma, mitä oli juuri tapahtunut, eikä ollut varma, milloin se oli tapahtunut. Hän tiesi vain, että oli yksin. Ilman Narutoa. Tuolla sohvalla oli tapahtunut asioita, joista olisi noloa puhua ääneen. Ihmiset puhuivat niistä hiljaa, todella hiljaa, miltei kuulumattomalla äänellä. Sasuke ei ollut vielä palautunut tähän maailmaan. Hän haluaisi olla kuollut. Hän haluaisi viiltää ranteensa auki sillä veitsellä, jolla oli Narutoa kiduttanut. Ja kyllä, he molemmat olivat nauttineet siitä. Sasuke värähti. Hänen mieleensä palautui, kun hän oli painanut kylmät huulensa Naruton haavoittuneille mutta kuitenkin niin pehmeille huulille viimeisen kerran. Sasuke painoi kasvonsa paperinvalkoisiin käsiinsä. Naruto... Hän toivoi saavansa blondiin jonkinlaisen telepaattisen yhteyden. Minä olen niin pahoillani... Niin pahoillani, etten pelastanut sinua! Hän nosti katseensa päin pimeän ja ahtaan huoneen kattoa. Maailma tuntui niin painavalta paikalta.

Huomenaamuna Sasuke heräsi. Hän tuijotti kättään. Kättään, jolla oli pelastanut vain itsensä. Tummahiuksinen nousi seisomaan ja laittoi tummansiniset Uchiha-klaanin merkillä varustetut aamutohvelit jalkaansa. Häntä oksetti. Haparoivin askelin hän käveli keittiöön. Hän tiesi, että nämä epävarmat askeleet olisivat hänen viimeisensä. Sasuke lähestyi pimeyden syleilemää keittiötä. Punaiset pisarat putoilivat likaiselle lattialle muodostaen syvänpunaisen lammikon, jonka oli luonut vain pieni, masentunut poika.