Uutisia saken äärellä




Rei kohotti teekupin vapisevin käsin rohtuneille huulilleen. Kuuma neste kirveli kuivunutta ihoa. Sade ropisi vasten pienen puodin peltistä kattoa, eikä näyttänyt laantumisen merkkejä. Oli satanut jo kaksi päivää,  hän oli pysähtynyt ostamaan paperista sateenvarjoa edellisen hajottua kauan sitten taistelussa. Rei levitti kuluneen kartan pöydälle ja rypisti sille kulmiaan. Hän oli normaali vauhdistaan jäljessä. Tavallisesti hän olisi jo ehtinyt Teemaan pohjoiselle rajalle. Mutta sade ja yhä paraneva haava hänen kyljessään olivat hidastaneet matkan tekoa. Oli nopeutettava tahtia sillä Rei ei tahtonut ottaa turhia riskejä. Jos tieto hänestä leviäisi Äänikylään, Kabuto lähettäisi ninjoja hänen peräänsä. Ennen pitkää hän häviäisi taistelussa. Rei pystyi kuvittelemaan valkohiuksisen lääkintäninjan omahyväisen ilmeen ja kuuli tämän äänen päässään.

”Hän on turvallisuusriski kylälle, mahdollinen tietojen vuotaja. Kukaan ei saa tietää Orochimaru-saman suunnitelmista! ”

Rei naurahti itsekseen. Kabuto oli todella viimeiseen asti Orochimarun ikioma sylikoira. Mies soluttautuisi vaikka Akatsukiin hame päällään, jos hänen kaikki  voipa mestarinsa Orochimaru-sama vain käskisi.

Ei, hän ei haluaisi tavata tuota omahyväistä miestä enää koskaan. Rei kuljetti sormeaan kartalla länteen. Hän ylittäisi lahden meri teitse ennen Tulimaan rajaa ja matkustaisi Jokimaahan, jossa Äänikylä ei ollut yleisesti tunnettu. Siellä piileskeltyään jonkin aikaa hän voisi suunnata pohjoiseen Hiekan autiomaan kautta. Tuulimaan ja Kivimaan rajat olivat pisimmät kaikista, eikä niitä näin ollen voitu vartioida tarkasti.

Ongelmaksi osoittautuisi läpikulku Lintumaan kautta. Entinen ninja maa oli sodan runtelemana jäänyt vaille johtajaa. Alueella ei ollut tarkkoja lakeja, se oli harmaata aluetta, johon monet varkaat perustivat omia klaanejaan ryövätäkseen matkalaisia. Lisäksi alueen vierellä oli kaksi agressiiviista pikkukylää, Sade ja Ruoho. Rei rypisti kulmiaan. Oliko hän tulossa vainoharhaiseksi? Hän oli ylittänyt Lintumaan kahdesti aiemmin yksin, viimeksi vuosi sitten ilman ongelmia. Sen sijaan Ruohomaassa hän oli joutunut useisiin taisteluihin selviten tuskin hengissä. Mutta tilanteet saattoivat muuttua äkisti, sen hän oli oppinut kantapään kautta. Vain hullu tai typerys lähtisi ylittämään rajoja ilman lisätietoa.


Rei silmäili ympärilleen pienessä puodissa. Muutama maanviljelijä oli pysähtynyt pitämään sadetta katon alle, muuten paikka ammotti tyhjyyttään. Äkkiä hänen silmänsä osuivat vanhaan mieheen joka nojaili tiskille hörppien sakea mukistaan. Hän tunnisti hetkessä miehen kokeneeksi vaeltajaksi. Kaavun selkää koristi kaupustelijan merkki ja hänen selkäreppunsa pullisteli erilaisia kääröjä ja yrttejä. Vaatteet olivat kuluneet mutta käytännölliset.  Päässään hänellä oli valtaisa lieriö hattu, josta Rei oli näissä olosuhteissa kateellinen. Hattu piti sadetta ja varjosti silmiä aavikon helteessä. Täydellinen matkaajan ystävä. Rei nousi rauhallisin elkein ja asteli tiskille tilaamaan lisää juotavaa. Viimeisestä sakekupista oli ollut liian pitkä aika.

Mies poltti piippua ja nautti sakeaan häiriintymättä naisen läsnäolosta. Rei tilasi juomansa ja joi eleettömästi. Hetken nautittuaan juomaansa hän kääntyi kohteliaasti miehen puoleen.

”Anteeksi, mutta en voinut olla huomaamatta että olette kaupustelija. Myyttekö sateenvarjoja?”

Mies kääntyi hänen puoleensalaiskan puoleisesti, kuitenkin ystävällinen hymy huulillaan. Hän siveli partaansa.

”Hyvin havaittu, neiti. Minulla on vielä muutama jäljellä.”

Rei hymyili miehelle leveästi, ja antoi tämän esitellä hänelle jäljellä olevat varjonsa. Kuten tapaan kuului, nainen kehui varjojen tyyliä erinomaiseksi ja halusi ehdottomasti tarjota toisen kupillisen sakea noin hyvän maun omaavalle kauppiaalle. He tekivät kaupat ja Rei sai roimasti alennusta varjostaan.

Sateen alkaessa laantua Rei aloitti kolmatta kupillistaan, mies varmasti viidettään.

”Mitään uutisia Tulimaasta?” Rei kysyi leppoisasti, esittäen kysymyksen samallatavalla huolettomasti kuin vain humalainen osaa.

”Tulimaasta? Hmm,” mies imaisi piippuaan ja siristeli silmiään mietiskellen.

”Kuulin että yksi heidän kuuluisimmista kolmesta ninjasta on kuollut.”

Rein kasvot jähmettyivät hetkeksi, mutta hän korjasi tilanteen nopeasti luoden puhtaasti uteliaan ilmeen kasvoilleen.

”Yksi  kolmesta? Voiko olla, että tarkoitat Sannineita?”

Miehen silmät vilkuilivat häntä ovelasti hatun varjosta. Kytevä piippu sai kipinät tuikkimaan hänen tummissa silmissään.

”Saatan tarkoittaakin.”

Nopeasti Rei kertasi Ninjasodan sankareiden kasvot päässään. Tsunade oli  taitava parantaja ja huhujen mukaan noussut Konohassa Hogaken asemaan. Hänen kuolemastaan tieto olisi kulkenut nopeasti jopa tänne. Jäljelle jäi siis Orochimaru ja Jiraiya. Jiraiya oli kirjailija ja kulkuri, jonka sanottiin olevan kaikista heistä vahvin,  huolimatta kyseenalaisista luonteen piirteistään.

Rei hörppäsi sakeaan ja virnisti. Täytyi osata vetää oikeasta narusta. Hän tunsi kyllä tämän leikin sävelet. Vanhana kulkurina mies tiesi tiedon olevan arvokasta ja tunnisti kyllä ne jotka sitä kaipasivat.

”Joku Sannineistako päihitetty? Ystäväiseni, olet ollut liian kauan ilman sakea matkoillasi,” Rei sanoi ja hivutti kolikon hihastaan miehen kämmenen alle sulavalla liikkeellä. Tottunein elein mies korjasi kolikon talteen ja imi piippuaan katsellen kaukaisuuteen.

”Vaikka olenkin vanha, mieleni on yhä kirkas niin kauan kuin maailmassa riittää sakea ja kauniita naisia,” Hän vinkkasi silmää ja jatkoi muina miehinä.

”Näin eilen käärmeen luikertelemassa tien risteyksessä. Se oli valkoinen ja sen silmät kiiluivat keltaisina. En ole koskaan nähnyt valkoista käärmettä. Niiden myrkky tappaa yhdestä pisarasta. Niitä on kuuleman mukaan mahdoton tappaa.”

Rei kuunteli kiinnostuneena näyttämättä tunteitaan. Oli vaikea pysytellä tyynenä.

”Mahdotonko? Mutta täytyyhän olla joku keino, millä moisesta pirulaisesta päästään eroon,” Rei sanoi katsellen nyt vain sakekuppiaan. Jos hän nyt katsoisi miestä, hänen silmänsä paljastaisivat tämän tiedon arvon. Hän kuuli miehen hymähtävän hyväksyvästi. Tämä tyttö osasi pelata peliä. Olkoon.

”On olemassa keino. Usuttaa toinen käärme valkoisen käärmeen kimppuun, sillä käärmeet purevat aina omiaan.”

Rei henkäisi ja joi sakensa yhdellä kulauksella loppuun. Ei voi olla totta. Petturi Äänikylässä, mutta kuka? Kuka olisi voinut tappaa hänet? Mieshän oli saavuttanut kuolemattomuuden rajat. Mahdotonta.
Rei vilkaisi miestä epäuskoisena.  

”Käärmekö, purisi omiaan? Vaikea uskoa.”

Kauppias nousi ylös ja alkoi kerätä tavaroitaan.

”Sanotaan ettei minkä tahansa käärmeen myrkky tepsi, vain vielä harvinaisemman. Tämä käärme on väriltään tumma, ja sen silmät ovat punamustat kuin paholaisella,” Sanat sanottuaan mies lähti luoden häneen vielä yhden tietävän katseen. Vaikeaa uskoa vai mitä, tuo katse kieli.

Rei tuijotti sakekuppiaan. Uchiha Sasuke. Se rääpälekö, tuhonnut Orochimarun? Silkkaa hulluutta. Rei palautti mieleensä viimeisen tehtävänsä Äänen nelikon kanssa. Alusta asti hänellä oli ollut huono aavistus. Ryhmä oli kasattu kokoon nopeasti ja aikaraja oli ollut naurettavan lyhyt. Heidän oli määrä toimittaa Uchiha-klaanin viimeinen selviytyjä Orochimarulle muutamassa päivässä, ennenkuin tämän jutsu hajoaisi ja keho pettäisi hänet. Konohaan pääsy oli naurettavan helppoa Hogaken menehdyttyä, mutta Sasuke osoittautui melkoiseksi ongelmaksi. Poika oli koppava ja jääräpäinen, Rei muisti kuinka hän oli hyökännyt välittömästi ryhmän kimppuun huolimatta siitä että oli alakynnessä ja heikompi. Ylpeä typerys, joka silti halusi voimaa enemmän kuin mitään muuta. Oli kuitenkin totta että poika pystyisi saavuttamaan tavoitteensa nopeammin äänikylässä kuin Konohassa. Rei muisti yhä selkeästi kylmät sanansa pojalle tuona yönä, kun hän vielä eli elämäänsä Tayuyana.

”Jos haluat tulla voimakaaksi, sinun täytyy uhrata jotain vastapainona. Me olemme jo menettäneet vapautemme.”

Millainen mies tuosta ylpeästä pojasta olikaan kasvanut Orochimarun opetuksen alla? Rei ei uskaltanut edes kuvitella. Sasuke oli niitä ninjoja, joille hän ei soisi siunaantuvan suurta voimaa.

Tiskin takana rätillään huiskiva nainen tuli lähemmäs hätääntyneen näköisenä.

”Hyvänen aika sentään en tiennytkään että moisia käärmeitä on olemassa! Täällähän on vaarallista liikkua!”

Rei tuijotti kauhuissaan papattavaa naista ihmeissään ymmärtämättä mistä tämä puhui. Sitten hän alkoi nauraa. Ensin nauru tuli ulos pienenä kikatuksena, mutta lopulta se yltyi korvia vihlovaksi riemukkaaksi hohotukseksi. Tiskin takana nainen tuijotti häntä suu auki, jos mahdollista vielä kauhistuneempana kuin hetki sitten. Rei nousi ylös pyyhkien silmiään yhä nauraen ja lähti kävelemään ulos.

”Mutta tyttö siellähän on vaarallista! Etkö pelkää niitä käärmeitä,” Nainen yritti huutaa tämän perään, mutta vastauksena kuului vain alati yltyvä nauru. Naurun seasta tyttö kähisi sanat: "Ei, enää en pelkää käärmeitä."

Nainen rypisti kulmiaan ja puuskahti vihaisena: ”Nuoret naiset näinä päivinä. Kaikki hulluja!”