Huuh. Joulukuu tosiaan otti voimille ja jotenkin tuntuu siltä, etten ole vieläkään ihan täysin palautunut kaikesta siitä työstä ja vaivasta, mitä työharjoittelu ja joulukiireet toivat tullessaan. Toivottavasti loppukevät sujuu hieman rauhallisemmissa merkeissä...


Luku 7

Anko tunsi vähitellen hermostuvansa toden teolla. He olivat haravoineet puistoa Shinon kanssa kauan, eikä vieläkään ollut näkynyt ketään aitoa tuttua. He olivat nähneet monia erilaisia pukuja, kuten merirosvoja, pappeja ja vampyyrejä sekä erilaisia käveleviä peltikasoja muistuttavia otuksia. Pienen kyselyn jälkeen oli selvinnyt, että monia niistä kutsuttiin roboteiksi. Mitä ne sitten ikinä olivatkaan.

Anko vilkaisi sivusilmällä Shinoa. Matka olisi sujunut paljon rattoisammin mikäli hänen kävelyseuransa olisi ollut puheliaampaa. Shinon kanssa oli vaikea ottaa mitään aiheita puheeksi, vaikka hän oli kuinka yrittänyt. Olisi ollut mukavaa edes nähdä kunnolla kenelle puhui, mutta poika oli vetänyt tavanomaisen huppunsa pään yli ja silmiä peitti tutut aurinkolasit.
Rasittavaa matkasta teki myös sen, että Shino yritti parhaansa mukaan pelastaa jokaisen ötökän, joka oli vähällä joutua tahallisen liiskauksen kohteeksi. Kesäkuumalla tapauksia oli vähän väliä ja aluksi tilanne oli hieman huvittanut häntä. Huvittuneisuus karisi kuitenkin tehokkaasti päivän mittaan ja tilalle alkoi hiipiä lievää ärtymystä, kun aika kului eikä heidän tilanteensa muuttunut vähääkään.

Ärsyyntyneenä Anko latasi potkun ja kohdisti sen maassa lojuvaan isoon käpyyn. Hän lähetti kävyn matkaan voimalla ja se lensi pidemmälle kuin hän oli ajatellut. Jonkin matkan päästä kuului kiukkuinen älähdys. Anko kääntyi katsomaan äänen suuntaan ja huomasi jonkun nousevan ylös ruohikosta, otsaa hieroen ja hänen äsken potkaisemaansa käpyä pidellen.
“Rasittava päivä. Kävytkin hyökkäävät kimppuuni, eikä muista näy jälkeäkään..” Otsaansa pitelevä poika mumisi riittävän kuuluvasti, jotta sen tuttu nuotti kantautui Ankon ja Shinon kuultavaksi.

Anko purskahti raikuvaan nauruun tajutessaan, että oli juuri tullut potkaisseeksi heidän omaa pikku Shikamaruaan kävyllä. He olivat haravoineet Shinon kanssa puistoa tuntikaupalla ja nyt jokin pieni epäonninen sattuma kääntää päivän kulun heidän puolelleen. Varsin rasittava päivä todellakin.

***

Portaissa kiiri jännittynyt puheensorina Kankuron ja Leen kävellessä alas monien muiden mukana. Alhaalta kantautuva musiikki ja äkkinäiset huudahdukset saivat Kankuron hieman hermostuneeksi. Äänet voimistuivat koko ajan eikä hän oikein osannut päättää, halusiko nähdä mitä alhaalla tapahtuu vai ei? Koskaan hän ei kuitenkaan olisi myöntänyt tätä vieressään kulkevalle Konohan ninjalle, joten hän päätti pysyä vaiti ja kävellä rohkean oloisesti toisen vierellä.

Alhaalla kellarin salissa meteli oli huumaava. Lukuisat ihmiset olivat kokoontuneet salin reunoille ja katselivat tiiviisti keskelle huonetta, jossa kaksi hienoihin asuihin pukeutunutta tyttöä tappelivat keskenään. Sivulla istui vaaleansiniseen poikien koulupukuun sonnustautunut tyttö, joka soitti taistelijoille tunnelmaan sopivaa musiikkia.

Kankuro katseli kummissaan taistelua. Kumpikaan tytöistä ei näyttänyt todella osuvan toiseen, mutta iskun saatuaan molemmat näyttivät siltä kuin toinen olisi osunut. Eihän siinä ollut mitään järkeä? Jos kerran tapeltiin, miksei heti kerralla tapeltu kunnolla? Jonkin ajan päästä toinen tytöistä sanoi, ettei jaksanut enää taistella ja uhrasi itsensä omalla miekallaan. Yleisö taputti villisti, kun toinen tuuletti voittoaan.
Musiikkia soittaneen tytön vierestä nousi kaksi poikaa, jotka olivat myös sonnustautuneet vaaleansiniseen poikien koulupukuun. Heillä molemmilla oli punertavat hiukset ja he astelivat tasatahtia taisteluaukion keskelle.

“Kiitokset näille upeille naisille hienosta ottelusta, mutta kumpi heistä onkaan koitoksen todellinen voittaja?” Toinen heistä sanoi.
“Antakaapas sitten kuulua huutoja tänne päin.” Pojista toinen sanoi kovalla äänellä ja osoitti punaisella ruusulla toista tytöistä.
Kankuro tunsi hätkähtävänsä rajusti, kun koko sali puhkesi valtavan äänekkäisiin suosionosoituksiin. Pojan osoittaessa toista tyttöä ruusulla, huudot olivat hivenen vaimeampia.

“Näyttää siltä, että meillä on voittaja.” Ruusua kantanut poika huudahti ja kahmaisi enemmän huutoja saaneen tytön käden, kohottaen sen yläilmoihin yleisön osoittaessa taas suosiotaan.
“Kiitos teille molemmille. Ketkä haluavat olla seuraavana vuorossa? Käsiä vain rohkeasti ylös.” Poika, jolla ei ollut ruusua, alkoi tähyillä yleisöä siltä varalta, että joku nostaisi kätensä ylös. Kankuro pudisti hieman päätään ja huomasi sitten kauhukseen, että Lee oli nostanut kätensä ylös. Nopeasti Kankuro tarttui käteen ja kiskaisi sen takaisin alas.

“Miksi sinä noin teit? Olisin halunnut osallistua.” Lee protestoi äänekkäästi.
“Mieti nyt vähän. Sinut on koulutettu lähitaisteluun. Olet todella hyvä siinä, etkä välttämättä voisi antaa iskusi jäädä puolitiehen, vaan se uppoaisi vastustajan naamaan rauhanomaisessa leikkitaistelussa. Mitä luulet siitäkin seuraavan?” Kankuro vastasi kiukkuisesti.
Ymmärrys syttyi vähitellen Leen pyöreisiin silmiin ja hän nyökkäsi mietteliäänä: “Tuota en tullut ollenkaan ajatelleeksi.”
Kenkuro huokaisi syvään ja päästi Leen käden vapaaksi otteestaan.

Seuraava taistelupari oli varsin erilainen kuin edellinen. Kaksi pupuksi pukeutunutta tyttöä heitteli toisiaan pehmoporkkanoilla, kutsui pelottavan näköisiä ihmisiä halaamaan vastustajaansa ja he käyttivät iskuina kaikenlaista muutakin, mikä oli varsin yllättävää tilanteeseen nähden, mutta joka huvitti yleisöä suuresti. Loppuhuudoista tulikin varsin tasaväkinen ja oli vaikea saada selvää, kumpi oli voittanut. Taistelun lopputuloksella ei siis tainnut olla lopulta suurtakaan merkitystä. Tärkeämpää oli se, kumman esitys oli viihdyttänyt enemmän yleisöä.

Vapaaehtoisia kyseltiin jälleen. Ihmisjoukon reunalta Kankuro havaitsi porukan, joka oli piirittänyt hyvin vastahakoisen näköisen punahiuksisen pojan, jonka käsi oli nostettu ylös hänen puolestaan. Porukka huusi kovaan ääneen: “Täällä olisi vapaaehtoinen!” Poika näytti kuitenkin kaikkea muuta kuin vapaaehtoiselta. Lopulta tämä huokaisi syvään ja jätti kätensä ylös muun porukan suureksi riemuksi. Tarkasteltuaan poikaa hetken, Kankuro huomasi tämän pukeutuneen Akatsukin punamustaan pilvikaapuun.

“No hyvä on”, ruusua pidellyt poika sanoi. “Voin ottaa Sasorin tänne, mutta kuka olisi hänen vastustajansa?”

Sasori? Eihän se voinut olla mahdollista? Olihan täällä paljon pukeutuneita Akatsukeja, mutta hän ei ollut odottanut kenenkään oikeasti pukeutuvan Hiekan kylän Sasoriksi.
Jokin Kankuron sisuksissa tuntui kääntyvän ympäri ja hän tunsi kätensä nousevan ylös kuin itsestään. Lee katsoi Kankuroa syyttävästi ja sanoi: “Nytkö sinä saat taistella, mutta minä en?”
Kankurolta meni hetki tajuta mitä toinen tarkoitti, ennen kuin vastasi: “Sasori on meidän kylän petturininja. Jos en voi voittaa häntä oikeasti, niin ehkä voin jotenkin junailla chakralla voittoni tässä leikkimielisessä ottelussa.”

Lee ei ehtinyt vastata mitään eikä Kankuro hänen mielipidettään kaivannutkaan, kun tuomarina toiminut ruusuton poika kutsui hänet ja Sasorin luokseen. Matkallaan Kankuro joutui pujottelemaan lukuisten ihmisten välistä. Häneen luotiin useita tutkivia katseita, eikä hän voinut olla miettimättä, mihin oli päänsä taas laittanut?

Päästyään kehän keskelle, juontaja kumartui heidän molempien puoleen ja sanoi hiljaa: “Tarkoituksena ei ole satuttaa toista millään tavalla. Yrittäkää välttää oikeasti toiseen osumista parhaanne mukaan. Ottakaa nyt erä kivi, paperi, sakset niin nähdään kumpi aloittaa.”
Kankuro tunsi olonsa tyytyväiseksi saadessaan aloittaa. Oli hyvä, ettei hän ollut päästänyt Leetä osallistumaan. Hänellä olisi luultavasti ihan riittävästi tekemistä omissa tekniikoissaan, vaikka ne eivät olleetkaan yhtä näkyviä, kuin Leellä.

Asettuessaan taisteluasemiin Sasoria vastapäätä hän koetti ensimmäisenä ottaa chakrallaan kiinni toisen kädestä, tarkoituksenaan heiluttaa sitä puolelta toiselle. Yllätyksekseen Kankuro huomasi chakransa irtoavan. Hän yritti uudelleen, muttei onnistunut. Oliko mahdollista, ettei chakran käyttö onnistunut tässä maailmassa ollenkaan? Turhautuneena Kankuro nappasi pienen kunain ja heitti sen lähelle Sasoria, toivoen äkkiä ettei olisikaan lähtenyt mukaan koko tappeluun.

Sasori katsoi kunaita vakaalla ilmeellä ja kumartui poimimaan sen maasta. Kankuro odotti, että saisi sen takaisin jonkin naurettavan ivan saattelemana. Punapää ei kuitenkaan heittänyt kunnaita. Hän koputteli ja nakutteli sen metallista pintaa, työntäen sen sitten lopulta taskuunsa. Punapää hymyili hieman ja veti samalla taskustaan jonkinlaisen käärön. Kankuro ei voinut olla pohtimatta, että joku oli tehnyt hyvää työtä kehitellessään jäljitelmää. Melkein aidon veroinen.
Seuraavaksi seurasi nopea sarja erilaisia in-merkkejä, eikä Kankuro voinut olla ihailematta niiden tarkkuutta. Tyyppi taisi olla todellinen perfektionisti.
Ilmassa pölähti savua ja kääröstä purkautui nukke, joka lähti vakaasti kävelemään häntä kohti.

Yleisö kohahti nähtyään nuken. Sellaisia asioita ei tavallisesti tapahtunut heidän normaalisti niin tyynessä maailmassaan. Kankuron ajatukset olivat sotkussa hänen vetäessään vaistomaisesti oman käärönsä esiin. Tästä taisikin yhtäkkiä tulla kunnon nukketappelu.

Kauempaa katsellut Lee ällistyi nähdessään nuken kävelevän uhkaavasti toista nukkea kohti aseet ojossa. Hetkeen hän ei tiennyt mitä olisi tehnyt tai sanonut. Tilanne näytti pahalta. Heidänhän olisi pitänyt taistella kaikessa rauhassa vahingoittamatta toisiaan. Nukkejen aloittaessa raivokkaan taistelun Leelle valkeni, etteivät nuo kaksi rikkoisi sääntöjä, koska eiväthän taistelijat saaneet osumia nukkejen hakatessa toisiaan. Hetken epäröityään Lee päätti huutaa niin kovalla äänellä kuin jaksoi: “TEE PARHAASI KANKURO!”

Kankuro hymyili vähän kuullessaan Leen huudon. Tottakai hän tekisi parhaansa, mutta vastustaja painoi päälle todenteolla. Hän huomasi, että Sasori hymyili tyytyväisenä. Ilmeisesti hänelläkin olisi ollut ongelmia kykyjensä kanssa, jos vastustaja ei olisi kyennyt ottamaan niitä vastaan. Nyt oli siis lupa pitää vähän hauskaa ihan oikeasti ja vieläpä toista nukenkäyttäjää vastaan. Hienoa. Tämä taistelu ei sujunut ollenkaan Kankuron suunnitelmien mukaan.

Aseiden kalina oli täyttänyt salin yleisön seuratessa lumoutuneena näytöstä. Kukaan ei ollut odottanut näkevänsä ikinä mitään vastaavaa. Vielä siinä vaiheessa, kun Kankuron nuken liitokset antoivat periksi ja kalahtelu hiljeni, kaikkialla oli täysin hiljaista. Vasta, kun molemmat osapuolet olivat kutsuneet nukkensa takaisin turvaan kääröjensä sisälle, yleisö alkoi vähitellen heräämään. Taputukset alkoivat hiljaa, mutta yltyivät nopeasti valtavaksi pauhuksi, joka oli lopulta niin kova, että jotkut salissa olijat joutuivat tukkimaan korvansa.

Melun hieman hiljennyttyä molemmat juontajat huusivat kilpaa: “Siinä vasta esitys! Oikea vuosisadan näytös!” Yleisö näytti olevansa samaa mieltä ja alkoi taputtaa jälleen kovaan ääneen. Kun salin tunnelma oli taas saatu rauhoittumaan, ruusua pidellyt juontajapoika puhkesi puhumaan: “Ehdotan, että olisi loistavaa lopettaa ilta tähän upeaan näytökseen, jonka äsken näimme. Uskon, että jokainen meistä haluaisi tietää, miten se mitä näimme oli mahdollista. Antakaamme siis näiden kahden kertoa se meille, ennen kuin jätämme kellarin odottamaan huomista uusintaa.”

Yleisö taputti jälleen ja jäi sitten odottamaan hiljaa, mitä heidän edessään seisovat pojat sanoisivat. Kankuro katsoi kysyvästi Sasoria kohauttaen olkiaan pienesti. Sasori seisoi hetken ilmeettömänä, mutta nyökkäsi sitten vastaukseksi, jääden kuitenkin odottamaan hiljaa paikallaan. Ilmeisesti hän oli päättänyt antaa Kankurolle tilaisuus kertoa totuus.
“Tuota. Älkää nyt säikähtäkö, mutta me olemme oikeasti ne, keitä esitämme. Emme tiedä miten olemme joutuneet tänne, tai ketkä kaikki ovat täällä. Tiedämme kuitenkin, että meidän on löydettävä toiset mahdollisimman nopeasti, mikäli haluamme palata takaisin.” Kankuro odotti sekasortoa ja mahdollisia huutoja siitä, että he olivat hulluja, mutta niitä ei kuulunut. Sen sijaan yleisöstä alkoi kuulua hyväksyvää ja innostunutta muminaa. Ehkä äskeinen esitys oli ollut niin vaikuttava, ettei heillä ollut muuta vaihtoehtoa, kuin uskoa Kankuron sanat.

Sasori kääntyi Kankuron puoleen ja sonoi sitten tyynellä, omituisen lapsekkaalla äänellään: “Olisi se voinut huonomminkin mennä.”
Kankuro nyökkäsi ja hymyili hieman. Häntä ei enää paljoa haitannut, vaikka oli hävinnyt. Hän tunsi olevansa iloinen siitä, että etsintäretki kellariin oli tuottanut tulosta. Tosin kadoksissa ollut ninja olisi voinut olla joku muu, kuin Akasuna no Sasori