Uni oli ainoa paikka, jossa olin rauhassa. Ei pelkoa, ei kipua, eikä surua. Kaikki oli paremmin. Tiesin mikä herätessäni odottaisi, enkä halunnut sitä.

Minä vihaan sinisiä aamuja
jotka repii unen porteilta
sieltä jonne luulin jääneeni

Auringonsäteet paistoivat sisään ikkunasta, siitä päätellen päivä oli jo pitkällä. Miksei se koskaan voinut tulla myöhemmin, tai jättää tulematta? En halunnut herätä tänne, en tähän mailmaan jossa nyt elin. Ehkä jos olisin muualla, asia olisi toinen.

Miksi edessäni maailma
on vain pelkkä varjo kalpea
siitä jonne toivoin kadonneeni

Nousin vastahkoisesti sängystä ja kävelin ikkunan eteen laittaakseni verhot kiinni. Pidin nykyään enemmän pimeästä. En tiedä koska niin pääsi käymään, ennenhän olin iloinen ja nautin kesästä. Nykyään se oli minulle yhtä painajaista.

Tartuin verhoihin ja valmistauduin vetämään ne kiinni, vangitsemaan itseni taas pimeyteen. Jähmetyin kuitenkin ikkunan eteen, ennen kuin ehdin tehdä mitään. Katseeni kiinnittyi muutamaan pihalla leikkivään lapseen. He näyttivät niin onnellisilta ja viattomilta. Kohta sekin olisi ohi, lapset oppisivat millainen mailma todellisuudessa oli. Julma ja petollinen, ihmiset olivat pettureita.

Olen nähnyt liikaa luulisin
kun ei enää koskaan kuvastin
sano hän se on
on suloisin

Kiskaisin verhot kiinni yhdellä reippaalla liikkeellä. En tahtonut nähdä lapsien nauravia kasvoja, en tahtonut nähdä pariskuntaa joka käveli käsi kädessä, en tahtonut nähdä ketään, tahdoin olla yksin. Yksin olin turvassa valheilta, jotka satutti.

Kävelin sotkuisen huoneen poikki talon ainoan peilin luo. Vaikken katsonutkaan siihen tarkkaan, tiesin etten näyttänyt kummoiselta. Kukapa siitä olisi välittänyt? Eihän minua kukaan nähnyt, joten miksi vaivautua siistiytymään turhan takia.

Se vain kääntää kasvot seinää päin
ihan sama mulle, niin tai näin
Ovat satakielet vaienneet

Menin kohti keittiötäni, samalla lattialla lojuvia vaatteita potkien. Yksiö oli yllättävän sotkuinen, en tosin muista milloin se oli ehtinyt niin kamalaan kuntoon mennä. En muistanut enää paljon muitakaan asioita. Aamuisin edellinen ilta oli usein pimennossa.

Seisahduin jääkaapin eteen, avasin oven ja kumarruin etsimään jotain syötävää. En yllättynyt, että se oli taas tyhjä. Ei kaapissa ollut muuta kuin juomista, ei siellä koskaan ollut. Kukahan sitä minulle aina haki, vai teinkö sen itse? Samantekevää, kunhan sitä oli.

Minun ruumiissani asuu paha noita
se kuulee tarinoita ja tahtoo niistä jokaiseen
Täältä pois vain pääsee kulumalla
Ei tapa routa, halla
Mä usein vain odotan

Otin hyllyltä ensimmäisen pullon, joka käteen sattui ja suljin oven jälleen. Silmäilin ympärilleni, jokin näytti oudolta. En saanut mieleeni mikä, joten annoin asian olla. Ehkä se täällä käynyt henkilö oli siirtänyt jotain tavaraa, tai sitten en vain muista miltä keittiö oli ennen näyttänyt.

Raahauduin takaisin sängyn luo. Istahdin violetille peitolle, joka oli edelleen mytyssä. En koskaan ollut oppinut petaamaan sänkyä, vaikka ystäväni siitä olivat usein jaksaneet motkottaa.
" Miksi maksaa vaiva, jos se pitää pedata heti aamulla uudestaan?" olin sanonut ja naurahtanut päälle. Niin, silloin olin vielä ollut pirteä ja suosittu. Kaikkea mitä en enää ollut.

Avasin pullon korkin ja kulautin siitä alas suuren annoksen. En edelleenkään tiennyt mitä pullossa oli, en erottanut makuja sen kummemmin toisistaan. Muistelen, että olin joskus turhamainen. Halusin kaikein, enkä kaihtanut keinoja. En tehnyt sitä enää, odotin vain että kaikki loppuisi.

Olen lasikengillä tanssinut
tuntenut, tuntenut
Kuinka lyö, sydän lyö
Hetkessä pysähtyy, enää ei
enää lyö
Minne nuo yöt on kadonneet?

Annoin ajatusteni harhailla entisissä ystävissäni. Siitä on aikaa, kun minulla niitä oli. Sekosin, kun kuulin huhut jotka minusta silloin liikkui, ajoin itse kaikki läheiseni pois. En tiedä muistavatko he minua enää, mutta en jakanut välittää. Nykyäänhän elämä oli hyvin. Ei tarvitsisi keikaroida hienoissa vaatteissa esittäen jotain, mitä en ole.

Ehkä jos silloin olisin tiennyt huhujen muuttuvan todeksi, en olisi reagoinut niihin niin voimakkaasti. Sisimmässäni kaipasin vanhaa aikaa, mutta sitä ei enää saisi takaisin. Se aika oli vetänyt viimeiset henkäyksensä kauan sitten.

Joku kasvatti varsia taivaaseen
minun taimeni kestä ei kevääseen
Se on lyhyt kuin päivä tammikuun
Turha vaunuja enää odottaa
Olen kuullut ne saapuvat kerran vaan
Kaikki loppuu, kun kello lyö

Otin taas pullosta pitkän kulauksen. Kyllähän minä tiesin, mitä ihmiset juorusivat. He olivat pettureita, eivätkä tienneet asioden oikeaa laitaa. Yritin kyllä sopeutua, mutta se oli tuhoon tuomittu yritys jo ennen kuin alkoikaan. Tiesin myös varsin hyvin, että olisi turha enää pyristellä kohtaloa vastaan. Tulevaisuus oli lyöty lukkoon aikaa sitten, se oli väistämätöntä.

Loin silmäyksen hämärään huoneeseen. Täällä aloitin uuden elämäni ja tänne se myös loppuisi. Pian minun aikani loppuisi. Huokaisin raskaasti.
"Kun maailma kääntää selkänsä sinulle, käännä sinä omasi sille", naurahdin sanoilleni ja nostin pullon takaisin suulleni...