1. Luku:   Neljä vuotta myöhemmin

Istuin keinussa lastenkodin pihalla ja katselin kun muut lapset juoksivat iloisina kuka minnekin. Alue oli iso ja meillä lapsilla oli paljon tilaa riehua ja leikkiä. Minua ei nyt huvittanut ollenkaan leikkiminen, sillä päätäni jyskytti ikävästi.

Pian eteeni tuli punahiuksinen poika. Katsoin häneen ja hymyilin pienesti. Laskin kuitenkin katseeni pian, sillä katseen nostaminen ylöspäin vihlaisi ikävästi päätäni.
“Naruto, miksi et tulisi pelaamaan jalkapalloa?” Poika kysyi.
“Päätä särkee, en nyt jaksa tulla. Ehkä myöhemmin.” Sanoin ja hieroin ohimoitani.
“Sinun kannattaisi varmaan hakea särkylääkettä ja mennä vaikka nukkumaan. Nähdään myöhemmin!” Poika sanoi ja juoksi muiden luokse pelaamaan.‘Juu, taidat olla oikeassa, Gaara.’ Mutisin ja nousin ylös lähtien sitten lampsimaan kohti isoa kolme kerroksista kivitaloa kohti, joka häämötti puiden seassa pienen mäen päällä. Se oli minun kotini, niin kuin monien muidenkin lasten koti. Oli ollut jo pitkän aikaa.

Menin sisälle taloon ja kävelin oitis sairaanhoitajan huoneeseen. Koputin oveen, jonka tuli avaamaan pyylevä nainen punaisine poskineen. Hän hymyili minulle ja kysyi mikä oli hätänä.
“Päätäni särkee. Saanko lääkettä?” Katsoin naiseen odottavasti.
“Totta kai kultaseni, tule hakemaan.” Nainen sanoi ja touhotti iloisena kaapille. Hän antoi minulle pienen valkoisen pillerin ja lasin vettä. Nielaisin ne nopeasti ja kiitin. Sairaanhoitaja huiskutti iloisena kättään minun poistuessani huoneesta.

Kapusin kakkoskerrokseen ja kävelin huoneen numero kaksitoista ovelle. Avasin sen ja heittäydyin sängylleni lepäämään. Suljin silmäni ja kuulin hennon viulun soiton naapuri huoneesta. Tiesin siellä asuvan tytön harrastavan viulun soittoa ja se oli jotain todella kaunista. Tämä kappale vain oli uusi ja se yllätti minut, muistin nimittäin kuinka äitini oli aikoinaan soittanut tätä kappaletta itse ja minä olin aina kuunnellut hänen soittoaan iloisena. Kappaleen soljuessa korviini, mieleeni nousi se päivä jolloin onnettomuus tapahtui ja kuinka elämäni tie oli kääntynyt uudelle polulle.

Begin of Flash back  

Istuin penkillä ison ihmismassan seassa. Kaikki ympärilläni huusivat ja itkivät, eivät osanneet tehdä mitään järkevää. Minä vain istuin paikoillani ja katsoin kyyneleisin silmin ihmisiä ympärilläni ja kaikkea sekasortoa, mitä räjähdykset olivat saaneet aikaan. Pian luokseni pyyhälsi nainen, joka kysyi jotain äidistäni ja isästäni. Katsoin naiseen ymmärtämättömin silmin jolloin hänen oli toistettava kysymyksensä.

“Missä isäsi ja äitisi ovat? Selviytyneiden pitäisi ilmoittautua nyt viranomaisille.” Nainen höpisi enkä ymmärtänyt puoliakaan mitä hän höpötti.
“Äiti ja isi eivät ole enää täällä.” Sanoin pienellä äänellä. Nainen katsoi minuun hölmönä.
“No toki ovat, he ovat jossain täällä. Älä huoli, minä etsin heidät.” Nainen sanoi ja aikoi lähteä. Tartuin hänen takkinsa hihaan, enkä päästänyt irti.

Katsoin naiseen ja kyyneleet valuivat silmistäni. Aloin itkeä ja otteeni meinasi lipsua irti naisen takista.
“Ei ole! Isi ja äiti ovat kuolleet! Ei kuollutta voi palauttaa!” Itkin lohduttomasti. Nostin katseeni naiseen, jonka silmät levisivät ymmärryksestä. Hän kyykistyi ja halasi minua.
“Voi pikkuinen, tule kanssani. Sinulla ei ole hätää.” Nainen nosti minut syliinsä ja kantoi joidenkin toisten luokse. Hän selitti heille tilanteeni ja laski minut maahan. Jonkin aikaa keskusteltuaan yksi naisista katsoi minuun ja hymyillen nosti minut syliinsä.

“Hei, minä olen Karuto Yukimono ja minä autan sinua tulevina päivinä. Sinulla ei ole mitään hätää ja minä varmistan että saat uuden kodin.” Nainen sanoi ja lähti kävelemään parkkipaikalle päin. Päästyään sinisen auton luokse hän painoi jotain nappulaa avaimessa, jolloin auton sai auki. Hän laski minut takapenkille ja meni itse istumaan etupenkille. Käänsin katseeni savuavalle stadionille päin ja katsoin lohdutonta näkyä ambulanssien ja ihmisten seassa. Käänsin katseeni kuitenkin pian eteeni, auton peruutettua parkkipaikalta pois ja lähtien pääkatua pitkin keskustaa kohti.

“Mihin minä nyt joudun?” Kysyin naiselta, joka ajoi autoa. Minusta hänen silmänsä tuikkivat lempeästi, kun hän vilkaisi minua auton taustapeilistä.
“Ilmoitan lastensuojeluviranomaisille, että sinä olet orvoksi jäänyt lapsi. He auttavat meitä löytämään sinulle uuden kodin.” Karuto sanoi. En oikein ymmärtänyt mitään, mutta hyväksyin asian.
“Keitä ne lastensuojelijat ovat?” Kysyin kummissani.
“Lastensuojeluviranomaiset vai? He ovat ihmisiä, jotka auttavat lapsia ja nuoria, joilla on ongelmia tai vaikeuksia elämässä. He ovat todella kilttejä ihmisiä ja on heidän velvollisuutensa huolehtia, että jokaisella lapsella on oikeus turvalliseen elämään, vaikka kotiolot eivät olisikaan hyvät.” Karuto selitti iloisena ja kääntyi pian vasemmalle, pienemmälle tielle. Käänsin katseeni ulos ja näin pienen lammikon, jossa polski ankkoja ja kaksi kaunista joutsenta.
“Joutsenia! Katso täti, eivätkö olekin kauniita?” Hihkaisin ja painoin katseeni lasiin kiinni. Karuto nauroi ja myönsi minun olevan oikeassa. Oikaisin itseni takaisin penkille huokaisten pienesti. Minua väsytti, sillä oli jo myöhäinen ilta ja autossa oli niin mukavan lämmintä. Silmäluomet tuntuivat yllättävän raskailta ja ennen kuin huomasinkaan, olin ilmeisesti nukahtanut.

Minua ravisteltiin hellästi ja avasin uniset silmäni. Karuto seisoi vieressäni pitäen auton ovea auki.
“Olemme nyt perillä. Tule.” hän sanoi ja ojensi kätensä. Tartuin siihen ja lähdimme yhdessä kävelemään valaistua kävelytietä pitkin isolle rakennukselle. En muista missä sillä hetkellä olimme, siitä on jo niin kauan kun se tapahtui että olen jo unohtanut. Mutta jossain hyvin kaukana omasta kodista minä olin. Todella kaukana.

Seuraavaksi silmiini paistoi kirkas valo ja huomasin, että olimme tulleet rakennuksen sisälle. Seisoimme jossain hallin tapaisessa aulassa ja se oli väriltään silmiin pistävän värinen. Seinissä oli keltaista ja vihreää ja sinne oli maalattu viidakon eläimiä. Verhot olivat kaikki sinisen eri sävyjä ja joka paikassa oli leluja, pöytiä ja tuoleja. Katselin innostuneena ympärilleni, mutta olin liian ujo mennäkseni Karuton luota mihinkään.

Meidän luokse sipsutteli hontelo, hymyilevä vanha nainen. Hän ojensi Karutolle kätensä ja puristi sitä.
“Tervetuloa. Olenkin jo odotellut teitä. Olen  Kurowaki Iniba ja minun tehtäväni on huolehtia, että kaikilla lapsukaisilla on oma koti. Sinä pikkuinen olet varmasti Naruto?” Nainen selitti ja katsoi minuun hellästi. Nyökkäsin ujona ja puristin Karuton kättä turvaa hakien. Naiset alkoivat keskustella minusta ja millainen olisi minun tulevaisuuteni. Minä puolestani aloin kiinnostua leluista, joita lojui joka puolella pöytien luona. Varovasti irrotin otteeni Karutosta ja lähdin etenemään lelujen luokse. Katselin lelujen määrää iloisena ja menin ison junaradan luokse.

En ehtinyt kauaa leikkiä, kun naiset tulivat luokseni. Karuto kyykistyi eteeni ja otti minua käsivarsista kiinni.
“Naruto, sinulla alkaa nyt uusi elämä. Sinä saat uuden perheen ja pääset johonkin kivaan paikkaan asumaan. Minä joudun jatkamaan matkaani, mutta me näemme kyllä vielä.” Hän sanoi ja hymyili minulle. Katsoin häneen kummissani, enkä oikein ymmärtänyt kaikkea mitä Karuto selitti.
“Jäänkö minä nyt tänne? Enkä asukaan sinun luonasi?” Olin ymmärtänyt, että muuttaisin Karutolle.
“Voi kulta. Minä en voi ottaa sinua, mutta lupaan etten hylkää sinua. Tulen varmasti kylään luoksesi. Sinä olet ihana poika.” Näin kyynelten nousevan hänen silmiin ja halasin häntä. En halunnut, että hän itkisi.
“Kyllä minä pärjään. Älä itke, minäkin voin tulla sinun luokse kylään.” Sanoin ja hän suuteli minua otsaan. Sitten hän nousi ja taputti päätäni.
“Ole reipas poika. Nähdään taas Naruto. Kiitos vielä sinulle Kurowaki-san. Hyvää yötä!” Karuto sanoi ja pyyhkäisi silmiään. Sitten hän kääntyi ja lähti kävelemään pois. Kohti ovea, pois minun luotani. Meinasin lähteä perään, mutta Kurowaki-san otti minua hartiasta hellästi kiinni.
“Ole rauhassa Naruto-kun. Kyllä te vielä näette.”
Katsoin surullisena kuinka taas yksi tärkeä ihminen lähti pois luotani. Karuto avasi oven ja kääntyi vielä katsomaan minuun. Hän heilautti hyvästiksi kättään ja lähti sitten yön nielaistessa hänet syliinsä.

End of Flash back

Ajatukseni katkesivat, kun tunsin painon laskeutuvan sänkyni reunalle. Gaara istahti siihen ja katsoi minuun.
“Onko pääsi vielä kipeä?”
“Vähän.” Sanoin hiljaa.
“Ritzka-kunilla olisi sinulle asiaa, jos jaksat mennä hänen luokseen.” Gaara ilmoitti ja nousi.
“Kiitos, kyllä minä jaksan.” Vastasin ja nousin itsekin sängyltä. Lähdin huoneestamme pois Gaaran perässä. Niin, minä ja Gaara olemme samassa huoneessa, olemme olleet siitä asti kun Gaara tuli tänne vuosi sitten. Me ystävystyimme melko nopeasti, sillä huomasimme kuinka paljon samaa meissä oli. Gaarankin vanhemmat olivat kuolleet, mutta eivät sillä tavoin kuin minun, vaan he olivat jääneet junan alle kun risteyspuomit olivat sulkeutuneet eivätkä he olleet ehtineet pois alta. Me olemme kummatkin varovaisia uusien ihmisten kanssa, mutta minä ystävystyn nopeammin kuin Gaara. Gaara oli minulle tuohon aikaan maailman rakkain ja tärkein ihminen enkä osannut kuvitellakaan kuinka väärässä vielä olisin hänen suhteensa.

Pääsin alakertaan ensimmäiseen kerrokseen ja menin ovelle, joka johdattaisi orpokodin johtajattaren huoneeseen, Ritzka-kunin huoneeseen, joka on kuin äiti minulle. Koputin oveen ja vilkaisin Gaaraan, joka olikin jo juossut pihalle.

“Tule vain sisään.” Vastaus kuului ja astuin sisään. Huone oli melko iso ja ovea vastapäästä oli iso pöytä ikkunan edessä. Sen takana istui kaunis, noin kolmekymmentä viisi vuotias, punaruskeahiuksinen nainen. Hän hymyili lempeästi minulle ja viittoi istuutumaan tuolille pöydän vasemmalle puolelle. Suljin oven ja tallustin pöydän luokse.
Katsoin kysyvänä johtajattareen.

“No niin Naruto, hyvä kun tulit näinkin reippaasti. Onko pääsi vielä kipeä?” Ritzka-kun kysyi.
“Ei pahemmin. Miksi minun piti tulla?” En malttanut olla kysymättä, sillä minua kihelmöi kovasti saada tietää hänen asiansa. Ritzka naurahti innostukselleni.
“No, tämä asia koskee melko paljon sinua seuraavana kahtena vuotena. Sinä olet saanut mahdollisuuden osallistua kahden vuoden päästä järjestettävään kuuden viikon pituiselle ratsastusleirille Nagashigin ratsastuskouluun.” Ritzka kertoi ja ei voinut olla nauramatta ääneen hölmistyneelle ilmeelleni. En voinut uskoa korviani. Saisinko minä, tällainen pieni orpo poika, mahdollisuuden osallistua ratsastusleirille joka maksaisi maltaita.
“Mut- mutta kuinka? Miten tämä on mahdollista?” Änkytin ja tukahtunut hymy pääsi nousemaan huulilleni.
“Se on mahdollista vain suhteitteni avulla ja sillä että lähetin sinusta hakulomakkeen ja tiedot taidoistasi sille tallille.” Ritzka-kun selvitti minulle, joka en ollut uskoa vieläkään kuulemaani.
“Mutta kuinka meillä on rahaa, siis tarkoitan, että sellainen leiri maksaa varmasti paljon, vai?” Kysyin sydän pamppaillen innosta.
“No siitä sinun ei tarvitse huolehtia. Mutta sen verran voin sinulle sanoa, että joudut kyllä tekemään hieman töitä sinne päästäksesi. Vaikka sinä pääset sinne 40% alennuksella. Joudut kuitenkin auttamaan minua rahan hankkimisessa, sillä sellaisia rahoja ei hankita tuosta vain. Täällä on 19 muuta lasta, jotka kuitenkin tarvitsevat rahaa ja vaatteita myös seuraavina kahtena vuotena.”
“Mutta mistä minä saan rahaa? Etsinkö töitä?” Kysyin.
“No ihan virallista työtä sinä et saa, sillä olet vasta kahdeksan, mutta uskon, että on paljon ihmisiä, jotka kaipaavat apua. Voisit pyytää sellaisilta ihmisiltä vaikka töitä näin ensi alkuun.” Ritzka sanoi ja nousi seisomaan.
“Apua antamaan. Siis taluttamalla koiria ja lakaisemalla katuja vai?” Katsoin epäilevänä Ritzkaan, joka oli alkanut järjestellä tavaroitaan isossa hyllyssä.
“Kyllä Naruto, juuri sellaista. Sillä tavoin saat rahaa ja pääset ratsastusleirille. Kuinka monta kertaa sinulla muuten on vielä jäljellä siitä ratsastuskortista?” Johtajatar kääntyi katsomaan minuun.
“Taisi olla viisi tai kuusi. Kuinka niin?”
“Hmm, no sinun täytyy ikävä kyllä lopettaa tavalliset ratsastustunnit, sillä minulla ei ole varaa maksaa sitä korttia sinulle. Kun tämä kortti on käytetty loppuun, sinä et voi enää jatkaa. Olen pahoillani.”

Katsoin harmistuneena Ritzkaan ennen kuin käänsin katseeni käsiini. Jotain tällaista olinkin osannut aavistaa. Tottakai ymmärsin etten voinut vaatia kumpaakin. Minulle oli annettu mahdollisuus päästä niin hienoon paikkaan, kuin Nagashigin ratsastuskouluun, jopa kuudeksi viikoksi! Siinä olisi enemmän ratsastusta ja hevosten kanssa olemista kuin kahden vuoden aikana saisin käymällä vain joka toinen viikko läheisellä pikku tallilla ratsastustunnilla ja silloin tällöin auttelemassa hommissa. Minun tulisi ikävä lempiheppaani Trocaderoa, sillä me olimme hyviä kavereita ja ratsastin sillä todella usein. Mutta nyt en enää näkisi sitä niin usein, jos en saisi enää ratsastaa. Niin, en tosiaankaan saisi vaatia Ritzkaa maksamaan sekä ratsastustuntejani, että myös sitä leiriä ja leirille halusin hinnalla millä hyvänsä!

“Tottakai, ymmärrän kyllä etten voi jatkaa tuntejani enää. Haluan päästä leirille ja lopetan vaikka syömisen jos se siitä riippuu.” Sanoin varmana, katsoen häntä syvälle silmiin päättäväisenä.
“Ei sinun sentään ruuan syömistä tarvitse lopettaa, mutta on hienoa että ymmärrät ja hyväksyt nämä ehdot. Etkös sinä muuten ole ennenkin autellut tallilla?” Ritzka sanoi tietäväisen näköisenä.
“Kyllä, mutta miten se-” Aion sanoa, kunnes älysin mitä Ritzka ajoi takaa. Minä saisin sittenkin viettää aikaani vielä paljon Trocaderon kanssa!
“Minä voisin pyytää hommia sieltä! Mahtavaa, lähden heti ja selitän kuinka tärkeää tämä on. Kyllä minä varmasti saa töitä, nyt ei tarvitse olla erossa Trocaderosta! Gaarallekin pitää kertoa tästä!” Hihkuin ja nousin lähteäkseni.
“Onnea matkaan Naruto, mutta muista käyttäytyä kunnolla. Äläkä lällättele muille tällä asialla, sillä paikkoja on van yksi ja se on sinulle.” Ritzka-kun hymyili.
“En tietenkään lällättele, se ei ole kohteliasta! Mutta minä menen nyt. Nähdään myöhemmin!” Juoksin ulos johtajattaren huoneesta ja suoraa päätä pihalle. Minun oli pakko päästä kertomaan tämä maailman mahtavin uutinen maailman tärkeimmälle ihmiselle!

-------------------------------------------------------------------------------

Kiitos että jaksoit lukea!