Sain todella painia muutamien kohtien kanssa, jotta ne kääntyisivät suomeksi edes jonkinlaiseen muotoon… Ihan hyvä siitä loppujenlopuksi tuli.

Edellinen osa

"Puhe"
Ajatus

-------------------------------------

Seuraavalla viikolla kaksikolla alkoi koulu ja yhdessä he lähtivät ylellisestä kodistaan, mitä he eivät ikinä voisi pitää kotinaan – jos jonakin niin vankilana- ja kävelivät rautatieasemalle, jonka Kabuto oli heille näyttänyt vain muutama päivä sitten.

Orochimaru ei ollut paikalla, eikä nähnyt heidän lähtöään. Mitättömät ongelmat olivat yleensä hänen alaansa, mutta sinä aamuna hopeahiuksinen lääkäri oli luopunut niistä. Eikä Sasukea tai Narutoa voinut kiinnostaa yhtään vähempää.  

Heidän kulkiessa vierekkäin, Sasuke muisteli muita kouluja, missä he olivat olleet viimeisen neljän vuoden aikana. Viisi eri koulua neljässä vuodessa… Orochimaru ei pitänyt paikalleen jäämisestä turhan kauaksi aikaa. Kun Naruto ja Sasuke olivat juuri tottuneet siihen missä he olivat, he muuttivat uudestaan. Aloittaen alusta uudessa paikassa, jossakin mikä oli erilainen kuin aikaisempi paikka, mutta joka kuitenkin oli niin samanlainen… Arvokkaissa ja jollain tavalla kaikissa tärkeissä rutiineissa ei ollut horjuntaa.

Kävellessään asemalle ja kun juna vedettiin pois laiturilta, heidän välilleen jäi hiljaisuus… Vaikka Sasuke halusi välttää sitä, hiljaisuus ei ollut kiusallinen tai vieras. Oli normaalia, että he eivät puhuneet paljoa keskenään… Mitä muuta sanottavaa edes olisi? Mitä voisi sanoa, mitä ei olisi jo sanottu? Ei mitään, ei ole mitään sanottavaa…

Mutta kuunnellessaan muita ihmisiä junassa; heidän takanaan nainen jaaritteli uudesta säätiedottajasta heidän ykkösuutiskanavaltaan, kaksi poikaa isoäitinsä kanssa, vastapäätä heitä, puhuivat heidän erilaisista leluistaan ja kakusta minkä he olivat yhdessä äidin kanssa leiponeet sunnuntaina. Sasuke tiesi että he eivät puhuneet mitään tärkeää, ei hänelle saati muille kuuntelijoille, mutta samaan aikaan se oli tärkeää. Kommunikointi oli tärkeää, mutta hän ja Naruto, he eivät puhuneet, ei sillä että heidän pitäisi puhua.

Jos he vain voisivat puhua yhtä tavanomaisesta asiasta kuin sää, yhtä tavallisesta kuin ruoka tai manga… perhe… mutta se ei voisi koskaan olla niin heidän välillään, se ei voinut koska he olivat yksinkertaisesti liian erilaisia. He eivät ikimaailmassa voisi ottaa puheeksi viimeisimpiä poliittisia väittelyitä...

Sitä paitsi… Sasuke ajatteli itsekseen, …Ainakaan Naruton ääni ei ollut vielä kunnolla parantunut.  Sasuken pieni tekosyy, vaikka ajatus oli pinnalla, hänen kylmä ulkokuori ja tietämätön sisäinen ääni halusi Sasuken jotain yksinkertaista ja avutonta pääsevän päivettyneen, oikealla puolella olevan pojan huulilta. Hän halusi nähdä tunteita noissa tyhjissä sinisissä silmissä. Hän ei ollut koskaan nähnyt tunteita noissa silmissä. Hän oli jo kauan aikaa sitten kadottanut ne ennekuin saavuin…

Naruton silmät jäivät rävähtämättömiksi. Ajatukset eivät näyttäneet kulkevan hänen mielessään niin kuin maisemat pyyhälsivät ohi vihreän, harmaan, sinisen ja ruskean ryöppynä. Ei, hän ei ajatellut, hän pohti. Pohti miltä vapaus tuntui. Miltä tuntui olla ilman rajoja ja rajoituksia? Miltä tuntui olla asioiden ympäröimänä, kun ne olivat avoimina sinulle? Miltä tuntui olla ilman Orochimarun tukahdutusta ja sortoa?

Hän oli tainnut olla joskus vapaa, mutta hän ei voinut muistaa sitä. Siitä on kauan aikaa ja aivan liian kauan hänen elämänsä oli laskukierteessä, sen sijaan, että se olisi kiivennyt ylös. Hän todennäköisesti inhoaisi sitä. Inhoaisi muistella kuinka olla vapaa, voisi nähdä sen ja tuntea muisto mielessä, mutta sitten ei voisi ymmärtää miten se oli koskaan ollut sillä tavalla.

Sasuke oli kerran tiennyt vapauden. Hän pystyi myös muistamaan sen, Naruto oli varma siitä. Sen takia Sasuke myös taisteli? Se oli ainakin osasyy. Sasuke muisti millaista oli olla ilman Orochimarua. Hän muisti miltä tuntui olla ilman ihoa pistäviä neuloja, hän muisti ajan, jolloin hänen kehonsa ei kirvellyt, särkenyt tai jyskyttänyt… Ajan, jolloin hän tunsi olevansa enemmän henkilö kuin omaisuutta.

Perhe. Oikea perhe. Oliko hänellä koskaan edes ollut oikeaa perhettä? Ei, hän oli varma siitä… mutta Sasukella oli kerran ollut oikea perhe. Sasuke oli kertonut Narutolle heistä, hänen äidistään ja isästään ja hänen isoveljestään. Sitten oli sattunut jotain pahaa ja Sasuke oli päätynyt Orochimarun luo. Naruton luo.

Niin… Naruto päätti mielessään. Se sattuisi enemmän, jos voisin muistaa tuon ajan… Oikean perheen ja vapauden…

Orochimaru oli perhe. Kabuto oli perhe. Sasuke oli perhe… Sasuke… Ei haittaa, koska minulla on Sasuke.

Hänen perheensä oli jäljitelmä, oli aina ollut. Orochimaru perheen päänä, Kabuto hänen oikeana kätenään. Ehkä hän voisi esittää kummisetää. Sitten oli Sasuke, hänen veljensä. Kaikki oli valetta. Naruto keksi aina jotain, jottei tuntisi itseään niin yksinäiseksi. Todellisuudessa Naruto oli iloinen, että Orochimaru ja Kabuto olivat jäljitelmiä… että hänen perheensä oli jäljitelmä, mutta Sasuke… Sasukesta Naruto ei voinut olla onnellisempi.

Sasuke joka huolehti hänestä. Sasuke joka välitti hänestä. Sasuke joka rakasti häntä… tai ainakin se oli lähintä mitä Narutolla oli koskaan ollut rakkaudesta.

Sormet puristivat hänen omiaan, tuoden hänet pois hänen omista ajatuksistaan. Hän huomasi, että hänen sormensa olivat kiertyneet tiukasti Sasuken sormien ympärille. Sasuke ei oikeastaan katsonut häneen. Sen sijaan hänen kasvonsa olivat kääntyneenä poispäin, katsoen käytävän toisella puolella olevasta ikkunasta ja nojasi kädellä poskeensa, käsi kyynärnojan päällä. Rennosti.

Aavemainen hymy ryömi katalasti Naruton huulille. Tuo ilme Sasuken kasvoilla, tuo asenne, naamari. Tuo oli Sasuke… Se kuulosti tyhmältä jopa Naruton mielessä, mutta hän oli kuka oli. Hän oli Uchiha Sasuke ja ylpeä siitä kuka oli, todella ylpeä. Vaikka hän oli haluton puhumaan siitä kenellekään, ei edes Naruto tiennyt kovin paljoa kuka hän oli ollut aiemmin ja rehellisesti minne he menivät, kukaan ei oikeastaan välittänyt… he näkivät vain nuo kasvot.

Ja Naruto ei aikonut valehdella itselleen siitä. Sasuke oli sen tyyppinen, jota tytöt tavoittelivat, todella tyypillistä. Missä tahansa muualla kouluissa he olivat olleet, siitä asti kun he olivat tunteneet toisensa, Sasuke oli painostava, yksineläjä, kalpealla iholla ja kiiltävällä, mustilla hiuksilla ja silmät täsmäsivät täysin niihin. Ulospäin täydellinen tasapaino ja salaperäinen ilmapiiri riippui hänen ympärillään kuin paha haju, jopa kolmetoistavuotiaana Sasukella oli tapana vetää enemmän huomiota naisten keskuudessa kuin hän pystyi käsittelemään…

Aavemainen hymy palasi Naruton huulille, mutta kuten tavallista, se ei tavoittanut silmiä, mutta se oli okei. Naruto oli iloinen että Sasuke oli niin suosittu, vaikka Sasuke päättäisi olla kylpemättä parrasvaloissa, se oli selvästi syydetty hänen päälleen.

Siinä sivussa kummatkin hän ja Sasuke ajattelivat koulun ylellisyytenä heidän elämässään. Työnteko haisi, mutta Sasuke oli älykäs ja hän auttoi Narutoa milloin vain kun hän tarvitsi sitä. Usein oppilaat olivat julmia Narutoa kohtaan, mutta hän selviytyisi siitä. Hän oli tottunut siihen. Se oli tavallista ja hän voisi mielellään ottaa kaiken sen vastaan, jos se tarkoitti, ettei hänen tarvitsisi mennä takaisin Orochimarun luo ainakaan muutamaan tuntiin.

Sasuken näkökulma oli hieman erilainen, ottaen huomioon, että hän kestäisi mieluummin fani tytöt kuin nimittelyn, mutta kaiken kaikkiaan uskoi samaan, myös se antoi mahdollisuuden olla kahdestaan Naruton kanssa. Matkalla kouluun ja pois sieltä, samalla tavalla miten he olivat sillä hetkellä junassa. ’Väliaika’ , milloin he eivät olleet koulussa taikka Orochimarun rajatussa talossa.

Pian juna pysähtyi heidän määränpäässään. Jotenkin puolituntia junassa yhdessä Naruton kanssa ei ollut tarpeeksi, eikä myöskään viidentoista minuutin kävely, mutta se oli kaikki, mitä Sasukella oli ollakseen kahdestaan Naruton kanssa, ja todella kahdestaan. Vaikka hän ei voinut sanoa, oliko se edes sitä, mitä Naruto halusi, mutta hän piti Naruton kanssa olosta. Hänen täytyi olla suojelemassa toista ja se oli vain silloin kun he olivat yhdessä kuten nyt, silloin Sasuke tiesi toisen olevan turvassa.

”Tämä on meidän pysäkkimme, Naruto.” Sasuke sanoi huolettomasti. Naruto lopetti ikkunan tuijotuksen ja katsoi Sasukea, joka oli jo noussut paikaltaan ja siirsi olkalaukkunsa remmiä hartiansa päälle. Hänen sormensa olivat nyt eronneet Naruton omista ja hän tunsi niissä outoa tyhjyyden tunnetta. Hän ei voinut pitää Sasukea kädestä koko päivää.

”Onko sinulla kirje, jonka Kabuto antoi meille?” Sasuken kysymys leikkasi hiljaisuuden kun he olivat lähteneet asemalta. Jälleen Naruto katsoi hänen vierellään olevan pojan lähes hyveellisiin kasvoihin ja nyökkäsi päätään, jollain tapaa kukistetusti.

”Haluatko sen?”

Sasuke katsoi Narutoa. Poika ei ollut sanonut mitään koko aamuna. Hänen äänensä oli mukavaa kuunneltavaa, se oli helpottavaa; Sasuke oli malttamaton kuulemaan hänen puhetta. Vaikka se, mitä Naruto oli sanonut, tuskin oli mikään keskustelun aloittaja, mutta ainakin se olisi alku.

”Yeah. Otan sen ja annan rehtorille, kuten tavallista” Kuului Sasuken viivästynyt vastaus heti kun hän keräsi itsensä ja jälleen katse siirtyi menosuuntaan.

Hetkissä, mikä meni, että Naruto sai repun selästään ja kaivettua kirjekuoren esille, suuri, moderni rakennus, mikä oli Äänen lukio, tuli näköpiiriin. Enää oli vain noin kymmenen minuutin kävely. Se olisi pitkä patikointi umpeenkasvaneiden katujen ja korkeiden puuseinien läpi. Sasuke uskalsi väittää sen olevan miellyttävää.

”Ne… Sasuke…?” Naruto liikkui hieman lähemmäs Sasuken kylkeä, jotta käsivarret koskettivat toisiaan. Heidän sormensa hipaisivat toisiaan. Naruto piti silti katseensa edessä olevaan maahan, kun Sasuke kartoitti reittiä.

”Hn?” Kuului Sasuken vaimea vastaus. Hänen oli lähes mahdoton lopettaa olemasta niin tylsä, ei väliä vaikka kuinka paljon hän tahtoi puhua. Hän ei voinut itselleen mitään. Hän taisi olla aivan yhtä syyllinen heidän keskustelun puutteeseen.

”Mitä luulet noissa kirjeissä olevan?” Naruto kysyi, kietoen pikkusormensa ovelasti Sasuken omaan. ”Saamme aina yhden, minne vain menemme… Olen aina miettinyt, mitä niissä on…”

Sasuke kohautti olkiaan. ”En ole varma…” Hän vastasi. Hänen katseensa matkasi alas blondeihin hiuksiin, jotka olivat hänen oikealla puolellaan, juuri hänen silmiensä tasolla. ”Luulen, että se on jotain pakottavaa… tai uhkaus. Tässä on loppujen lopuksi Orochimaru kyseessä.” Sasuke, uskoen tehneensä hyvän huomion, nyökkäsi kevyesti itselleen. Naruto nyökkäsi myös.

”En halua ajatella sitä uhkauksena.” Naruto sanoi.

”Se on uhkaus… Tiedät kyllä sen.” Sasuke piikitteli. Hänen kuuluisa virne ilmestyi hänen huulilleen, tuntien Naruton käden kietoutuneena hänen omaansa.  He olivat vieläkin kahdestaan. Haittaa käsikkäin olosta ei vielä tulisi.

”Sinä vain haluat sen olevan sellainen” Naruto huomautti ja katsoi ylös nähdäkseen virnistävät kasvot tuijottamassa takaisin ja yhtäkkiä olo oli paljon parempi.

”Ja sinä et vain halua sen olevan sellainen, vaikka todellisuudessa se mitä todennäköisimmin on…”

-------------------------------------

Koulu oli juuri sellainen miksi Sasuke oli sen kuvitellut ja juuri sellainen mitä Naruto oli odottanut olevan. Väritön, joka kuitenkin vilisi elämää, missä erinäköiset ja kokoiset oppilaat kuljeskelivat. Kaikilla erilainen tausta, erilaiset kasvot ja hiustyylit sekä historia. Vaikka ajatteli kaikkia näitä eroja, he kaikki näyttivät samalta yksinkertaisessa, mustassa koulupuvussa, jota jokainen piti yllään. Näyttäen heidän olevan saman koulun oppilaita.

Toinen pakollinen asia. Kuinka suunniteltu elämä oli, kuinka kaiken täytyi olla niin täydellistä heidän selvästi vajavaisessa maailmassaan. Sasuke huokaisi turhautuneena, kun he lähtivät hiljaisina rehtorin kansliasta. Uchiha huomasi niljakkaan katseen miehen selvästi epärehellisissä silmissä. Silmät muistuttivat Orochimarun kultaisista silmistä. Sasuke ei halunnut ajatella asiaa.

”Tämä sen täytyy olla.” Sasuke sanoi. Yksinkertainen, pelkistetty ovi näytti samalta kuin muutkin tyhjällä käytävällä rivissä olevat ovet. ”Kotiluokka, täältä tullaan.”

Naruton huulet kääntyivät virnistykseen, kun Sasuke koputti kerran kohteliaisuuden nimeen, ennen sisään astumista. Hänen koko olemuksensa oli lähes taivaallisen hehkun peitossa, jopa Naruto oli haltioitunut. Ei voinut väittää, etteikö hän kerännyt useita katseita suuri silmäisiltä Äänen lukiolaisilta. Naruto astui sisään kuuliaisesti takana, sulkien oven perässään. Opettaja istui näppärästi pöytänsä ääressä, katsoen luokkaansa, yhtäkkiä huomaten jäätävän hiljaisuuden normaalisti niin äänekkäissä oppilaissa.

Sasuke heitti tunteettoman katseen uusiin luokkatovereihinsa, ansaiten hihityksiä ja huokauksia tytöiltä ja joitakin murhaavan tapaisia katseita pojilta. Kaikki oli oletettuja reaktioita.

”Uchiha Sasuke, Uzumaki Naruto?” Kapeasilmäinen opettaja seisoi pöytänsä takana ja katsoi kumpaankin. Sasukesta Narutoon ja toisinpäin, tietämättä kumpi oli kumpi ja pyyhkäisi naisellisesti pari eksynyttä hopeista kiehkuraa olkansa yli.

”Uzumaki Naruto.” Naruto sanoi, pitäen katseensa lattiassa. Sasuke laittoi kätensä syvälle housujensa taskuun.

”Uchiha Sasuke.” Sasuke jäljitteli esittäytymistä, odottaen huokauksia jotka nousisivat väkijoukosta hetken päästä. Sasuke huomasi heikon kaaren blondin huulilla, mikä sai hänen kasvonsa hehkumaan jonkin verran.
No, hyvä että edes toinen meistä nauttii tästä, Sasuke ajatteli hetkellisesti itselleen.

Päivä osoittautui samanlaiseksi kuin mikä tahansa muukin päivä. Rehellisesti sanottuna Naruto huomasi sen menneen paljon paremmin kuin hän oli osannut toivoa, hänen kohdallaan ainakin. Näytti siltä, että ihmiset jättivät hänet yksin, kuten he normaalisti tekivät, mutta tämä kerta oli erilainen. Häntä ei oltu haukuttu tai kiusattu, ainakaan vielä. Tähän asti päivä oli mennyt hyvin.

Sasuke oli ollut lähes kaikilla Naruton tunneilla, varmistaakseen että hän istui Naruton vieressä niin paljon kuin mahdollista. He saivat usein outoja katseita muilta oppilailta, mutta Sasuke, kuten tavallista, oli välinpitämätön mille tahansa poikien tai tyttöjen katseille. Narutosta tuntui jälleen kuinka epämiellyttävä sumu nielaisisi hänet. Se ei ollut mitenkään erilaista, että muut opiskelijat katsoivat häntä niin vihaisesti – hän ajatteli oppilaat, vaikka hän oikeasti tarkoitti tyttöjä.

Lounas aika meni… sujuvasti. Se oli ainoastaan Sasuken murhaavan katseen ansiota, jonka hän oli varannut vain kaikkein sinnikkäimmille fani tytöille. Naruto päätyi syömään hiljaisena. Sasuke toivoi jälleen löytävän jonkin muotoista kommunikaatiota. Sasuke oli juuri avaamassa suutaan puhuakseen, kun hän huomasi silmäkulmassaan mustan hahmon ikkunan takana.

”Sasuke?” Naruto huomasi Sasuken yhtäkkisen käytöksen muutoksen, hänen silmiensä tyhjyys… mutta siellä oli myös jotain muuta. ”Sasuke? Oletko kunnossa?”

Hän kuuli ystävänsä, mutta tahtomattaan jätti hänet huomioimatta, Sasuke nousi nopeasti seisomaan, mustat silmät tuijottivat suurina ikkunaa. …ei...ei voinut olla…ei voi...ei…

Hetkessä Sasuke oli ottanut olkalaukkunsa hihnan ja juoksi nopeasti ovelle. Naruto henkäisi kun tömähti takaisin tuoliinsa, kun Sasuke oli huomaamattaan tönäissyt toista. Naruton silmät olivat suuret - mitä hän oli nähnyt?  ”Sasuke?” Naruton ääni oli pieni ja heikko, hänen kulmansa olivat heikosti kiinni toisissaan. Mitä oli juuri tapahtunut? Miksi Sasuke oli tehnyt jotain todella hänelle luonteelleen sopimatonta?

Kerättyään itsensä takaisin kokoon ja laitettuaan reppunsa hihnan toisen olkapään päälle, Naruto päätti nopeasti seurata ja suuntasi Sasuken juoksemaan suuntaan, toivoen että hän tietäisi pian mikä sai Sasuken käyttäytymään tuolla tavalla.

Sasuke pysähtyi äkisti. Hän seisoi portaiden päässä katsoen pääpihaa koulun edessä. Ruokala oli hänen vasemmalla puolellaan ja siellä hän oli nähnyt… siellä hän oli nähnyt.  …mahdotonta… en… en voinut nähdä häntä… Vaikka Sasuke tiesi epätodennäköisyyden siitä kenet hän oli luullut nähneensä, kenestä hän oli nähnyt vilauksen, hän juoksi sinne missä hän oli nähnyt hänet…

”Sasuke! Sasuke!” Hän kuuli takanaan, mutta hän jatkoi juoksuaan silmät suurina, katsoen ympärilleen, etsien pilkahdusta tutuista kasvoista, mutta …Ei ketään… hän ei ollut täällä…

”Sasuke teme!” Miksi– miksi lähdit ja mitä varten…? Sinä – sinä huolestutit..?” Naruto puhui hänen takanaan, vihdoin tasoittaen hengitystään kiihtymyksestä ja hermoilusta. Sasuken olkapäät näyttivät lysähtävän, mutta hän kääntyi Naruton puoleen ja laittoi yhden ’kaikki-on-kunnossa’ hymyistään, mikä lohdutti hieman Narutoa.
”Sasuke – ”
”Olen kunnossa… Ei se ollut mitään… Minä vain… Minä vain luulin nähneeni… veljeni… Siinä kaikki.”  

-------------------------------------
Kommentteja kehiin!
Risut, ruusut, kaulimet ja paistinpannut ovat kaikki tervetulleita.
*pistää kypärän valmiiksi päähän*