Deidara hymähti.

Oli kulunut jo kaksi päivää siitä, kun Akasuna No Sasori oli mennyt tehtävälleen, mutta miestä ei vieläkään kuulunut takaisin.
"Pahus."
Lausahdus tuntui vain kuiskaukselta tuulessa. Hän tiesi hyvin, miksi punapää ei ollut tullut vielä kotiin.
"Helvetti. Tämä on täyttä helvettiä." Blondi kiroili itsekseen. Mutina täytti hiljaisuuden; oli kuin sadat ihmiset olisivat jutelleet hänen ympärillään.
Mutta blondi oli yksin.

Deidara seisoi yksin tuon suuren tammen alla, jonka tammenterhot kopsahtelivat maahan, ja jonka putoilevat lehdet takertuivat hänen kultaisiin hiuksiinsa kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Keltavihreä lehvästö loi maahan varjojaan muodostaen syksyiseen ruohoon tummia läiskiä.
"Vihaan sinua. Saatana." Deidara nielaisi ymmärtäen hyvin, että ei tarkoittanut tuota oikeasti. Hän oli vain vihainen. Vihaan taisi sekoittua suruakin, sillä kristallin lailla kimaltelevat suolavesitipat kohosivat blondin silmiin.
"Vihaan sinua. Pysy siellä missä olet."

Hän puristi kätensä nyrkkiin. Rystyset vaalenivat.
"Olit hirveän epäreilu."
Kukaan ei kuullut tätä. Deidara olisi halunnut huutaa sanat päin nukkepojan upeita kasvoja, mutta se ei olisi ollut mahdollista.
"Se ei ollut minun syyni", hän takelteli hiljaa. Blondin ääni oli käheä ja hiljainen. Deidara pyyhkäisi silmiään nielaisten uuden itkuunpurskahduksen.
"Älä katso minua. En halua, että näet minun itkevän."
Deidara kaatui polvilleen kostealle nurmikolle. Tammenterho kopsahti tämän päähän.
"Älä tuijota. Mene muualle, äläkä tule takaisin."

Blondi romahti. Ajatukset tulvivat hänen mieleensä; epäuskon pato oli murtunut viimein pieniksi kappaleiksi.

Rakastin sinua hirveän paljon. Lähdit niin epäreilusti! Vihaan sinua, rakastan sinua. En osaa päättää tunteitani, joten aion sanoa asiani lyhyesti, ja toivon, että kuuntelet minua.

Vain tuo yksi lause riitti kertomaan pojan tuntemukset riittävän tarkasti:
"Tarvitsen sinua."

Tuo syksyn runtelema tammi oli säilynyt elinvoimaisena tuhansia vuosia. Sasorin puinen vartalo oli kaatunut 35 vuoden iässä.