Tunnelmamusiikkia: Bon Jovi - It's My Life

*****


Luku kolme
The Great Breakthrough!


”Daikamaitachi!”
Whuooooosh!

Kankurou oli ihmeissään. Yleensä Temarin tuulenpuuskat saivat rotevimmankin miehenjärkäleen lentämään kymmenien metrien päähän, mutta nämä veikkoset pysyivät kiinni kalliossa kuin ötökät kärpäspaperissa. Eikä se vertauskuva ollut ihan tuulesta temmattu: miekkosten ylävartalot huojuivat vahvasti tuulen mukana, mutta jalat pysyivät tiukasti paikoillaan, vaikka Temari tähtäsikin tuulensa näiden jalkoihin. Olivatko he kiinnittäneet itsensä kallioon chakralla? Luultavasti. Harvinaisen hyvä pito heillä.

’Annetut tuntomerkit ainakin täsmäävät’, Kankurou ajatteli odotellessaan sopivaa tuuletonta saumaa, jolloin hän voisi usuttaa marionettinsa Ichimaiiwan joukon kimppuun. Karasu ja Kuroari olivat jo tehneet vanhalla tutulla kaavalla selvää siitä Kuroarin sisään päätyneestä kuikelosta. ’Aavikkovarusteet, pomolla turbaani, pomo vanha pappa, mukana hujoppi, kaappi ja pätkä. Siinäpä kaikki tarpeellinen. Vaan eihän näistä oikein ole vastusta. Mihin se A-taso oikein jäi?’

Kankurou sai vastauksen nopeammin kuin arvasikaan.
Plam! Ichimaiiwa läimäytti kämmenensä yhteen. Tum! Hän iski ne maahan. Broom!! Kallio halkesi.
”Kankurou, varo!”

Ichimaiiwan luoma kalliohalkeama ehti kiriä jo Kankuroun jalkojen väliin ennen kuin nuorimies ehti loikata pois siitä kohtaa. Myös Temari oli tanssahtanut kauemmas. Kallionhalkeamien vieressä ei ollut leikkimistä. Bru-tum! Kallio halkesi taas, nyt Temarin suuntaan. Sisarukset hypähtivät pari askelta takaisin menosuuntaansa ja päätyivät miltei samaan nippuun.

’Pirskuta…!’ Kankurou manasi itsekseen. ’Perun melkein kaikki pahat puheeni. Sitä en tosin peru, että Temari on huono keksimään lempinimiä – ’
KRO-KRAK!!
’Kro-krak?’

Ichimaiiwa ei näyttänyt tekevän mitään, mutta silti jostain Kankuroun ja Temarin kuului entistä lujempi kallion rusahdus. Mitä tämä oikein oli…?

Ru-tu-tu-tum…!
”Uaaaagh!”

Kankurou oli horjahtaa nenilleen, kun kallio järkähti hänen jalkojensa alla. Se tuntui liikkuvan! Miten… oliko tämä jokin jutsu? Hetkinen! Nuo kalliohalkeamat… ne leikkasivat Ichimaiiwan edessä… ja päättyivät kallion laitoihin… Temari ja Kankurou keikuttelivat paraikaa suurella irtonaisella kalliolohkareella, joka oli juuri luisumassa täristen alas Hevosenkenkäkallion laelta!


***


”Ah!”
Gaara näki jotain hyvin tuttua.

Eräs kolkka Hevosenkenkäkalliosta ei näyttänyt tavalliselta kalliolta, vaan enemmänkin lässähtäneeltä kasalta mutaa. Näytti siltä kuin kallio olisi sanamukaisesti sulanut jonkin päälle. Ja tällaisen jäljen oli tuntomerkkien mukaan aiheuttanut tasan yksi mies… Ichimaiiwa. Kivien ja niiden rakenteen mielivaltainen hallitsija. Hän, joka hallitsi kiinteää kiveä samaan tapaan kuin Gaara teki hiekalla mitä lystäsi. Raporttien mukaan Ichimaiiwa käytti yleensä kiveään joko vangitakseen viattomia kivimassan sisään – tai murskatakseen heidät kallioon.

Lisäksi Gaara oli havainnut, että ne konohalaisnuorten jäljet johtivat kohti tätä kalliosulaumaa… Hän puri lujasti hammastaan. ’Pahus. Mitä Ichimaiiwa on ehtinyt tehdä? Ovatko konohalaiset vielä kunnossa?’

Gaara mietti hetken. Temari ja Kankurou olivat luultavasti paraikaa aiheuttamassa päänvaivaa Ichimaiiwalle ja tämän joukolle… sehän oli ollut suunnitelmissakin. Nyt siis oli Gaaran vuoro toimia tällä rintamalla, ja vikkelästi sittenkin! Hän purki hiekkasilmäjutsunsa ja lähti itse liikkeelle.

Tap tap tap tap tap tap… Hän kiiruhti lähemmäs kivisulaumaa. Pam! Hän iski kätensä yhteen.

Aavikon kasvattina hän tiesi erään voiman, jolle ei mahtanut mitään suurinkaan kivi tai jykevinkään kallio: se oli hiekkaisen tuulen kaivertava voima, eroosio. Ja sen mahti oli Gaaran käsissä. Hän kaivertaisi hiekanjyvillään Ichimaiiwan kivimassan auki ja katsoisi, olisiko siellä ketään tai mitään pelastettavissa olevaa.

Rapi rapi rapi rapi rapi…!!

Hiekanjyväset pommittivat kalliomassaa kuin pikkuruiset luodit. Hitaasti, tuskaisan hitaasti Gaara näki, että hänen hiekkansa koversi hienoista kuoppaa kivimassaan. Mutta jos kivimassan sisällä olisi vielä jotain elävää, ehtisikö Gaaran apu perille ajoissa?


***


”Äkkiä pois tämän järkäleen päältä!” Temari komensi ja heitti avatun viuhkansa eteensä. ”Kankurou, heitä ahterisi tänne!”

Tällä kertaa Kankurou totteli isosiskoaan kitisemättä. Temari heitti viuhkansa ilmaan ja hyppäsi sen päälle Kankuroun loikatessa perässä. Marionettinsa nuorukainen pudotti liitelemään chakranarujen varassa maahan. Humph! Ilma tarttui viuhkan alle, ja kaksikko liiteli alas sillä kuin lautta alas tasaista virtaa. Temari oli kuljettanut matkustajia ennenkin viuhkallaan.

Mutta, ikävä kyllä viuhkan kyydissä olikin kolmikko eikä kaksikko.
”Temari, takanasi!”

Temarin ehti vain niukin naukin kääntää päätä ja väistää, kun pieni, kissamainen mies veitsen jatkeena yritti survaista teränsä naisen selkään. Viuhkan kyytiin oli tuppautunut salamatkustaja, se Ichimaiiwan alimittaisin kätyri! Temari jatkoi väistökoreografiaansa taktisella alapotkulla, jonka veitsimies kuitenkin väisti helposti. Tällä välin Kankurou taas kiiruhti kohti veitsimiehen selustaa voidakseen napata tämän takaa päin ja –

Whumps!

”Viuhka kallistuu liikaa!” Temari kiljaisi. ”Menkää äkkiä siihen toiseen laitaan, senkin höyhenaivot! Muuten tämä keikahtaa nurin ja me kaikki putoamme!”

Pikkumies ei tajunnut vaaraa. ”Älä yritäkään – ugh! Aaaaagh…!!” Pikkukaverin itsepäisyys luhistui yllättävän nopeasti siihen, kun viuhka keikahti oikeasti nurin ja pudotti pikkumiehen alas. Hurjistunut kiljunta vain kuului ja vaimentui sekunti sekunnilta…

Samalla keikauksella kyllä Temari ja Kankuroukin olivat tipahtaa kyydistä, mutta he olivat valmistautuneet asiaan: Ollessaan putoamaisillaan viuhkastaan pois Temari nappasi käsillään aseensa reunasta kiinni ja pakotti sen vaakatasoon jalkojen roikkuessa kohti maata. Kankurou taas tarttui roikkumaan käsillään viuhkan toiseen laitaan ja toivoi, että se kestäisi hänen painonsa – olihan hän kookkain ja painavin sisaruksista. Sisarukset tasapainottelivat hetken, ja lopulta viuhka saatiin takaisin tasapainoon tuulta vasten. He liitelivät kapineella alas kuin riippuliitimellä ikään.

”Kankurou, montako kertaa olen kieltänyt sinua olemaan tekemästä äkkiliikkeitä viuhkan päällä kun sillä liidellään?” Temari tivasi.
”Sori, jaan”, Kankurou tokaisi. ”Tuo pikkukaveri ei vain ole sattunut osallistumaan sinun liitoviuhkakursseillesi.”
”Kerrankin jotain hyötyä siitä, että manguit aina mukulana päästä mukaan liitämään viuhkallani.”
”Minähän sanoin jo silloin, että siitä on hyötyä joskus tulevaisuudessa, jaan”, Kankurou virnisteli.

Ja mitä sinne alas kuului? Sieltäpä kuului erittäin luja TUMP!!


***


’En takuulla anna periksi!’

Naruto ei ollenkaan tiennyt, oliko hän viimeinen pystyssä vai ei. Luola ainakin oli hiljentynyt… olivatko toiset pyörtyneet tai luovuttaneet? Oliko Hyuugien saattotiimi luopunut jo tavalla tai toisella toivosta, tietoisesti tai tiedotta? Vaan Naruto itse ei luopuisi ajatuksesta pelastua. Häntä kyllä pyörrytti, oksetti, huimasi ja kaikkea muuta mahdollista inhottavaa, mutta hän ei luovuttaisi niin kauan kuin hän olisi tajuissaan! Hän joko kuukahtaisi tänne tai pääsisi tovereineen ulos tästä surmanloukosta! Sen hän oli päättänyt!

Rapi rapi rapi rapi rapi…!!

Äkkiä alkoi kuulua lujaa rapinaa vasten kalliota. Mitä se oli? Ei mikään eläin noin lujasti rapistellut… eikä oikeastaan tuulikaan… kai… mitä se oli? Apujoukkoja? Yritettiinkö tätä hervotonta kivimassaa kaapia pois tiimin niskasta? Yritettiinkö heitä auttaa?

”Hei! Köh, köh!” Naruto huusi ja päätyi saman tien yskimään. ”Apua! Auttakaa u… köh! …los!”

Naruto ei ollut varma, kuuliko hän väärin, mutta rapina tuntui tihenevän entisestään. Miten apujoukot yrittivät avata kivisen kupolin? Rapistelu ei kuulostanut tehokkaalta… Kaivamiselta tai hakuilta tuo ei kuulostanut. Mitä tuolla tapahtui?

Joka tapauksessa Naruto aavisteli, ettei nyt ollut parasta vain istua ja pyöritellä peukaloita. Sanoi Neji mitä tahansa Rasenganin iskutehosta chakrakiveen, Naruto aavisti nyt, että nyt olisi hyvä tovi iskeä uudelleen Rasenganilla ja auttaa avunantajia kallion murtamisessa. Apu oli se pienikin apu!

Naruto siis ryhtyi toimeen: hän loi varjokloonin, joka asettautui hänen viereensä, kun hän keskitti chakraa kämmenelleen. Klooni auttoi chakrapallon muotoilemisessa, ja vanhalla totutulla kaavalla saatiin aikaan pyörteinen pallo, Rasengan. Sen sininen valo hohkasi luolassa ja heitti mustat varjot sinne sun tänne kuukahtaneiden tiimiläisten taakse. Tämä Rasengan ei ollut niin voimakas kuin se edellinen, Narutohan oli jo miltei itsekin pökertynyt, mutta yrittänyttä ei laiteta…

Naruto veti käden palloineen taakseen, työnsi sitä eteenpäin, kallioon – ”RASENGAN!”
BRO-TOM!!
Ja sitten kallio halkesi. Kirkas auringonsäde tunkeutui luolaan.
’Se… se toimi, vaikkei se viime kerralla toiminut! Tein sen!’

”Hoi! Onko siellä ketään?”
Naruto hätkähti kuullessaan tutun äänen, ja arvaus äänen aiheuttajasta varmistui pään käännön myötä. ”Gaara!”
Gaara näytti todella yllättyneeltä huomatessaan Naruton. ”Naruto? Mitä ihmettä sinä siellä teet?”

Naruto oli melkein jo selittämässä pitkää litaniaa asiasta, kun hän sitten muistutti itselleen missä mentiin ja sanoikin Gaaralle: ”Ei sillä väliä, meidän pitää auttaa kaverit pois luolasta!” Hän vilkaisi pikaisesti taakseen. ”Kaikki he ovat tajuttomia!” Oli joka tapauksessa niin mahtavaa päästä hengittämään taas hapekasta ilmaa.

”Selvä”, Gaara totesi ja lähetti noroittain hiekkaa avautuneesta aukosta sisään samalla kun muu hiekka nakersi aukkoa suuremmaksi. ”Paras pitää kiirettä, en tiedä, kauanko Kankurou ja Temari onnistuvat pidättelemään Ichimaiiwaa.”

”Ichimaiiwaa?”


***


Ichimaiiwa katseli Hiekkasisarusten perään painunutta Ishiä. Esitys viuhkan päällä oli suorastaan koominen, ja koko sirkus päätyi siihen, kun Ishi putosi viuhkalta samalla kun sisarukset jatkoivat liitelyä. Harmillista. Parivaljakon hyökkäys oli vienyt jo kaksi alaista Ichimaiiwalta. Onneksi oli jäljellä vielä se luotettavin (joskin kärttyisin), Seki.

”Noilta menee tuota tahtia vielä kauan päästä alas, Ichimaiiwa-sama”, Seki kommentoi. ”Meidän lie paras napata Hyuugat ja painua tiehemme.”
”Noinko yksinkertainen olet?” Ichimaiiwa tiuskaisi. ”Nuo vekarat on tuhottava ensin. He ovat Hiekkakylästä, joka puolestaan on liitossa Konohan kanssa.”
”Aha. Mutta tässä menee kyllä paljon resursseja.”
”Jotenkin jäi kyllä vaivaamaan, missä se Hiekkasisarusten kolmas tapaus on… Kuulemma hän oli joku pienikokoinen punapääpoika… kuopus…”

Seki nyökkäsi lyhyesti ja vilkaisi taakseen, U:n muotoisen kallion sisäpuolelle. Sitten hän hätkähti. ”Ichimaiiwa-sama!”
”Ha?”
”Siitä punapääpojasta…”

Ichimaiiwa ei kysellyt vaan vilkaisi itsekin Sekin katseen suuntaan ja sai selityksen alaisensa reaktioon: Hiekkasisarusten kuopus oli löytynyt. Hänen vieressään oli Ichimaiiwan kalliosulaumaan murrettu suuri aukko – ja sen vieressä taas oli muutama tajuttomuudestaan virkoava konohalaiskakara.

”He hämäsivät meitä!” Ichimaiiwa karjahti ja kääntyi ympäri syöksähtäen kuin hurjistunut lohikäärme.


*****


Seuraava osa