(Opening of Sasuke’s POV)

Siitä on kolme viikkoa, kun mä olin päässyt sairaalasta kotiutumaan. Mä istuin sohvalla Itachin kainalossa, musakanavaa tuijottaen. Ulkona oli jo pimeää ja oli alkanut sataa lunta. Maa olis kohta ihan valkoinen, ja vaikka se ei kestäisi kauan, niin silti se oli ihanaa.

”Ita…”, mä sanoin pehmeästi ja hiljaa. Itachi ynähti kysyvästi, sen silmät oli kiinni ja se näytti siltä, että se nukkuisi tai ainakin torkkuisi.

”Ita… mua pelottaa… mennä huomenna kouluun… ”

Itachi hymähti, avasi silmänsä, veti mut tiukemmin itseänsä vasten ja kysyi hiljaa:

”Miksi? Akiran takiako? Mä luulen et se sai lähtöpassit, koska näin Akin vanhempien menevän reksin kansliaan Akin kanssa.

Mä purin alahuultani vaiti. Sitten mä kuiskasin:

”Kuolenko mä?”

Itachi hätkähti hieman mun suorasukaisuutani ja huokaisi raskaasti, sulkien silmänsä hetkeksi. Sitten se sano hiljaa:

”En tiedä… ehkä…”

Nyökkäsin vaiti. Sitten mä sanoin:

”Mutta vaikka mä kuolisin nyt, niin kuolisin ainakin onnellisena.”

Itachi käänty kattoon mua ihmeissään.

”Koska sun ansiosta, mä oon saanut elämäniloni takaisin”, mä vastasin sen äänettömään kysymykseen. ”Sillä ilman sua, mä olisin jo varmaan kuollut.”

Itachi tuijotti mua, nyt jo hieman pelästyneenä.

”Ja miksikö näin? Koska ennen sun tuloa, mun elämä ei ollut elämisen arvoista”, sanoin jo tuskin kuuluvalla äänellä.

Itachi veti mut hellästi, tiukemmin kylkeensä kiinni ja sano. ”Mä en usko että sä kuolet. Mä en anna sen tapahtua, ainakaan ilman että sä et sais elää pitkää ja ihanaa elämää mun kanssa.”

Mä hymyilin ja annoin sille pusun poskelle ja kuiskasin hiljaa:

”Kiitos.”

(End of Sasuke’s POV)

(Itachi’s POV)

Mä en halunnut myöntää Sasukelle, en halunnut kertoa, et se ei ehkä eläisi tän vuoden loppuun. Et se ei paranisi. Mua sattui, koska mä salasin tän siltä, mut mä en saanut kertoa.

Äkkiä mä kuulin ovikellon soivan.

”Juuri kun ajattelin, et me saataisi olla tää päivä ilman häiriöitä”, mutisin. Sasuke naurahti hiljaa. Nousin huokaisten seisomaan, lähtien sitten eteiseen. Kun mä tulin eteiseen ja avasin oven, mä en ehtinyt nähdä kuin tutut punamustat hiukset, kun sain nyrkistä päin näköä ja kaikki pimeni.

(End of Itachi’s POV)


(Opening of Sasuke’s POV)

Ovikello soi ja Itachi meni avaamaan ovea. Mä odotin, mut sitä ei kuulunut takas.

”Ita? Kuka siellä on?” Mä huikkasin, ei vastausta. Mä aioin juuri nousta ylös ja mennä katsomaan, kun kuulin kuinka jokin raskas tömähti lattiaan.

”Itachi?” Mä huusin. Ei vieläkään vastausta.

Mua alkoi pelottaa. Mut ennen kuin ehdin liikahtaakaan, niin mä kuulin taas ääniä. Askelia, jotka lähestyivät hitaasti olkkaria. Tulijalla oli kengät jalassa. Olikohan se Ita? Mut miksi ihmeessä se olis laittanut kengät jalkaan? Oltiinko me menossa ulos?

Pian askeleet pysähtyivät olkkarin ovelle. Mä en nähnyt kuka se oli, koska olkkarissa ei ollut valoja päällä, ja eteisestäkin oli palanut tänään lamppu, eikä Itachi ollut ehtinyt vaihtaa siihen uutta.
Äkkiä olkkariin sytytettiin valot. Niin äkkiä, et mun oli pakko sulkea silmät, jotta ne sopeutuisi nopeammin äkilliseen valoon. Kun mä uskalsin raottaa mun luomia ja katsoa olkkarin ovelle mä henkäisin hiljaa kauhusta. Ovella seisoi Akira.

”Terve, Sasuke…”, Aki sanoi hiljaa ja sen silmät kapeni raivosta. ”Tiedätkö mitä sä olet tehnyt?” Mä en vastannut, en uskaltanut.

”Tiedätkö? Häh?! Sä pilasit mun elämän!” Akira karjaisi ja lähti liikkeelle. Mä olin liian shokissa ja pelosta halvaantunut, että en ehtinyt tehdä mitään kun Akira kävi mun päälle. Mä en tiedostanut muuta kuin kivun, mä en nähnyt mitään, en kuullut, en maistanut. Kaikki muut aistit oli turtuneet paitsi tunto. Tiesin kyllä et yritin vaistomaisesti jotenkin suojautua Akilta, mut se ei auttanut. Mä tunsin jokaisen potkun ja nyrkin iskun mun kehossa, mut siinä se sitten olikin. Ja äkkiä mä huomasin olevani tutulla pimeällä aukiolla. Mä aloin etsiä tuttua, punasilmäistä korppia palaneista puista, mut turhaan. Mut mä kuuli, sen karhean äänen raakkuvan etäisesti, Itachin ääntä muistuttavalla äänellä:

”Et saa antaa periksi Sasuke. Pysyt mun luona! Kuuletko sä Sasuke!? Sä pysyt!” Äkkiä mua pyörrytti ja sitten iski kipu, se iski sellaisella voimalla että, mä aloin haukkoa henkeä, et en tukehtuisi… sitten mä aloin yskiä, mun suuhun tuli veren maku. Mä yskin verta mun suusta et saisin ilmaa, veri tuntu tukkivan mun hengitystiet.… tää oli loppu… mä en saanut ilmaa, mä tukehtuisin…

(End of Sasuke’s POV)


(Itachi’s POV)


Mä havahduin makaamasta eteisen lattialta. Aluksi mä en muistanut, miten mä olin sinne päätynyt, mut sitten mä muistin… ovikellon soiton ja punamustan tukan… sitten kaikki oli pimentynyt… Nousin ylös, päätä vihlaisi inhottavasti ja mä huomasin maton olevan veressä ja haistoin myös sen mun nenässä. Kosketin varovasti mun sieraimia ja katsoin sitten mun sormia. Ne oli veressä.

”Voi…”, mä mutisin, mut en ehtinyt tehdä mitään, kun Sasuken tuskanhuuto lävisti mut kuin seiväs.

Vihlovasta kivusta huolimatta, mä nousi nopeasti ylös ja lähdin olkkaria kohti. Olkkarin ovella, mä pysähdyin kuin seinään. Sasuke makasi maassa ja kiemurteli tuskasta ja kivusta huutaen. Matto oli värjääntynyt vereen ja sen naama oli veressä. Sasuken vieressä seisoi shokissa oleva Akira.

Mut mä tuskin näin sitä rynnätessäni Sasuken luo. ”Sasuke, Sasuke!” Mä huusin ja nostin sen puoliksi syliini, samalla kun kaivoin housun taskusta kännykkää.

”Soita Tsunadelle ja käske se tänne ja vähän vahdilla!” Mä karjaisin Akille – joka oli havahtunut mun tulosta - ja heitin kännykän sille. Se nappasi kännyn lennosta ja valitsi äkkiä Tsunaden numeron.

”Et saa antaa periksi Sasuke! Pysyt mun luona! Kuuletko sä Sasuke!? Sä pysyt!” Karjuin Sasukelle, joka oli menettänyt tajuntansa hetki sitten ja hengitti selvästi tuskallisesti ja vaikeasti.
Akira ilmoitti että Tsunade oli tulossa. Nyökkäsin vaiti mitään näkemättä ja nostin Sasuken syliini ja menin istuman sohvalle, niin että Sasuken pää lepäsi mun sylissä. Mä en nähnyt muuta kun tuskaisen Sasuken.

”Tsunade tuli”, Akiran ääni ilmoitti ja sitten mä kuulin askelien menevän eteiseen. Sasuken hengitys alkoi helpottua, eikä se näyttänyt olevan enää niin tuskissaan.

”Anna mulle anteeksi Sasuke… sä joudut käymään tän aina… vaan uudestaan… enkä mä voi tehdä mitään…”, kuiskasin hiljaa ja annoin sen hikiselle otsalle hellän suukon. Tsunade tuli ja Akirakin, mut se jäi olkkarin ovelle.

”Mä oon pahoillani, mä en tarkoittanut et tää menisi näin pitkälle…”, Se sano hiljaa. Viimeinkin se näytti katuvan jotain…

”Saat olla onnellinen, jos Sasuke selviää tästä hengissä”, Tsunade sähähti sille kireästi, samalla kun nosti korppitukan paitaa, että voisi kuunnella stetoskoopilla sen keuhkoja ja sydäntä.
Tsunaden kuunteli ensin keuhkoja ja sen otsa rypistyi ja sitten sydäntä. Sen otsa rypistyi aina vaan enemmän ryppyihin. Mä istuin kuin patsas, hengittäen tuskin ollenkaan tai edes liikauttaen lihastakaan.

”Hmm… pitänee ottaa varmistus… ”, Tsunade mumisi hiljaa ja jatkoi sitten kovemmalla äänellä. ”Pahin tuntuu olevan jo takana.” Siltä se myös näyttikin, Sasuke hengitti jo normaalisti eikä näyttänyt enää niin tuskaiselta. Mä annoin itseni hiljalleen sulaa.

”Minä jään kuitenkin vielä hetkeksi, varmuuden vuoksi”, Tsunade sano hiljaa. Mä vaan nyökkäsin ja nostin sitten Sasuken päätä hieman, siirryin vähän sivulle ja laitoin tyynyn sen alle ja menin keittiöön. Tsunade seurasi mua, ja istu keittiön pöydän ääreen, ja kaivoi kännykänsä esiin. Mä laitoin meille kahvia tulemaan ja istuin siksi aikaa Tsunadea vastapäätä, kun kahvi tippui. (Aki oli jo häipynyt.) Tsunade soitti jollekin, mä katselin ikkunasta ulos ja kuuntelin puolella korvalla, mut silti puolet puhelusta meni multa täysin ohi.

”Se on selvä sitten…” Tsunade sanoi äkkiä ja lopetti puhelun, vetäen mut takas maan pinnalle. ”Shisui tulee ensiviikon torstaina tänne hoitamaan Sasuken henkisesti kuntoon.”

”Mitä?! Siis miksi… Millä hiton oikeudella sä menet kutsumaan sen tänne?!” Mä ärähdin.

”Ihan omallani, mutta jos haluat Sasuken kuolevan nopeasti ja tuskallisesti niin soita Shisuille, että ei tarvitse tulla, sillä Sasuke kuolee muutenkin”, Tsunade sanoi ja nyökkäsi mulle, kun mä värähdin.

”Aivan niin, Sasukella on ilman kunnollista hoitoa vuosi elinaikaa, jos sitäkään”, reksi sanoi kylmästi ja laski kännykänsä pöydälle ja työnsi sen pöydän yli mun eteen. ”No soitatko vai et?”

Mä tuijotin sen mustaa simpukkakännykkää hetken, kuitenkaan sitä näkemättä. Sitten mä pudistin turtana päätäni.

”Hah, sitähän minäkin”, Tsunade sanoi voitonriemuisena ja nappasi kännykkänsä takaisin.

(End of Itachi’s POV)


(Opening of Sasuke’s POV)

Mä olin toipilaana viikon ja Shisui, Itachin serkku tulisi seuraavalla viikolla kun mä menisin takas kouluun. Mä olin ihan hurjasti jäljessä muista, mut minkäs teet, jos olet toipilaana viisi viikkoa putkeen. Itachi päätti lopettaa opiskelun ja hankkia töitä, sillä meidän rahatilanne alko olla jo huolestuttava.
Lopulta sitä onnisti ja se sai yhdestä meidän läheltä olevasta kaupasta puolipäivätöitä. Palkka oli noin kaksikymmentäviisi euroa tunti. Ei mikään suuri summa, mut se kelpasi meille hyvin.

Koulussa kaverit ei enää osannut olla mun kanssa, kun ne pelkäsi et mä hajoan pelkästä kosketuksesta. Enkä yhtään ihmettele, koska mä olin taas ehtinyt laihtua hurjasti. En nyt ihan anorektikoksi asti, mut ei se ollut kaukanakaan. Mä pystyin onneksi jo kuitenkin syömään normaalisti, mutta koitin pitää annokset pieninä, varmuuden vuoksi.

Oli keskiviikko ja meijän luokalla oli liikkaa viimeisellä tunnilla, mut kun mä olin menossa muiden mukaan, Kurenai, meidän luokanvalvoja pysäytti mut ja sanoi hiljaa. ”Sasuke, mene heti hakemaan reppusi ja takkisi, laita kengät jalkaasi ja mene sitten rehtorin kansliaan, Tsunadella on asiaa sinulle.”


Mä kohotin kulmakarvojani yllättyneenä, kyllä Tsunade oli huolissaan musta, mut eikö tää jo ollut liikaa. No joka tapauksessa mä nyökkäsin ja lähdin takas meijän luokkaan. Otin mun repun, puin takin päälleni ja laitoin kengät jalkaani ja lähdin toisessa kerroksessa olevaa rehtorin kansliaa kohti.

Pian mä seisoin reksin oven takana. Mä koputin oveen ja sain heti vastauksen. ”Tule sisään, Sasuke.”

Mä hymähdin, avasin oven ja menin sisään. Tsunade istui pöytänsä takana, kyynärpäät pöydällä ja leuka ristittyihin käsiin nojaten.

”Sasuke, olen pahoillani, kun joudun tällä lailla ottamaan sinut pois tunnilta, tiedän kyllä että liikunta on yksi lempiaineistasi, mutta en ajatellut että hän tulisi päivän etuajassa. Luulin että hän olisi ollut vielä tämän päivän ja tullut vasta huomenna mutta -”

”Hei, hei, HEI! Stop tykkänään, mistä on oikein kyse, kuka tulee etuajassa?” Mä keskeytin Tsunaden puhetulvan.

”Itachin serkku, hän soitti minulle puoli tuntia sitten ja ilmoitti tulevansa jo tänä iltana.” Tsunade sanoi ja huokaisi sitten raskaasti. ”Shisuin olisi pitänyt ilmoittaa päivää aikaisemmin. Itachi ei kyllä ilahdu tästä.” Sen mä kyllä uskoin. Itachi ei ollut muutenkaan yhtään innoissaan siitä, että sen serkku tulisi sotkemaan meijän elämää.

”Olen jo yrittänyt soittaa Itachille, mutta en saanut häntä kiinni. Jätin hänelle vastaajaan viestin.”

”Ai niin, mä unohdin kertoa, Itachi on löytänyt töitä yhdestä meijän lähellä olevasta kaupasta. Osapäivätöitä”, sanoin Tsunadelle. ”Eli se lopettaa opiskelut kesken.”

”Taas”, Tsunade hymähti. ”Ei ole ensimmäinen kerta… Mutta hyvä kun hän päätti aloittaa työelämän, sen sijaan että makaisi kotona.”

Äkkiä Tsunaden puhelin alkoi soimaan. ”Se on Itachi…”, Tsunade puuskahti ja vastaasi.

”Onko se totta?” Itachin ääni sihahti kireänä puhelimesta.

”Itachi, en minäkään tästä tykkää, mutta - ” Tsunade yritti, mutta Itachi keskeytti sen törkeästi.

”Onko se totta?! Tuleeko se jo tänään!? Senhän piti tulla vasta huomenna, hitto soikoon!” Itachi alkoi räyhätä. Tsunade työnsi kännykän kauemmas korvastaan.

Kun Itachi rauhoittui hieman, Tsunade aloitti alusta. ”Itachi, en minäkään tästä hirveästi tykkää, mutta asialle ei voi enää mitään. Shisui tulee tänä iltana, kello 18:00 ja sinä haet hänet lentokentältä. Jos et omasta halustasi, niin sitten Sasuken vuoksi”, Tsunade sanoi. Itachi kuului kiroavan, koska Tsunade napautti tiukasti:

”Siisti suusi.” Siinä kohtaa, multa pääsi pieni tirskahdus. Reksi mulkaisi mua, - Sinä myös – katseella.

”Kyllä, hän on tässä valmiina lähtöön. Ikävä kyllä liikunta jää tällä kertaa väliin… Kyllä lähetän hänet pihalle. Hyvä hei.”

Tsunade lopetti puhelun ja kohotti katseensa muhun ja sanoi:

”Itachi on tulossa, hän sanoi hakevansa sinut. Voit mennä parkkipaikalle odottamaan häntä.” Mä nyökkäsin vaiti ja käännyin ja lähdin ulos odottamaan Itachia.



Kymmenen minuutin kuluttua…

Itachi kaahasi kääntöpaikalle ja jarrutti niin, että asvaltille jäi ihan kivat jarrutusjäljet. Se avasi pelkääjän puolen oven, mä menin istumaan ja laitoin turvavyön kiinni. Mä näin heti ensi vilkaisusta, et Itachi oli pahalla päällä, sen kasvot oli vihasta kireät. Ja sen ajotyylikin oli erilainen, kun se oli vihainen. Se kaasutti pihalta niin, että mun oli taas painauduttava kauhusta selkänojaa vasten.

”Miten se saattoi tehdä tän mulle… Miksi… Sen olis pitänyt ilmoittaa ensin mulle mutta ei… ”, Itachi murisi raivoissaan ja lisäsi kierroksia. Mä vilkuilin sitä hieman pelokkaana ja hermostuneena.

Lopulta kun me pysähdyttiin liikennevaloihin, se päästi raskaan huokaisun ja käänsi anteeksipyytävän katseensa muhun. ”Anteeksi Sasu, pelottaako sua? Anteeksi, mut mä en vaan tajua… miksi Shisui… miksi se ei… ”, Itachi huokaisi taas. Autonkin vauhti oli alkanut hidastua nopeusrajoituksien mukaisiksi.

”Ei se mitään, ei mulla oo mitään hätää… ”, Mä valehtelin nopeasti, vaikka mun sydän hakkasi vieläkin epätahtiin. Itachi katseli mua vielä hetken epäilevästi, mutta päätti sitten antaa olla ja käänsi katseensa takaisin tiehen.


Pian me tultiin kotiin. Itachi sammutti auton moottorin ja astui ulos, kiertäen sitten auton ja avaten mulle oven. (Se ei ollut pitänyt koko ajomatkan aikana turvavyötä.) Mä en ehtinyt kunnolla edes omaa turvavyötäni avata, kun se jo oli kaapannut mut syliinsä. Mun olkalaukku lepäsi mun olalla.
Sitten se työnsi auki olevan auton oven kiinni lanteellaan ja lukitsi ovet samalla kun laittoi murtohälytyksen päälle ja lähti meijän kotiovelle. Mä kaivoin nopeasti kotiavaimeni esiin, ettei Itachin tarvis laskea mua maahan turhaan, ja avasin meille oven.

Itachi astui sisään ja tönäisi oven kiinni olkapäällään. Sitten se riisui kenkänsä eteiseen, yhtä mua kantaen. Mä potkaisin kenkäni kiireesti jalasta, ennen kuin me mentiin eteisaulan kautta olkkariin, jossa Itachi istahti sohvalle ja suukotti mua sitten hellästi otsaan.

”Mitäs sä haluaisit tehdä nyt?” Se kuiskasi mulle lempeästi. Mä mietin hetken, sitten mä sanoin:

”Voisitko sä opettaa mua taas soittaa jonkun kappaleen?” Itachi naurahti hiljaa ja kumartui hieman suukottaakseen mua hellästi huulille. Sitten se sanoi:

”Totta kai voin, höpsö…”

Mä nousin sen sylistä ja otin sen kädestä kiinni. Se antoi mun auttaa itsensä ylös ja niin me lähdettiin yläkertaa kohti.


***

Itachi valitsi mulle kappaleen, jossa oli laulunsanat nuottien alla ja sen nimi oli englanniksi. Ita soitti sen kerran läpi ja kertoi samalla milloin piti painaa poljinta.

(Kyseinen kappale on tämä: http://www.youtube.com/watch?v=9IAOllwCteU&feature=related)

Sitten tuli mun vuoro. Mä istuin Itachin syliin ja aloitin. Aluksi mä aloitin väärin, mutta sit kun mä kokeilin kolmannen kerran niin onnistuin. Mä suljin silmäni ja annoin musiikin vallata mieleni ja yritin ”nähdä” pianon koskettimet mielessäni, niin kuin Ita oli opettanut mua. Kun mä lopetin, niin Ita valitsi uudet nuotit. Mä käänsin katseeni paperiin. Siinä oli vain nuotit. Mä olin juuri aloittamassa, mut sitten Itachi laski kätensä mun käsien päälle. Mä käänsin kummissani katseeni siihen. Se pudisti päätään ja kuiskasi:

”Anna mä…”

Mä nyökkäsin vaiti ja livautin käteni sen käsien alta. Mä tunsin Itachin huulet, edelleen mun korvan vieressä. Sitten se äkkiä kuiskasi hiljaa:

”Mä tein tän sulle. ”

Mä hätkähdin. Mulle? Oliko Itachi tehnyt mulle oman laulun? Mä käänsin katseeni nuottipaperiin ja todellakin, siinä otsikon kohdalla luki: Sasuke’s – Sotanshi.

Sitten Itachi alkoi soittaa sitä kappaletta.

Mä henkäisin hiljaa. Se oli jotain niin surullista ja ihanan kaunista samaan aikaan, että mulle nousi pala kurkkuun. Mun oli pakko nielaista, että pystyin hengittää. Silmiä kirveli. Mä räpyttelin, et saisin kirvelyn loppumaan.

Itachi soitti täysin virheettömästi, silmät kiinni, kasvoilla tyyni ilme ja huulilla rauhallinen ja lempeä hymy. Mä nojauduin Itachin rintaa vasten ja suljin silmät, antaen musiikin viedä mukanaan.
Rauhalliseen, kivuttomaan uneen.

(End of Sasuke’s POV)

(Huom.! Kyseinen kappale löytyy täältä: http://www.youtube.com/watch?v=8f0qOy0vOhA&NR=1)


(Itachi’s POV)

Mä kuulin Sasuken henkäisevän hiljaa, kun mä aloitin soittamaan sen kehtolaulua. Mua hymyilytti, Sasuke taisi yllättyä. Sitten hetken kuluttua, mä tunsin kuinka Sasuke nojautui mua vasten. Kymmenen minuuttia sen jälkeen, mä kuulin kuinka sen hengitys oli käynyt rauhalliseksi.

Mun hymy leveni. Sasuke’s – Sotanshi, oli nimensä veroinen. Sasuke oli nukahtanut melkein heti. Mä soitin sen kappaleen loppuun ja nostin sen, varovasti käsivarsilleni ja lähdin meijän makuuhuonetta kohti…

Kun mä olin saanut Sasuken peiteltyä, katsoin kelloa. Se oli kymmenen yli kolme. Mulla oli reilusti kolme tuntia aikaa, ennen kuin pitäisi hakea Shisui. Sen kone tulisi vasta kuudelta. Siinä ajassa mä ehtisin käydä kaupassa, jos olisi tarvetta. No, ehkä kaikkein tärkeintä olisi laittaa Sasukelle viesti, jos se heräisi ennen kuin mä olisin kotona.
Mä menin kaivamaan meijän kirjoituspöydän hyllystä paperia ja kirjoitin Sasukelle viestin. Sitten mä laitoin sen viestin mun yöpöydälle, josta Sasuke kyllä näkisi sen heti herättyään ja lähdin alas.


Alas tultuani, menin ensin jääkaapille ja tarkistin meijän ruokatilanteen. Kun olin katsastanut ruokatilanteen, tein listan tarvittavista ruoka-aineista. Sen jälkeen pistin kengät jalkaan, takin päälle ja nappaisin mun jaguaarin avaimet avainnaulakosta.

Sitten kävin katsomassa vielä Sasukea. Mä kiipesin hiljaa yläkerran rappuset ja jäin makuuhuoneen ovelle katselemaan sitä uinuvaa mustatukkaa. Sasuke nukkui rauhallisesti ja mä näin pienen, mutta onnellisen hymyn sen kapeilla huulilla.

Mä hiivin hiljaa sängyn viereen ja kumarruin antamaan sille suukon poskelle. ”Mä rakastan sua”, kuiskasin hiljaa sen korvaan ja lähdin sitten alas mennen ulos.


Ajoin kaupan kautta ja lastasin ostokset takaluukuun. Sitten päätin käydä syömässä jotain, sillä mulla alkoi olemaan nälkä. Kun mä olin syönyt, kello oli sen verran että lähdin ajamaan kohti Konohan lentokenttää. Mitä lähemmäs lentokenttää mä tulin, sitä ärsyyntyneemmäksi itseni tunsin. Mutta haihdutin ärsyyntyneisyyden mun mielestä ja keskityin ajattelemaan että tää olisi Sasuken parhaaksi.
Kun mä saavuin lentokentälle, kello oli viisitoista vajaa kuusi, kiitos iltaruuhkan. No toisaalta se oli hyvä, mun ei tarvitsisi odotella hirveän kauan.

Mutta mun ilo oli ennenaikaista sillä… Pian kuulutettiin, että kone jolla Shisuin pitäisi tulla, tulisi 30 minuuttia myöhässä. Mä päästin matalalla äänellä kirousryöpyn, ja kaivoin kännykän esiin ja tekstasin Sasukelle.

”Hei Sasu-chan, anteeksi jos herätin. Mutta kuule, mä olen lentokentällä odottamassa Shisuin konetta, se tulee myöhässä, joten mulla saattaa kestää. Katso jääkaapista mitä löydät ja syö vähän. Jos tulee ongelmia, niin mulla on känny auki. Rakkaudella sinun Itasi.” Viesti lähti, ja laitoin kännykän taskuun ja huokaisin raskaasti. Tästä illasta tulisi pitkä.

(End of Itachi’s POV)


(Opening of Sasuke’s POV)

Mä havahduin unesta, josta en muistanut mitään ja huomasin olevani mun ja Itachin sängyssä päivävaateet päällä. Aluksi mä en muistanut mitä oli tapahtunut, ennen kuin mä oli päätynyt sänkyyn, mutta pienen miettimistauon jälkeen muistin. Itachi oli soittanut mulle itse tekemäänsä kehtolaulua ja mä olin kai nukahtanut sen syliin. Se oli kai sitten kantanut mut tänne.

Sitten mä huomasin, yöpöydällä viestilapun. Mä otin sen käteeni ja luin:

’Hei Sasu-chan, (aika imartelevaa) jos heräät eikä minua näy, niin älä hätäänny. Olen lähtenyt kauppaan, (koska jääkaapissa oli kohta enää valo) ja sitten haen Shisuin lentokentältä. Jos tulee jotain niin soita. Itachi.’

Mä laskin kirjeen takaisin pöydälle, nousin ylös, venyttelin ja lähdin alas. Kävelin keittiöön ja avasin jääkaapin. Se oli aika tyhjä, kuten Itachi oli kertonutkin. No, omena saisi tyydyttää nälkää tällä kertaa. Omenaa rouskuttaen, mä menin sitten olkkariin ja avasin TV:n. Sieltä ei tullu mitään kiinnostavaa, joten käänsin musakanavan päälle. Ja vaikka mä olin nukkunut Itan lähdöstä asti, niin mua alko taas nukuttaa, joten käperryin sohvan nurkkaan ja suljin silmät.

(End of Sasuke’s POV)


(Itachi’s POV)

Pitkän odottelun jälkeen, mä olin viimein matkalla kotiin. Shisui istu pelkääjän paikalla. Se yritti viritellä keskustelua ja kyseli kaikkea. 

Miten mulla meni, olinko mä pitänyt vanhempiin yhteyttä, olinko mä hankkinut jo töitä jne. Mä en jaksanut vastata kunnolla, ynähtelin vaan ja vastailin siihen tyyliin et: juu, en tiedä, ehkä. Lopulta Shisui luovutti ja me oltiin loppumatka ääneti. Kahdenkymmenenviiden minuutin jälkeen me ajettiin kotipihaan. Mä sammutin moottorin ja vilkaisin sitten keittiön ikkunaa. Siellä paloi valo, joten Sasuke oli hereillä. Me noustiin Shisuin kanssa autosta, ja mä tarjouduin kantamaan osan sen laukuista, mut se kehotti mua menemään edeltä sisälle.

Mä kohautin olkiani ja annoin Shisuille auton avaimet, mennen sitten sisälle.

”Sasuke!” Mä huikkasin, ei vastausta. Oliko Sasuke mennyt takaisin nukkumaan? Olkkarista kuului musiikkia, katsoiko Sasuke TV:tä?

Mä raotin olkkarin ovea hieman ja näin Sasuken, joka oli käpertynyt sohvan nurkkaan nukkumaan. Mä hiivin hiljaa hymyillen sohvan luo, istahdin varoen herättämästä Sasukea sohvan reunalle, sammutin TV:n ja hipaisin sitten sen tummia suortuvia pois kasvoilta.

Sasuke äännähti unisesti ja avasi silmänsä. ”Ita?” Se kuiskasi kuivalla kurkulla.

”Hei, en kai herättänyt?” Kysyin lempeästi.

”En mä tiedä, ehkä, mut ei se haittaa”, Sasuke sanoi ja hieraisi silmiään. Mä kumarruin Sasuken ylle ja annoin sille pusun poskelle.

”Mä rakastan sua”, Kuiskasin hiljaa sen korvaan. Sitten mä painoin huuleni Sasuken omia vasten.

Kovaäänien, Awwww havahdutti mut ja mä irrotin nopeasti huuleni ja kohdistin murhaavan katseeni ovelle ja ehdin nähdä vilauksen Shisuista, joka poistui keittiöön.
Se oli nähnyt. Voi hitto.

”Ita?” Sasuke kuiskasi hiljaa. Käänsin huomioni takaisin veljeeni.

”No?”

”Pitäisikö meijän kertoo Shisuille… meistä?” Sasu kuiskasi. Mä pudistin päätäni.

”Ei, ei vielä… ehkä joskus, mut nyt ei oo oikea hetki….”

”Häpeätkö sä meitä noin paljon?”

”Häh?”

(End of Itachi’s POV)


(Opening of Sasuke’s POV)

Itachi katsoi mua ihan ihmeissään. Mä katsoin sitä kysyvänä takas.

”Siis, mitä sä höpötät pöhkö? En tietenkään häpeä, miksi mun pitäisi?” Itachi kysyi kummissaan.

”No miksi sitten sä et halua kertoa Shisuille meistä?” Kysyin ja kallistin päätäni pienesti.

”Kyllä mä kerron, kun on aika. Ihan varmasti, mutta ei nyt vielä tänään, okei?” Itachi sanoi ja otti mua kädestä. Mä nyökkäsin vaiti ja hymyilin hieman.


Illemmalla, kun Shisui oli jo asettunut taloksi ja me kaikki kolme asetuttiin katsomaan TV:tä, niin Shisui kysyi yllättäen: ”Jaahas Sasuke, päätit sitten tulla ulos kaapista vai?” Mä hämmennyin ja yllätyin, niin että en tiennyt mitä sanoa.

”Sinä ja Itachi… se on… suloista!” Itachi oli tukehtua kaakaoonsa Shisuin sanojen takia. Mäkin tuijotin Shisuita ihan kuin puulla päähän lyötynä. Eikö sitä inhottanut meijän suhde?

”Siis… sua ei haittaa se… et me ollaan Itachin kanssa yhdessä?” Mä varmistin vielä.

”Hah te siis myönnätte sen?! Ei, ei minua, mutta jos Fugaku saa kuulla…”

Mä värähdin tahtomattani ja Itachi veti mut kylkeensä kiinni. ”Älkää pelätkö, en kerro kenellekään ilman teidän lupaanne, mutta Itachi teidän on kerrottava joskus, tai he kuulevat sen joltain muulta”, Shisui sanoi hiljaa. Itachi ponkaisi pystyyn ja mä näin kuinka se vapisi.

”Ai sun mielestä on kivempi, jos me erotaan Sasuken kanssa!?” Itachi ärähti. Mä säpsähdin hieman.

”Ei, mutta mitä nopeammin kerrotte, sitä parempi,” Shisui sanoi tyynesti.

”Ei”, Itachi sano jyrkästi ja kääntyi, mennen eteiseen.

Mä lähdin sen perään ja kun tulin eteisen ovelle, näin Itachin laittavan kenkiä jalkaansa.

”Mihin sä nyt?” Kysyin kummissani.

”Ulos”, Itachi vastasi kylmästi. Mä säpsähdin sen kylmää äänensävyä.

”Mutta miksi? Siellä on jo pimeää”, Mä vastustelin, mut Itachi ei vastannut vaan laittoi takin kiinni ja yritti lähteä, mutta mä menin ulko-oven eteen.

”Mä haluan tietää! Johtuuko se musta?! Siitä, että mä myönsin meijän suhteen Shisuille?!” Mä kysyin kovalla äänellä, ja katsoin Itachia vaativasti.

Itachi kohotti katseensa mun silmiin ja sanoi.

”Asia ei kuulu sulle, eikä sua edes kiinnostaisi”, se sano ja työnsi mut oven edestä pois.

”Totta kai mua kiinnostaa!” Mä huudahdin. Itachi tuhahti jotain siihen suuntaan, että joo just ja avasi oven ja meni ulos.

Mä tuijotin hetken aikaa ulko-ovea, kunnes käännyin ja palasin olkkariin.
Kun tulin olkkariin, niin istuin huokaisten sohvalle Shisuin viereen.

”Anteeksi, tuo oli minun vikani”, Shisui sanoi hiljaa ja anteeksipyytävästi. ”Olen pahoillani, että jouduin tulemaan tahtomattani, ja sotkemaan teidän kahden elämän. Minä ja Itachi emme oikein tule toimeen keskenämme ja huoli sinusta saa hänen pinnansa vain kireämmäksi. Hän on peloissaan, koska pelkää Fugakun reaktiota ja haluaa suojella sinua tältä, mutta ei tiedä miten sen tekisi.”

”Ääh, ei se mitään, mun takiahan me ollaan tässä tilanteessa”, Mä sanoin hiljaa. Shisui nyökkäsi vaiti. Meijän välille laskeutui hetken hiljaisuus.

”Sasuke…” Shisui sanoi ja mä käännyin katsomaan sitä kysyvästi. ”Mitä?”

”Haluaisin hieman jutella sinun menneisyydestäsi, ennen Itachin saapumista. Jos siis vain sinulle sopii”, Shisui sanoi. Mä nyökkäsin.

”Okei sopii, mutta miksi?” Mä kysyin.

Shisui nappasi kaukosäätimen TV-pöydältä, ja sammutti TV:n. Sitten se käänty taas muhun päin ja alkoi selittää:

”Kuten varmaan tiedät, olen tällä auttamassa sinua henkisesti kuntoon. Ja Henkisesti kuntoon tarkoittaa, että me juttelemme sinulle kipeistä ja vaikeista asioista. Käymme kaikki vanhat haavat ja arvet läpi yksi kerrallaan. Se on hidasta, riippuen tietenkin sinusta, minkälaista tahtia haluat pitää yllä. Ja muista, sinun ei ole pakko kertoa heti yhtään mitään, ellet halua. En halua olla yhtään painostava tai päälle käyvä. Nyt edetään sinun ehdoillasi”, Shisui sanoi vielä.

Mä nyökkäsin uudelleen. Sitten mä sanoin hiljaa. ”Mä haluisin kuitenkin aloittaa vasta, kun Itachi tulee takas. Jos se vaan käy?”

Shisui nyökkäsi ja sanoi:

”Kyllä se käy. Pääasia on se, että pystyt puhumaan mahdollisimman vapaasti. Ilman jännitteitä.”

”Kiitos, mun puolesta me voidaan aloittaa vaikka heti, kun Itachi tulee takaisin”, Mä sanoin. Shisui nyökkäsi hymyillen.

(End of Sasuke’s POV)


(Itachi’s POV)

Mä kävelin rivakasti eteenpäin, kädet syvällä takin taskussa. Mua raivostutti mun oma käytös. Sasuke oli ollut huolissaan musta ja mä olin jyrännyt sen yli. Mua kuvotti. Mikä hitto muhun oli mennyt? Miksi mä olin käyttäytynyt sillä tavalla? Olinko mä ehkä ajatellut, että mun ja Sasuken elämään ei saisi tulla muita?

- Tapahtui aiemmin iltapäivällä -

”Itachi, miksi sinä et hakenut apua jo aiemmin?” Shisui kysyi multa hiljaa, kun me istuttiin keittiönpöydän ääressä kahden. Sasuke oli saanut taas kohtauksen, mutta kiitos Shisuin, nopean toiminnan ja puhelinsoiton Tsunadelle, se oli saatu kuriin nopeasti. Ja Sasuke nukkui nyt rauhallisesti yläkerrassa.
Mä en vastannut, vaan purin mun alahuulta. Niin, miksi? En ollu itsekään varma. Siksikö koska pelkäsin et mulle sanottaisiin, et mitään ei voitas tehdä? Et Sasuke kuolee… Mutta kuinka pian…?

”Minä puhun sinulle, Itachi!” Shisui tiuskaisi mulle ja mä havahduin mietteistäni.

”Niin?” Mä kysyin anteeksipyytävästi.

Shisui huokaisi ja sanoi:

”En haluaisi sanoa tätä Itachi, mutta vastuuttomuutesi voi viedä Sasukelta hengen.”

”Mitä mä voin tehdä?” Mä kysyin, omasta mielestä ihan vieraalla äänellä.

”Olet Sasuken tukena, Hän tarvitsee sinua nyt enemmän kuin koskaan”, Shisui sanoi, sitten se nousi ja sanoi vielä:

”Voisimme ehkä jo huomenna aloittaa purkamaan Sasuken tilannetta. Jos se vain sopii sinulle?”

Mä nyökkäsin ja sanoin hiljaa. ”Niin, ehkä jos Sasuke jaksaa.”

Shisui nyökkäsi ja meni olohuoneeseen. Mä puolestani suuntasin yläkertaan, kun olin saanut pöydän siivottua. Mä pysähdyin meijän makuuhuoneen ovelle katselemaan veljeäni. Vielä nukkuessaankin se näytti hirveän kalpealta ja hauraalta kuin lasi.

Pakotin palan takas, joka oli nousut kurkkuun, kun mä tajusin et Sasuke ei näyttäisi tuolta, jos mä olisin ymmärtänyt, pyytänyt Shisuin heti aluksi katsomaan sitä.

Kun olin saanut itseni koottua, niin hiivin sängyn luo, ja kävin nuorimman viereen ja vedin hellästi mun kainaloon, kuiskaten hellästi sen korvaan:

”Anna anteeksi, tää on mun syytä. Mut mä lupaan, että sä et enää ikinä joudu kärsimään mun takia.”

Sitten painoin hellän suukon sen poskelle.

***


Multa pääsi huokaus ja aloin sitten hidastaa mun vauhtia. Seuraavaksi mä aloin miettiä, et pitäisikö mun lähteä jo takas, ettei Sasuke alkaisi huolestua turhaan.

”Yo Itachi”, kuului tuttu ääni mun takaa. Kännyin katsomaan ja näin mun bestiksen, Kisamen hölkkäävän mua kohti.

”Moi, miten kulkee?” Kisame kysy hieman hengästyneenä, kun ehti mun vierelle.
Mä vedin mun aidoimman tekohymyni huulilleni ja vastasin teeskennellyn pirteästi:

”Ihan hyvin, entäs itselläsi?” Kisame ei vastannut mulle vaan katso mua todella pitkään ja tarkasti. Sitten se sano:

”Hyvä yritys, mutta ei onnistunut. Sulla on jokin huonosti, kyllä mä näen sen.”

Mä päästin toisen raskaan huokaisun sen päivän aikana. Oikeastaan mä huokailin nykyään paljon enemmän kun tavallisesti. Sitten mä nyökkäsin.

”Sä olet oikeassa Kisame, mulla on jokin hyvin huonosti”, sanoin hiljaa.

Me oltiin tultu keskuspuistoon ja mä istahdin ensimmäiselle vastaan tulevalle penkille, painaen pään käsien väliin. Mä kuulin Kisamen istuvan mun viereen.

”Sasuke… se… sai taas kohtauksen… reksi tuli katsomaan sitä ja kutsu sitten mun serkun hoitaa Sasuken psyykkisesti kuntoon. No sitten tänä iltana, Shisui kysyi, et ollaanko me yhdessä ja Sasuke myönsi sen ja sitten…”

Mä kerroin Kisamelle kaiken, mitä sinä päivän aikana oli tapahtunut. ”Sitten mä vaan jyräsin kylmästi Sasuken yli ja lähin…”, mä lopetin ja huokaisin hiljaa.

Kisame nyökkäs vaiti. Sitten se sano hetken päästä. ”En oo mikään tunne-elämän asiantuntija, mut ehdottaisin että menet nyt suoraan kotiin ja pyydät molemmilta, sekä Sasukelta että serkultasi anteeksi ja sitten yritätte vaan elää sovussa taas siihen asti kunnes myrsky puhkea jälleen.”

Mä nyökkäsin mietteliäänä. Ehkä Kisame oli oikeassa. Mä kiitin sitä kuuntelemisesta ja nousin ylös, lähtien sitten takaisin kotia kohti.

(End of Itachi’s POV)