Sää on kaunis, enkä voi olla hymyilemättä. Voisin luetella hymylleni vaikka sata syytä ja aurinko on vain yksi niistä. Sasuke on taas kotona ja minun tekee mieli hypähdellä ja nauraa. Meidän ryhmämme on taas kokonainen. En muista, koska oloni on viimeksi ollut näin kuplivan iloinen.

   Huomaan vaalean hiuspehkon kadulla vaeltavien kuontaloiden joukossa ja juoksen Naruton kiinni, ennen kuin hän ennättää kadota näköpiiristäni.
”Narutoo!” tanssahtelen pari kierrosta hänen ympärillään ennen kuin pysähdyn ja hymyilen koko naamani leveydeltä. Hymyni peilautuu Naruton kasvoilta ja minua alkaa naurattaa.

”Miten menee, Sakura-chan?” Naruton käsi hakeutuu pörröttämään niskahiuksia, enkä voi estää naurua pulppuamasta huuliltani. Naruto on aina yhtä hassu. Pidän Narutoa hassuna, en toopena tai ärsyttävänä. Se jo kertoo jotakin euforisen tilani vaarallisuudesta.
  
Hillitsen itseni, enkä möläytä kaikkia tuntemiani synonyymejä loistavalle vastaukseksi Naruton kysymykseen.
”Sasuke-kun on palannut, ja minulla menee tosi hyvin”, tiedän hytkyväni kuin pahempikin ADHD-tapaus, mutta Naruto ei huomauta siitä ja olen salaa kiitollinen.

”Miten sinulla menee?” pakottaudun kysymään, vaikka onnellisuus loistaa Narutosta kilometrien päähän. Naruto nauraa ja pörröttää taas tukkaansa. Sitten äkkiä hän näyttää muistavan jotakin.
”Sakura-chan, voisitko tehdä minulle palveluksen? Kakashi-sensei käski käymään Sain luona, mutta minä olen jo luvannut mennä näyttämään Sasukelle yhden jutun ja…” Naruto näyttää tosi vaivaantuneelta ja hetken ajan olen jo kieltäytymässä, mutta sitten Naruto katsoo minua suurilla sinisillä silmillään ja huomaan sulavani. Hemmetti, sellaiset katseet pitäisi kieltää.

”Hyvä on sitten”, huokaan, ”mutta älä luule, että saat Sasuken kokonaan itsellesi!”
Naruto on jo kaukana, mutta saatan yhä erottaa, miten hän näyttää lapsellisesti kieltään. Tollo, ajattelen ja jatkan katua toiseen suuntaan, kohti Sain asuinkompleksia.

Jostain syystä hyvän tuuleni taivaalle ajelehtii pilvi, kun koputan Sain oveen. Rappukäytävä on autio ja muutamasta rikkinäisestä pullosta päätellen alue ei ole mikään kaupungin turvallisin. Odotan vaihtaen painoa jalalta toiselle, että Sai tulisi avaamaan.
Tämän jälkeen teen Narutolle selväksi, että on tökeröä lähettää tyttö mahdollisesti vaaralliseen paikkaan ihan yksin…, ajatukseni katkeaa, kun ovi edessäni vihdoin aukeaa. Tapojensa vastaisesti Sai avaa oven hitaasti, eikä leväytä sitä heti auki.
Ilmeisesti osa opetuksistani on vihdoin mennyt perille, hetken olen hyvilläni, mutta sitten kohotan katseeni Sain kasvoihin ja hymyni hyytyy.

”Sai, mitä sinulle on tapahtunut?” hengitykseni tuntuu kulkevan huonosti, ja äkkiä hyvä tuuleni on kaikonnut kokonaan. Sai näyttää kamalalta. Hän on kalpea – vielä tavallistakin kalpeampi – ja uskomatonta kyllä, minusta näyttää siltä kuin hän olisi itkenyt.

Sai yrittää hymyillä, mutta hänen tekohymynsä on vielä tavallistakin epäuskottavampi. Tässä vaiheessa naisenvaistoni ottaa ohjat käsiinsä ja työnnän Sain sisälle luikahtaen itse perässä.
”Anna tulla kaikki”, istutan Sain väkisin tämän sohvalle ja tuijotan tuimasti.

”Kaikki on ihan hyvin, Sakura – AI!”

Humautan Saita nyrkillä päähän.
”Älä yritä, Sai. Kaikki ei todellakaan ole hyvin, ja se loistaa naamastasi kilometrien päähän. Hemmetti, jopa Naruto huomaisi, että sinulla on jokin vialla.”                                      
Luuleeko Sai tosiaan pystyvänsä valehtelemaan minulle?

”Naruto”, Sai hymähtää hetken hiljaisuuden jälkeen ja kylmät väristykset kulkevat lävitseni. Sai kuulostaa niin… katkeralta? Tällä kertaa Sain kasvoilla on aito hymy, tosin surullinen sellainen.

”Olen lukenut yhdestä kirjasta – ” Sai aloittaa ja hetken meinaan keskeyttää hänet, mutta päätän sitten antaa olla. Sai saa kertoa asian omalla tyylillään, vaikka siteeraisi tuhatta kirjaa. Sellainen Sai vain taitaa olla, hän ei kai ole vieläkään oppinut ihmisen käyttäytymismalleja tarpeeksi hyvin.

   ”Ihmiset ovat kyltymättömiä, joistakin asioista he eivät koskaan saa tarpeekseen”, Sai puhuu lakonisesti, katse luotuna lattiaan. ”Joskus se tunne on niin voimakas, että sitä kuvaillaan riippuvuudeksi.” Sai vilkaisee minua ja yrittää taas hymyillä.

En ole aivan varma, miten äskeinen liittyy mitenkään siihen, miksi Sai näyttää niin kurjalta, mutta nyökkään kehottaen häntä jatkamaan. Uteliaisuuteni alkaa toden teolla heräillä ja huolestuminen väistyy aavistuksen sivummalle.

”Naruto ei saa koskaan tarpeekseen raamenista. Kakashi-sempailla on aina semmoinen pieni kirja mukana, jota hän vain lukee jos ehtii. Sasuke haluaa särkeä sinun ja Naruton sydämet aina vain uudelleen”, Sai melkein katsoo minua odottavasti.

”Hei – ” yritän protestoida viimeistä väittämää vastaan, mutta sanat eivät suostu tulemaan ulos. Totta puhuen en edes tiedä mitä aion sanoa.

”Jotkut kukat kuolevat tai jäävät pimeään nuppujensa sisään, jos aurinko ei paista”, Sai katsoo ikkunasta ulos ja auringonvalo kultaa hänen profiilinsa. Ikäväkseni minun on myönnettävä, etten vieläkään ole aivan varma, mitä Sai oikein ajaa takaa kaikilla puheillaan. Tuntuu kuitenkin, että minun on pakko sanoa edes jotakin.

”Riippuvuuden uhriksi joutuessaan päätyy alilyöntiasemaan, ja se voi olla ninjalle kova paikka. Siksi riippuvuus onkin oikeastaan ninjoille tabu. Kiellettyä, hämärää aluetta. Se on vaarallista, silloin ajatukset hämärtyvät ja saattaa tehdä vääriä päätöksiä tai päätöksiä vääristä syistä”, nyökkään ja yritän katsoa Saita silmiin, mutta hän ei vastaa katseeseeni. Sain katse näyttää lentelevän ympäri asuntoa päämäärättömästi. Tai on hänellä ilmeisesti yksi päämäärä: minun katseeni vältteleminen.

”Sai, katso minua”, kyllästyn lopulta katseidemme kissa ja hiiri -leikkiin. ”Ole hyvä ja kerro, mistä tässä oikeasti on kyse.” Hemmetti, kun kaikki pitää aina lypsää vaikeimman kautta.
Vihdoin Sai katsoo minua aavistuksen alistuneen näköisenä ja avaa suunsa.

”Luuletko, ettei minulle ole opetettu ninjojen heikkouksista? Heikkouksista, joihin ninjan ei tulisi langeta?” Sain desibelitaso nousee ja olen yllättynyt, pojasta saa niin harvoin paljon mitään irti.

”En minä koskaan halunnut tuntea oloani yksinäiseksi aina kun hän lähtee. En halunnut, että hän olisi aurinko, joka saa minut tuntemaan oloni oikeaksi ihmiseksi. En minä halunnut, että Naruto olisi se asia, josta minä en saa koskaan tarpeekseni”, lopetettuaan Sai hengittää aavistuksen tavanomaista nopeammin ja minulla on täysi työ antaa juuri kuulemani sulautua aivoihini.
Ihan tätä en kyllä odottanut.

Sai katsoo minua omituisesti ja tajuan näyttäväni varmaan kauhistuneelta. Rykäisen ja pakotan suuni lempeään hymyyn. Onneksi Sai ei ole hyvä tulkitsemaan ihmisten silmiä, muuten järkytys varmaan paistaisi edelleen kasvoiltani.

”Sai, et ehkä tiennyt, mutta varmaan melkein kaikki ninjat rikkovat sitä sääntöä. Kaikilla on ihmisten kanssa joku heikko kohta. Vanhemmilla lapset ja toisin päin, sisarukset, rakastettu, ystävät. Se on aivan normaalia.”
Jätän sanomatta, että Sain kiintymys Narutoa kohtaan vaikuttaa hänen äskeisistä puheistaan päätellen vähän enemmän kuin pelkältä ystävyydeltä. Vatsaani vääntää.

Hienoa, loistavaa. Sasuke on palannut ja kaiken piti olla hyvin. Aina löytyy näköjään joku keino murskata kaikki kuvitelmani normaalista, tavanomaisesta elämästä, tavallisesta tehtävien suorittamisesta ilman sen suurempaa draamaa.
Vilkaisen Saita, joka muistuttaa potkittua koiranpentua. Ei tämä ole hänen vikansa.

Teen nopean analyysin tilanteesta päässäni.
Vaihe numero yksi: Sasuke on palannut. Yritän olla hymyilemättä tässä vaiheessa, minulle tulee joka kerta hyvä olo kun ajattelenkin sitä.
Vaihe numero kaksi: Naruto on jatkuvasti Sasuken – ja vain Sasuken – kanssa. Enää minua ei hymyilytä. Selvähän se on, että Sai tuntee asemansa Naruton ystävänä uhatuksi.
Kolmas vaihe – näen sen kirkkaana, mutta en halua ajatella ajatusta loppuun. Neljä ihmistä ei mahdu kolmeen. Tilanne ei jatku nykyisenlaisena enää kauaa.
Jos minä jotakin pelkään, niin muutoksia.

Vilkaisen Saita ja näen, että hänkään ei pidä muutoksista.