Yksinäisyys ulvoi kaupungin autioissa kolkissa, pilvimassa oli kätkenyt kuun lainavaloineen taakseen. Vain katuvalot toivat eloa kylmille kaduille ihmisten siirryttyä yöpuvulle. Tosin pienessä, muista kaltaisistaan poikkeamattomassa asunnossa ei asukas saanut unta silmäänsä. Kuluneen päivän tapahtumat kahlitsivat hänet huoneensa hiljaisuuteen, vain satunnaiset nyyhkäisyt kantautuivat pölyisissä nurkissa. Pitkät, vaaleat hiukset olivat lakanoiden kanssa saaneet ylleen suolaisen, kostean kuorrutuksen. Pimeydessä vaeltaen hän koetti kerätä sydämensä sirpaleita, vaikka tiesi ettei saisi palapeliä kokoon ilman menettämäänsä palaa.

Aiemmin kotiinsa rynnistettyään Deidara ei voinut kuin vajota lattialle ja upota itsesäälin suohon. Kotimatkalla pojan katse oli vaellellut Sasorissa ja hänen varovaisuutensa oli pudonnut nollille. Hän oli tainnut aliarvioida Dannansa, sillä tämä äkännyt Deidaran juuri tällaisen haaveilusession aikana. Punapää ei ollut jättänyt tätä kertomatta, vaan oli iskenyt totuuden vasten blondin kasvoja, joka oli häpeissään paennut tilannetta välittömästi.

Punapään sanojen yhä viiltäessä hänen sydäntään, blondi oli nyyhkyttänyt lukemattomia minuutteja selkä oveaan vasten. Eilispäivänä keitetty pasta odotti jauhelihakastikkeen kanssa ottajaansa, eivätkä ympäri heitellyt vaatekappaleet koskaan löytäneet kaappiin. Saatuaan ajatussolmujaan oiottua riittävästi, Deidara oli etsinyt käsiinsä kortin, jonka hän oli väkertänyt Dannalleen ystävänpäiväksi. Horjuvin käsin hän oli repäissyt lappusen keskeltä kahtia ja hylännyt kappaleet roskiksen pohjalle.
Ja siellä ne odottivat yhä pojan jatkaessa surutyötään aina myöhäisyön tunneille asti.

Aurinko pinnisteli saattaakseen säteensä maahan, mutta onnistui luomaan hehkuaan vaivoin kaupungin ylle. Se kuitenkin tiesi ajan olevan puolellaan, päivät pitenisivät tästä eteenpäin, talvi hiipuisi lopulta. Ei vain ollut vielä se hetki.
Raskain askelin Deidara päästi jääkaapin valon häikäisemään itsensä. Herätyskello makasi tyrmättynä lattialla monen sentin halkeama lasissaan. Poika käytti kaikki voimansa pelkästään silmiensä auki pitämiseen. Häntä ei kiinnostanut, vaikka yöpaidan ainoat kiinnitetyt napit olivat löytäneet väärän reiän. Vaitonaisena hän nakersi kovaksi käynyttä ruisleipää, jota hän oli yrittänyt pehmittää margariinilla ja juustolla. Vaikka Deidara ei sitä huomannutkaan, hän oli varmasti paljon onnellisempi, kuin jos olisi sattumalta muistanut senhetkisen päivämäärän. Hän koetti raottaa silmiään nähdäkseen eilisen lööpit selkeämmin, tuoreimmat uutiset eivät olleet vielä löytäneet aamiaispöytään. Muutaman kerran hän läpsi itseään poskilleen saadakseen itsensä hereille kolmen tunnin yöunen jälkeen.

Ponnisteltuaan äärimmilleen, blondin onnistui etsiä kyllin puhtaat vaatteet tavaroiden merestä. Annettuaan kylmän veden puhdistaa kasvonsa, pojan aistit alkoivat virota hiljalleen, kauluspaidan napitkin löysivät oikeille paikoilleen. Juuri kun Deidara oli saanut hiuksensa kuriin, pärisevä ääni täytti asunnon. Poikaa tämä ihmetytti suuresti, sillä lyhyellä viisarilla oli vielä onnettoman lyhyt matka kahdeksaan. Tästä huolimatta hän raahusti manaillen ovelle ja avasi sen ottaen väsymykseltään siitä vaistomaisesti tukea. Pojan tummuneet silmänaluset korostuivat kerrostalon ikkunasta tulvivasta aamuvalosta. Silmiään siristäen Deidara tutki ensin vaiteliaana tulijan jalkoja, mutta vei katseensa pian tämän kasvoihin. Kuin salamaniskusta, kaikki blondia riivannut väsymys tuntui haihtuvan pois, eikä hänen auttanut kuin tuijottaa äimistyneenä ovelleen ilmestynyttä Sasoria.

”Danna…”, Deidara sai takelleltua hetken piinanneen hiljaisuuden jälkeen. Pojan sisällä järki ja tunteet kävivät kiivasta sotaa keskenään pakottaen ruumiin paikoilleen.
”Anteeksi, että häiritsen näin aikaisin, mutta…”, Sasori aloitti, mutta Deidaran onnistui jo hahmottamaan tilanteen ja paiskasi oven lujaa Sasoria päin. Punapään sai kuitenkin jalkansa oven väliin ja koetti käsiensä avulla päästä sisään.
”Mene pois!” Deidara huusi huomaten oman äänensä sydäntä raastavan voiman, joka heikensi myös hänen ruumiinsa.
”Deidara, kuuntele…”, Sasorin onnistui siirtää ovi tieltään, hän katsoi lattialle luhistunutta, kasvonsa käsiinsä haudannutta blondia. Tämä yritti epätoivoisesti peitellä niiskauksiaan, mutta huonoin tuloksin. Punapää näki suoraan pojan heikon esityksen läpi ja laski kätensä tämä olkapäälle.
Miten olen näin heikko, hajoan taas Dannan nähden. En kestä tätä!
”Deidara, anteeksi siitä eilisestä. En halunnut loukata”, Sasori sanoi lempeästi maanitellen äänellään toisen silmiä esiin piilostaan. Hänen kuitenkin onnistui palauttaa vain pojan suu toimintaan.

”Danna…vihaatko sinä minua?” Pojan onnistui kysyä kerättyään tovin rohkeuttaan. Hän koetti näyttää varmuutensa, mutta kasvot piilotettuna kaikki se yritys meni hukkaan. Deidara hätkähti hieman ja paljasti siniset silmänsä ympärilleen kietoutuneiden käsien myötä.
”Miksi vihaisin?” Sasori kysyi takaisin tuon lempeän kuiskauksen kutittaessa blondin korvaa. Deidara toivoi juuttuvansa siihen hetkeen ikuisuudeksi ja vastasi onnellisena Sasorin halaukseen. Kukaan ei löytänyt tietään viidenteen kerrokseen sillä hetkellä, vain heidän hengityksensä kimposi kylmistä kiviseinistä.

Lopulta Sasori irrottautui hellävaroin Deidarasta. Tämän kasvot olivat yhä kyynelten kostuttamat ja punapää sipaisi etusormellaan pojan silmäkulmaa.
”Oletko nukkunut huonosti?” hän jatkoi kysymysvirtaansa.
”Ehkä vähän”, Deidara vastasi naurunpoikanen äänessään. Hän olisi toivonut ajan pysähtyvän, hän tahtoi hukkua noihin täydellisen ruskeisiin silmiin.

”Pitäisi varmaan lähteä”, Sasori tokaisi nostaen lattialta löytämäänsä laukun ja ojentaen sitä kohti omistajaansa. Deidara hymähti, nousi ylös ja vetäisi ulkotamineet niskaansa. Lukittuaan ovensa hän tepasteli käytävään Sasori jäljessään. Pärin rapun jälkeen hän kuitenkin kääntyi katsomaan kysyvänä yhä tasanteella seisovaa punapäätä. Täysin varoittamatta Sasori syöksähti korkeuksista suutelemaan blondia. Deidara tuijotti täysin lamaantuneena eteensä kykenemättä liikuttamaan sormeaankaan. Lopulta hän tajusi todella nauttivansa ja odottaneensa tilannetta koko ajan, ja punastellen vastasi Dannansa suudelmaan.

Toisen mielestä aivan liian nopeasti Sasori vetäytyi taemmas antaen lämpöisen kätensä tutkia blondin hehkuvia kasvoja.
”Etkö muista mikä päivä tänään on?” Hän kysäisi leikitellen. Kiireensä syrjäyttäen Deidara nousi ylemmäs korkeuseroa tasoittaakseen ja veti Dannansa huulet omiaan vasten, tosin kiihkeämmin ja vaativammin kuin Sasori. Deidara ei edes muistanut viimepäivien arkailujaan tai vuodattamiaan kyyneliään, hän antoi kaikki ajatuksensa Sasorille. Hän tiesi korttinsa mahdin hiipuvan täysin tunnustuksensa edestä. Tuskin punapää ehti henkäistä, ennen kuin tunsi tulevansa rutistetuksi.
”Deidara, älä kurista minua”, hän aneli, mutta sanojen jäntevyys jäi uupumaan.
”Hyvää ystävänpäivää, Danna”, blondin kuiskaus kiiri suloisena Sasorin ajatuksiin. Hymähtäen tämä vastasi:
”Hyvää ystävänpäivää, Deidei.”

Deidaran teki mieli nauraa ja itkeä, paitsi uuden lempinimensä, myös uuden alun puolesta. Liian kauan hän oli odottanut tätä päivää. Nyt hän uskalsi myöntää Sasorin olevan oikeassa. Jos rakkaus oli taidetta, hän toivoi sen kestävän sammumatta läpi aikojen, ikuisesti.