Unet. Yleensä niin rauhallisia. Herkkiä ja haavoittuvaisia. Kauniita, oman mielen tuottamia unelmia, jotka koskaan eivät voisi käydä toteen. Silti niitä tavoiteltiin ja rukoiltiin toteutumaan. Toisinaan taas niistä unelmista muokkautui painajaisia. Kauhistuttavia ja turruttavia. Sellaisia, joista ei tunnu koskaan heräävän ilman kipua.

Sataa ja on pimeää. Niin kuin aina surullisten elokuvien loppuratkaisuissa. Erona on se, että sade on kuin piinallista kidutusta. Tip, tip, tip, se putoilee ympäri kehoani. Se tuntuu polttavan ihooni syviä reikiä. Kivuliaan haavan joka ei ehdi umpeutua ennen kuin uusi vesipisara tippuu siihen. Aina se tuottaa samaa helvetillistä kipua, jonka pitäisi saada minut huutamaan. En huuda. En välitä. Seison vain turtuneena paikallani. Mikään ei tunnu enää miltään.

Olen haavoilla. Henkisesti ja fyysisesti. Nämä haavat eivät ole sateen aiheuttamia. Sinä teit ne. Sinä raastoit ihoni verille. Viilsit mieleni riekaleiksi. Mursit luuni ja syöksit mielenterveyteni raiteiltaan. Minä olen se heikompi. Se joka alistuu, seuraa kiltisti perässä ja tekee niin kuin käsketään.

Ja nyt, tässä todellisuudessa jota ei edes ole, sinä makaat verisenä edessäni. Puukko on lävistänyt rintasi ja kasvosi ovat ruhjeiden peittämät. Vaatteesi ovat riekaleina ja kehosi syvillä viilloilla. Näky ei pelota minua. Se tuntuu luonnolliselta, vapauttavalta. Pieni tyytyväinen ja hiljainen nauru pääsee kumpuamaan kurkustani. Tunnen maan kosteuden jalossani. Haistan veren katkeran tuoksun leijailevan ilmassa. Tunnen kuinka kehoni jokainen hermo yrittää viestiä kipua aivoihin. En reagoi. Nauran vain. Kovennan ääntäni entisestään. Annan turtuneisuuden purkautua hysteriana. Nauruna joka muuttuu jatkuvasti mielipuolisemmaksi. Lopulta kuulen oman nauruni kaikuvan näkymättömästä seinästä toiseen. Nauraen kumarrun yllesi. Ohjaan käteni konemaisesti puukon varrelle ja vetäisen sen ulos haavasta. Veri lentää veitsestä vielä tuoreena kasvoilleni veden sekoittuessa siihen. En vaivaudu pyyhkimään verta pois. Annan sen valua veden mukana kasvojani pitkin. Käsi putoaa taas velttona omalle paikalleen.

Nousen ylös ja käännyn lähteäkseni. Kävelen hitain, huojuvin askelein poispäin, kunnes kuulen pienen äänen takaani. Jähmetyn täysin paikoilleni. Ääni vahvistuu ja sen vierelle tulee uusia ääniä. Käännän päätäni hitaasti sivulle valmiina kohtaamaan sinut uudestaan. Sinä olen noussut ylös vaivoin. Jalkasi on vääntynyt luonnottomaksi. Silmäsi eivät ole enää muuta kuin valkoiset jäljet kasvoillasi. Pelko ravistuttaa koko kehoani, saaden jokaisen lihakseni jännittymään. Äskeisestä turtuneesta ja rauhallisesta olotilasta ei ole mitään jäljellä.

Tartun molemmilla käsillä veriseen puukkoon. Puristan sitä käsissäni, kuin se voisi yhtäkkiä kadota ja jättää minut suojattomaksi. Alat raahautuvin askelin kävellä kohti minua. Et näytä tiedostavan kipua yhtään sen enempään kuin minäkään. Sinun suustasi alkaa kummuta hiljaista, murinan kaltaista naurua. Se on pilkkaavaa, tarkoitettu ainoastaan alistamaan minua. Osoittamaan kuinka surkea olin. Kuinka en kelvannut hänelle tai kenellekään muullekaan. Käännyn peloissani ympäri ja nostan veitsen osoittamaan sinua. Et välitä. Kävelet eteenpäin nauraen. Et pysähdy edes silloin kun puukko uppoaa lihaasi. Kääntyy sisälläsi ja antaa veren valua vapaasti pitkin sinun kehoasi ja minun käsiäni. Veri on kylmää. Se ei kulje enää kehossasi. Se on jähmettynyt paikalleen, purkautuen vain kudoksen puhjetessa.

Veren näkeminen lamaannuttaa käteni. Sinä pysäytät kehoni. Seison vain kauhuissani paikallani tekemättä mitään. Sinä kävelet vielä kohti minua. Tunnen käteni uppoavan sisääsi sentti sentiltä.
Sitten pysähdyt. Yhtäkkiä, ilman mitään varoitusta. Samoin pysähtyy myös naurusi.

On hiljaista. Ainoastaan piinallinen sade ropisee maahan, ainoana äänenä keskellämme. Katson pelokkaana silmiisi. Olet kuollut. Kuitenkin olet edessäni pilkallinen virne naamallasi. Liikahdat, ihan vähäisen. Kumarrut korvani viereen enkä tunne hengitystäsi. Tuskin tunnen omaanikaan. Hengitän pinnallisesti. Naurahdat hiljaa. Hätkähdän odottamatonta ääntä, ja sinä huomaat sen. Olet edelleen lähempänä ja kuiskaat hiljaa.

“Se on loppu.”

Ennen kuin edes ehdin tajuta sanojasi, sinä tartut kädelläsi kurkkuuni. Puristat niin, etten pysty enää hengittämään. Käteni eivät liikahdakaan. En tee mitään estääkseni sinua. Pelko on lamauttanut kehoni täysin. Tartut toisella kädelläsi hiuksistani ja alat hitaasti vetämään päätäni pois paikoiltaan. Tuskallisen hitaasti, vailla sääliä.

Tiedän, että minun pitäisi huutaa kivusta. En huutanut. Tiesin kivun
olevan olemassa, mutta en tuntenut sitä. Tunnen vain kun pääni alkaa repeillä liitoksistaan. Niks, yksi nikama naksahtaa poikki. Niks, siinä menee toinen. Tunnen kuinka veri alkaa valua pitkin kaulaani ja kuinka alan menettää hallintani kehostani. Kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla jo kuollut. Tässä ei ole järkeä. Pääni irtoaa kehostani, kehoni valahtaa velttona märkään maahan. Tunto katoaa lopullisesti joka puolelta. Yskäisen vaivalloisesti verta suustani.

Tiedän sinun katsovan maahan kaatunutta kehoani ivallisena. Sinä naurahdat, kuin vahvistaaksesi tietoni. Sitten viskaat pääni maahan kuin roskan. Suljen silmäni ilmalennon ajaksi, vaikka tiedän sen olevan turhaa. En tunne mitään. En enää. Kuulen märän kopauksen, joka kertoo minun osuneen maahan. Avaan silmäni ja kohdistan katseeni sinuun. Sinä seisot paikallasi nauraen. Puukko on edelleen mahassasi, silmäsi vain valkoiset jäljet. Alat hiljalleen vääristyä. Huojut paikoillasi, yrität ottaa askelia minua kohden. Maa alkaa vajoamaan altasi. Askeleesi pysähtyvät siihen. Vajoat ja vajoat. Syvä helpotuksen tunne valtaa mieleni huomatessani sinun katoavan kokonaan.

Päästin ilmoille helpottuneen naurun. Maisema ympärilläni alkaa sekin haalistua, muuttua sekavaksi mössöksi. Hetkeksi tilalle astuu pimeys. Mutta vain hetkeksi. Kaiken pimeyden keskelle alkoi tulvia valoa. Hitaasti mutta varmasti se alkaa kulkea kohti minua. Annan nauruni tyhjentää mieleni. Valo saavuttaa minut vihdoin. Ympäröi ja laskee maan kamaralle. Katson kehoani. Se on ehjä. Ei ainoatakaan ruhjetta viiltoa tai naarmua. Anna naurun laantua hysteeriseksi hihitykseksi.

Katselen käsiäni haltioissani. Puhtaat, ei lainkaan verta. Kuulen sivukorvalla pienen kuiskauksen joka kutsuu nimeäni. En välitä. Katselen vain käsiäni ja hihitän. Tunnein kuinka jokin tarttuu minuun. Kylmä rautainen kahle kierretään olkavarteni ympärille. Säpsähdän ja peräännyn vaivalloisesti pari askelta. Kuulen taas pari kuiskausta jotka sisältävät nimeni. Eteeni tuodaan iso, metallinen ruisku. Pelko pyyhkäisee ylitseni ja alan huutaa. Kuulen juuri ja juuri kuinka minua kutsutaan taas. Jatkan huutamista. Vihdoin. Vihdoin pystyin huutamaan.

Tunnen kuinka neula työntyy syvälle ihon sisään, aiheuttaen suurta tuskallista kipua. Se saa minut huutamaan entistä kovempaa. Sisälleni alkaa valua jotain nestettä. Se ottaa paikan oman vereni tilalla. Neula vedetään ulos ja valo alkaa kaikota. Tunnen kuinka maa katoaa altani. En tiedä miten onnistuit. Vedit minut taas mukanasi pimeyteen.