4.Sokea katse








Rei lysähti maahan ja irvisti kivusta. Turvassa viimein. Naisen näkökenttä heikkeni uhkaavasti. Taivas ja maa sulautuivat toisiinsa, puut hänen ympärillään vääristyivät. Rei tunsi olevansa hullun taiteilijan maalauksessa. He olivat paenneet solasta ja päätyneet takaisin metsän suojaan. Hän menetti nopeasti verta, ja kaiken lisäksi hän oli käyttänyt liikaa chakraa taistelussa. Kunoichi repäisi huivinsa irti hiuksistaan, ja tunsi sen olevan verestä märkä. Hän tunnusteli kömpelösti päänsä sivustaa, joka puolelle säteili kipua, oli mahdotonta arvioida kuinka syvä viilto oli. Rei antoi kätensä pudota maahan. Veri valui hitaasti hänen silmilleen, ja siitä alas leukaan. Rautainen haju täytti hänen nenänsä, pian hän maistoi punan myös huulillaan. Sillä ei ollut kuitenkaan enää merkitystä. Hän oli kovin unelias. Jossain mielensä sopukoissa hän ymmärsi, ettei se ollut hyvä asia. Lapsikin tiesi ettei aivotärähdyksen uhri saanut nukkua.

”Rei! ”huolestunut huudahdus leikkasi ilmaa.

Äkkiä Jin oli hänen vierellään. Kämmenet puristivat häntä kipeästi hartioista. Ei tarvinnut olla kovakourainen, nainen yritti ärähtää, muttei jaksanut.


”Sinun täytyy pysytellä hereillä, minä tikkaan tämän”, ääni puhui jostain kaukaa, kovakouraiset kädet muuttuivat hellemmiksi.


Jin laski hänet kyljelleen polviaan vasten. Rei tunsi olonsa hajonneeksi räsynukeksi, jota aikuinen mies asetteli syliinsä. Ajatus oli järjettömän huvittava sillä hetkellä. Hellyys muuttui hetken päästä kivuksi kun neula löysi tiensä läpi vahingoittuneen kudoksen. Jin oli nopea ja armoton toimissaan. Joka kerralla neula tuntui pistävän syvemmältä ja hän tunsi kuinka lanka kiristyi kiristymistään haavan ympärille. Todellisuus hävisi ja palasi sykäyksinä, jota rytmittivät pistokset hänen lihaansa. Jokaisen vedon välissä tuntui kuluvan ikuisuus aikaa, jolloin hän oli vähällä vaipua pimeyteen. Neula oli hänen ainut linkkinsä todellisuuteen. Jinin yukata tuntui pehmeältä ja lämpimältä hänen kylmän vartalonsa alla. Pimeys väijyi lähellä, valmiina valtaamaan hänen tajuntansa. Tuntui typerältä taistella vastaan.


Kuunvalossa työskentely ei ollut helppoa, mutta Jin teki parhaansa. Oli pitkä aika siitä, kun hän oli viimeksi tikannut ketään. Työtä vaikeuttivat Rein punaiset hiukset, sillä hän ei erottanut miten paljon verta oli menetetty. Mies ei koskaan ollut nähnyt pidempiä punaisia hiuksia, ne ryöppysivät villisti kehystäen kuolon kalpeita kasvoja. Vaikutelma oli pelottava, mutta samalla riipaisevan kaunis. Päänahassa oli kaksi valkoista arpea jotka olivat erikoisen isoja ja tuoreen näköisiä. Mies ei edes halunnut ajatella, mikä oli mahtanut aiheuttaa ne.

Kun Jin lopulta oli valmis, Rei tuntui vajonneet uneen. Huolimatta tämän hurjasta luonteesta, nainen tuntui aivan liian hauraalta hänen sylissään. Jin tunsi pitkästä aikaa aidon huolen sekä syyllisyyden kalvavan mieltään.

”Rei.” Nainen kuuli vaativan kuiskauksen korvassaan. Mutta hän ei tahtonut herätä.

”Rei!” Kädet puristivat hänen käsiään kovaa. Joku ravisteli häntä edestakaisin, kuin keinuva laiva Rei ajatteli. Hitaasti hän sai toisen silmänsä auki.

”En halua että kuolet.Tämä on minun syytäni. Olen pahoillani että pyysin sinua noudattamaan omaa vakaumustani”,  Jin puhui katkeralla äänellä aivan hänen kasvojensa vieressä. Ääni kuulosti tukahtuneelta, se oli katkonaista ja pelokasta. Tuo ääni ei sopinut Jinin suuhun.Tuntui kuin hän olisi puhunut yhtä paljon itselleen kuin naiselle. Rei ei ymmärtänyt puoliakaan lauseista. Ääni oli liian kaukana ja jatkoi puhumistaan liian kauan. Sanat sekoittuivat toisiinsa yhdeksi järjettömäksi massaksi. Lopuksi hän erotti yhden ainoan selkeän lauseen.

”Sinä pelastit minut. Kiitos.”

Täysin varoittamatta huulet koskettivat hänen poskeaan. Se oli kevyt sipaisu, joka viipyi hänen poskiluunsa yllä. Rei tunsi miehen hengityksen kasvoillaan. Kädet löysivät tiensä molemmin puolin hänen kasvojaan. Äkkiä Jin painoi suunsa hänen verisille huulilleen.
Mitä seuraavaksi tapahtui, sitä Rei ei osannut selittää itselleen. Osaa hän ei muistanut tai halunnut muistaa. Mutta kaikki oli tuntunut yksinkertaiselta ja luonnolliselta. Oli vain kaksi yksinäistä ihmistä. Muuta ei tarvinut ajatella.

Hänellä oli toki aiempia muistoja miehistä. Ensimmäinen muisto oli Äänikylästä, kun hän oli elänyt yhä elämäänsä Tayuyana. Hän oli juuri täyttänyt neljätoista ja hävinnyt taistelun Sakonia vastaan. Mies oli ollut julma ja käyttänyt tilaisuuden hyväkseen. Mutta oudolla tapaa, hän oli tehnyt Tayuyualle palveluksen. Hän muisti yhä painajaisissaan miehen sanat kivun keskeltä:

”Tämä on se mitä tapahtuu, kun häviät taistelun shinobi maailmassa. Tätä häviö tarkoittaa. Vihollisesi voi tehdä kurjalla ruumiillasi mitä vain, etkä sinä voi estää häntä millään tavalla. Muista se! Minä teen sinulle palveluksen kun opetan ajoissa, mitä häviö todella merkitsee. ”

Vaikka Rei yritti unohtaa, nuo sanat olivat palaneet hänen mieleensä kuin polttomerkki. Nöyryytys, viha ja katkeruus olivat syöneet häntä sisältä päin. Lopulta hän oppi vihaamaan miehiä ja voitto oli hänelle kaikki kaikessa. Terävä kieli karkoitti kaikki hänen ympäriltään ja elämä oli päivästä päivään pelkkää taistelua. Se oli kovaa elämää, mutta se sopi tytölle. Hänen ei tarvinut ajatella muuta kuin seuraavaa vihollistaan. Samalla hän oli kasvanut vahvemmaksi kuin koskaan ennen. Kuin huomaamatta, hän oli edennyt Orochimarun eliittijoukkoihin.

Vuosia myöhemmin kun hän ajatteli noita hetkiä, hän ymmärsi olleensa herkkimmässä iässään kasvunsa kannalta. Lapsuuden ja nuoruuden ajan kokemukset jättivät jälkensä ihmiseen täysin eritavalla, kuin vanhemman iän vastoinkäymiset. Tuo hetki pysyi kuin lähtemätön tahra hänen mielessään, eikä mikään hänen uudessa elämässään voisi puhdistaa sitä.

Aamun yön tunteina Jin lopulta nousi hänen viereltään. Mies sipaisi ennen lähtöään lapaluun kaarta, juoksuttaen sormiaan hiusten lomassa. Rei tuijotti pimeyteen sokein silmin, osaamatta ajatella mitään.



Viimein aamu saapui kylmänä ja kalseana. Erämaan tuuli herätti Rein unestaan suuren puun juurelta. Joka paikkaan koski ja päätä kivisti, kuin hän olisi juonut pullollisen huonoa sakea. Rei huomasi olevansa puoliksi ulkona tunikastaan ja alkoi vetää nopeasti vaatteita ylleen. Hän yritti muistella edellis illan tapahtumia. Miksi hän oli loukannut päänsä? Ja jos hän oli loukkaantunut miten he olivat selvinneet taistelusta? Rei kietoi pientä riepua kätensä haavan ympärille, muistellen tapahtumia kulmat kurtussa.

Veri oli sokaissut hänet. Hän oli kaatunut maahan vihollisen armoille. Pieni mies oli ollut hänen edessään, lähietäisyydellä,  ase valmiina kädessään. Kaiken järjen mukaan miehen olisi pitänyt tappaa hänet helposti. Jokin oli pysäyttänyt hänet. Kaamea totuus hiipi hänen tajuntaansa.

”Kumokiri jutsu, Kuroame,” Rei kuiskasi hiljaa aamuun. Hänen silmänsä levisivät.

Jin. Kirottu Jin.

Kaikki alkoi valjeta. Miehen nopea tapa liikkua, hänen piittamattomuutensa taistelussa. Rei muisti heidän ensitapaamisensa hyljätyssä ladossa. Koska mies oli aistinut Rein chakran, hänellä ei ollut syytä epäillä hänen taitojaan. Jin oli shinobi kuten hänkin ja taitava sellainen. Rei puri hampaansa yhteen ja kietoi kätensä ympärilleen. Kammottava viha nousi kuin myrkky hänen sisällään.

Oliko hän vakooja? Vai leikittelikö hän naisen kanssa? Nyt kun mies oli saanut mitä halusi, tappaisiko hän hänet ja saisi hyvät rahat ruumista? Kenties hän oli jo lähtenyt ja kirjoitti parasta aikaa uutta kappaletta tarinaansa. Hän pystyi jo näkemään tarinan silmissään: kadonnut ninja,  Äänikylän Tayuyua, olikin tavallinen huora.

Rei tunsi itsensä jälleen petetyksi. Miksi hän oli ollut niin tyhmä, että oli luottanut muukalaiseen? Kuinka monta kertaa hänen täytyisi kohdata sama pettymys ennen kuin hän ymmärtäisi? Kävelikö hän päivästä päivään sokeana ja kuurona vailla ajatuksia?

Pahinta oli se miten mies oli onnistunut vakuuttamaan hänet. Viisas matkaaja joka vihasi sotaa ja oli löytänyt paikkansa elämässä. Hän oli jopa saanut Rein uskomaan, ettei veren vuodatus ollut ratkaisu. Jin oli saanut Rein tuntemaan olonsa luottavaiseksi, kuin hän olisi ymmärtänyt jotain uutta elämässään. Hitto vie hän oli ihaillut miestä!
Kaikki valhetta.

Hän halusi itkeä. Hän halusi huutaa. Hän halusi tappaa. Mutta kun hän kuuli tutun kankaan kahinan takanaan, hän ei osannut sanoa sanaakaan.

”Pystytkö liikkumaan vielä tänään?” Jinin varovainen ääni kysyi hänen selkänsä takaa.

Rei pudisti päätään hiljaa. Hän kuuli Jinin kävelevän lähemmäs. Miehen käsi kosketti hänen olkapäätään. Silmää nopeammin Rei siirtyi pois käden alta ja kierähti puun toiselle puolelle.

”Älä koske minuun.” Hän sanoi. Ääni kuulosti tukahtuneelta, pieneltä ja säällittävältä. Rei vihasi itseään yhä enemmän.

Jin seisoi paikallaaan sanomatta mitään. Pitkän tovin he olivat hiljaa. Rein hengitys kiihtyi ja pulssi alkoi hakata nopeampaa. Veri kohisi hänen korvissaan ja kaikki tuntui epätodelliselta. Lopulta hän ei voinut estää itseään.

”Pidätkö minua pilkkanasi?! Mitä oikein odotat? Anna tulla vaan, tapa minut senkin valehteleva paskiainen!” Rei huusi. Sanat tulivat ulos väkisin, ajattelematta. Hänen raivonsa oli valloillaan ja järkevä ajattelu oli mahdotonta. Rei veti kunain esiin vyöltään. Katkera naurahdus karkasi naisen huulilta.

”Veri vetää verta puoleensa, tappaminen ei ole ratkaisu! Silti sinä itse käytit kolmannen asteen vesi jutsua sitä miestä vastaan! Ja sinä kehtasit syyllistää minua.” Hän pudisti päätään omalle tyhmyydelleen.

”Miten saatoinkaan uskoa sinua. ”

Hän kuuli miehen liikkuvan lähemmäs. Rauhalliset askeleet kiersivät puuta. Rei henkäisi ja kohotti kätensä valmiina taisteluun. Mutta Jin ei tehnyt elettäkään hyökätäkseen. Hän seisoi muutaman askeleen päässä katse kuoleman vakavana.

”Olen entinen shinobi. Olin hyvä siinä mitä tein. Murhasin satoja miehiä, ja menetin yhtä monta ystävääni. Jokaisen taistelun jälkeen oloni tuntui tyhjemmältä. Se oli vihan kierre joka ei johtanut mihinkään. Lopulta en enää jaksanut. Petin  kyläni ja lähdin. En kestänyt enää sitä turhuutta.”

Hän käveli hitaasti aivan naisen eteen irroittamatta vakaata katsettaan.
”En koskaan väittänyt sinulle etten ole shinobi.”

”Mutta annoit ymmärtää toisin. Oletko vakooja? Vai  tulitko hakemaan minusta hyvät rahat, kadonnut ninja?”

”Rei-”

”Ei Jin. Ei enää sinun tekopyhyyttäsi. Joko taistelemme nyt, tai sitten katoat silmistäni.”

Jin tuijotti häntä. Katseessa oli pettymystä ja surua. Se sattui. Hetken  Rei tunsi katumusta sanoistaan. Ehkä mies oli oikeassa. Ehkä hän ei vain osannut luottaa enää keneenkään. Yhtääkkiä miehen ainoa näkyvä keltainen silmä leimahti raivoon.

”Ja mikä sinä olet? Pelkkä murhaaja! Luulin että voisit muuttua. Mutta olin väärässä. Et ole mitään muuta, pelkkä tappaja vailla tunteita ja sellaisena pysytkin lopun elämääsi.” Jokainen tavu tihkui vihaa ja katkeruutta. Hän käänsi selkänsä ja harppoi pois hänen luoltaan. Rei kuuli kuinka hän nosti kääröt selkäänsä hengittäen kiivaasti.
Ääni millä mies seuraavaksi puhui oli vieras ja kylmä.

”Mene ja etsi kuolemasi taistelussa. Minulla ei ole kiinnostusta murhaajiin.”

Rei haukkoi henkeään. Oliko tämä todella sama mies, joka oli pelastanut hänen henkensä viime yönä? Jin jäi seisomaan yhä paikoilleen, kuin aikoen sanoa vielä jotain. Aikaa kului mutta ääntäkään ei kuulunut. Lopulta hän lähti liikkeelle raskain askelin jättäen naisen yksin, kynnet kaivautuneena vasten puuta.

Rei odotti että askeleet katosivat metsään. Hän kuunteli kuinka mies käveli pois hänen luotaan yukata laahaten kuivaa ruohikkoa pitkin. Pois hänen elämästään. Tuntui kuin kylmä varjo oli lipunut naisen päältä jättäen hänet värisemään. Rei odotti että lintujen laulu alkoi ja aurinko oli noussut korkealle taivaalle. Järjettömällä tavalla tuntui siltä, että jos hän liikahtaisi, se osoittaisi että äskeinen hetki oli todella tapahtunut. Lopulta hänen kätensä kohosivat kuin itsestään suun eteen estämään väkisin ulos pyrkivän nyyhkäyksen. Surkean heikon hetkensä jälkeen, Rei istui ja syleili itseään. Hän sulki silmänsä ja rauhoitti hengityksensä.

Kunoichi kovetti itsensä. Hän etsi vihansa lähteen ja muistot Äänikylän kovista ajoista. Mielikuvat vilisivät naisen silmien edessä. Lukemattomat taistelut, veri ja huumaava voiton tunne kun vihollinen kaatui maahan hänen kädestään. Nainen löysi  tutun pimeän paikan mielessään ja syleili sitä kuin kadonnutta rakastajaa.

Sinä olet tappaja. Olet aina ollut ja tulet olemaan, ääni kuiski hänelle. Hyvä taistelija, tappava shinobi.

Miksi hän kieltäisi itsensä?

Noustessaan viimein ylös, Rei oli tehnyt päätöksensä. Rauhan aika oli ohi, se tie ei sopinut hänelle. Oli aika palata sinne minne hän todella kuului.


Oli aika etsiä taistelu.