Kunoichi ja piippu





Rei heräsi tuntiessaan vesipisaran putoavan nenälleen. Nainen avasi silmänsä rypistäen kulmiaan harmissaan. Hänen sateenvarjossaan oli reikä.

”Onko jo minun vahtivuoroni? Vannon etten nukkunut silmäystäkään tässä kirotussa sateessa-”

Rei vaikeni havaitessaan, että sanat kaikuivat tyhjälle aukealle. Katkera hymy nousi naisen kasvoille ja hän pudisti päätään itselleen. Naurettavaa, hän oli jo ehtinyt tottua miehen läsnäoloon. Oli yhä hämärää, mutta kalpea valo juova väritti horisonttia. Se merkitsi että muutaman tunnin kuluttua aurinko nousisi. Silloin hän olisi jo kaukana täältä.

Rei nousi ylös ja kokosi huopansa ja sateenvarjonsa pieneen kankaiseen säkkiin, josta oli tullut hänen tärkein omaisuutensa, heti huilun jälkeen. Niin typerältä kuin se kuulostikin, tuosta säkistä oli tullut hänelle lähin asia, mitä saattoi kutsua turvaksi. Mihin tahansa hän päätyikään, hienosta kylpylästä soraiseen ojaan, tuo säkki oli aina mukana, taaten pehmeän tuen hänen päänsä alla. Se tuntui olevan ainut pysyvä asia hänen sotkuisessa elämässään.

Rei oli elänyt elämänsä synkimmät ajat vuosia sitten, kun hän oli juuri aloittanut pakonsa. Tuolloin tyttö oli miettinyt usein kuolemaa. Hän tiesi kuolevansa poikkeuksetta väkivaltaisen kuoleman, kivuliaan ja yksinäisen. Silti joskus hän huomasi toivovansa että kuolisi rauhallisesti, kuten vanhukset. Viime yönä nuo ajatukset olivat palanneet kunoichin mieleen. Rei huomasi unelmoivansa, että voisi laskea päänsä säkin päälle ja sulkea silmänsä kuin käyden nukkumaan, ja lipua pois tästä ajasta ja paikasta. Kuin lapsi joka kävisi nukkumaan vailla huolta elämän varjopuolista. Lopulta hän oli huomannut toivovansa, ettei aamu koskaan tulisi.

Mutta nyt uusi aamu sarasti jälleen hänen edessään, kuin vihollinen jolta ei saanut koskaan rauhaa. Rei tunsi itsensä liian hyvin, hänen ylpeytensä ei sallinut itsemurhaa. Oli jatkettava eteenpäin, aina vain kunnes lopulta  jokin veisi hänestä voiton.
Kunoichi otti vauhtia puusta ja loikkasi liikkeelle, matkaten kohti itäistä Lintumaata.




Lämpimän keltaiset valon säteet kajastivat harvojen lautojen lävitse rakennukseen. Varjot olivat pidenneet, ja päivä olisi pian illassa, vanha mies tuumi ja vuollessaan puun palasta. Mies istui vanhan tuulimyllyn ovensuussa. Mylly ei ollut aikohin ollut toiminnassa, mutta sen siivet pyörivät laiskasti tuulessa, kuin muistuttaen sen tarpeettomuudesta. Rakennus sijaitsi kylän korkeimmalla kohdalla, kukkulalla josta näki pitkälle muualle kylään.

”Kylä” oli nimitys joka oli jäänyt vanhasta tottumuksesta hänen mieleensä. Tuskin kukaan muu täällä asuva kutsui paikkaa enää moisella nimellä. Kylä oli autioitunut aikoja sitten, enää jäljellä oli rikollisten ja juoppojen asuttamia hökkeleitä, jotka hädin tuskin pysyivät pystyssä harmaalla mutaisella maalla. Muta ei koskaan kuivunut, sillä paikka sijaitsi idässä Sademaan rajalla. Ennen sadetta oli tullut siedettävä määrä, mutta muutamia vuosia sitten sää oli pahentunut sietämättömäksi. Nyt loputon hidas tihkuttava sade piiskasi maata päivästä toiseen. Kukaan ei tiennyt todellista syytä sateelle. Vain harvat ja kurjimmat asuivat näillä seuduilla, jopa eläimet tuntuivat karttavan paikkaa. Paikka oli kirjaimellisesti harmaata aluetta, unohdettua maata, jossa kukaan ei halunut elää vapaaehtoisesti.

Siellä täällä juoksenteli orpoja lapsia, vailla paikkaa mihin mennä. He kaikki päätyivät lopulta tänne, rikollisten armoille ikuiseen vetiseen helvettiin. Heistä tulisi pian varkaita tai huoria, suurin osa kuolisi ennen kahtakymmentä. Mies jos kuka tiesi sota orvon kohtalon, olihan hän kerran itsekkin ollut yksi heistä. Silmät itkusta turvonneina, yksin vailla paikkaa minne mennä.

Mies irvisti synkille ajatuksilleen ja lopetti vuolemisen kaivaakseen esiin piippunsa. Vanhus etsiskeli pöydältä piippuaan ja kirosi sitä, että pöytä oli täsmälleen saman värinen kuin piippukin. Kuinka monta kertaa hän oli aikonut maalata sen? Miehen silmät olivat huonontuneet vuosien saatossa, liikaa sakea ja lukemista, hän päätteli. Jos mies olisi katsonut peiliin, hän olisi nähnyt harmaan vaipan, joka oli alkanut salakavalasti peittää molempia pupilleja. Mutta Sakamoto Haitchi ei omistanut peiliä, eikä  tiennyt olevansa pian sokea.

Äkkiä mies havaitsi punaisen häivähdyksen silmäkulmassaan. Hän hätkähti ja kääntyi ympäri valmiina kutsumaan kätyrinsä apuun. Hän mykistyi nähdessään edessään pienikokoisen punahiuksisen naisen. Naisella oli yllään tumma tunika ja lanteillaan paksu nyöri, josta roikkui selkeästi ninjojen aseita. Naisen hiukset olivat hätkähdyttävät pitkät ja punaiset, ne ryöppysivät harmaan huivin alta kuin laavaputous.

Kunoichi ojensi kätensä sanaakaan sanomatta ja mies huomasi tutun piipun lepäävän tämän kämmenellä. Sakamoto Haitchi räpytteli silmiään hämmentyneenä ja otti piippunsa. Nainen käänsi selkänsä ja kaivoi jotain säkistään. Pian hänenkin kädessään komeili musta pitkä piippu. Vanhus ei tiennyt mitä ajatella, joten hän otti pöydältään olevasta pussista puruja ja taputteli niitä piippuunsa. Nainen teki samoin tottuneesti, vaivautumatta kysymään hänen lupaansa.
Sakamoto istuuntui oviaukon eteen tuoliinsa, josta hän oli hetkeä aiemmin lähtenyt. Nainen seurasi perästä, ja istuuntui mukavasti risti-istuntaan lattialle tavalla jonka taitavat vain ne, jotka ovat viettäneet monia päiviä maan kamaralla.

He istuivat hetken hiljaa katsellen lohdutonta sateen pieksämää näkymää.

”Onko sinulla kohteita?” nainen kysyi lopulta kääntämättä katsettaan.

Sakamoton huulet venyivät kevyeen hymyyn, joka muistutti enemmän irvistystä. Siitä oli hetken aikaa kun hän oli toiminut välittäjänä, ja aitoa ninjaa hän ei ollut tavannut kuukausiin. Tämä oli unohdettu vaihtopiste, josta hän ei vain osannut lähteä muualle. Tyypillisesti kadonneet ninjat ja palkkatappajat eivät vaivautuneet tänne asti. Sakamoto nousi ylös verkkaisesti ja etsi pienen uutukaisen kirjan, jonka väleistä ryöppysi papereita. Hän istuuntui ja alkoi selailla kirjaa rauhallisesti. Suurin osa kohteista oli jo eliminoitu ja rahat vaihdettu. Totta puhuen hän sai harvoin tietoa uusista kohteista näinä päivinä. Ainoat kohteet jotka olivat varmasti vielä jäljellä, olisivat liian vaikeita päihittää tälle nuorelle naiselle. Sakamoto vilkaisi punapäätä ja arvioi tämän kykyjä. Keskivertoa parempi ninja kenties, muttei vastusta parhaimmille. Mies selaili kirjaansa ja huokaisi:

”Valitan neiti, tätä nykyä saan harvoin tietoa uusista palkkamurha kohteista. En usko että löydän juuri teille sopivaa.”
Punapää tuhahti ja nappasi kirjan hänen käsistään, ennen kuin mies ehti ymmärtää mitä oli tapahtunut.

Kunoichi selaisi kirjaa nopeasti lävitse ja puhalteli vihaisia savukiekuroita ilmoille. Punaiset raksit komeilivat suurimman osan kuvista päällä. Lopulta hän oli päässyt kirjan loppuun asti, kunnes äkkiä kädet pysähtyivät. Jäljellä oli kolme kohdetta, joita kukaan ei ollut onnistunut tappamaan.

Sakamoto otti piipun suustaan järkyttyneenä. Hänen suunsa jäi  auki, savu leijaili hitaasti ulos tasaisena juovana.

Jokaisella kuvan hahmolla oli musta kaapu yllään, ja kangas oli koristeltu punaisilla pilvillä.



Rei rypisti kulmiaan kuville. Jokaisella ninjalla oli ainakin 70,000000 ryon palkkio päästään. Miksi nuo kaavut näyttivät niin tutuilta? Hän kävi läpi mielessään muistojaan Äänikylästä. Aivan, heitä oli varoitettu taistelemasta miehiä vastaan, joiden kaavuissa oli punaisia pilviä. Hän muisti nyt selkeästi Kabuton tiukat ohjeet. Jos he olivat vaarassa jäädä kiinni, heidän oli suoritettava itsemurha mahdollisimman nopeasti. Käytäntö oli ilmiselvä, sillä mitään tietoa ei saanut vuotaa ulos Äänikylästä, mutta jostain syystä Kabuto oli erityisen tarkka juuri näiden miesten kohdalla. Myöhemmin Reille oli selvinnyt, että kyseessä oli hämäräperäinen järjestö, johon Orochimaru oli itse aiemmin kuulunut. Nainen ei millään muistanut  järjestön nimeä.

Punapää tuijotti epäselviä kuvia keskittyneesti ja puhalsi savun ulos keuhkoistaan mietteliäänä. Hän vilkaisi miestä vierellään, joka näytti sangen hermostuneelta.

”Akatsuki. Et voi olla tosissasi.” Vanhus kuiskasi ja suki pitkää suippoa partaansa, jonka harmaissa haituvissa oli yhä pieni häivähdys mustaa.

”Akatsuki. Nyt muistankin”, nainen virkkoi iloisesti ja imaisi piippuaan tyytyväisenä kuin kissa, jonka eteen on juuri tuotu kupillinen kermaa. Sakamoto tuijotti naista kauhuissaan. Tämä kunoichi oli joko hullu, tai pahuksen tietämätön.

”Kuulehan nyt, en tiedä kuka olet, mutta varoitan sinua. Näitä miehiä ei voi tappaa. He ovat S-luokan kadonneita ninjoja, jokainen on etsintäkuulutettu kotikylänsä Kagen toimesta. Heidän järjestönsä ei ole mitään metsärosvojen puuhastelua. Nämä miehet ovat kaikkien tappolistojen kärjessä.”

Nainen imaisi piippuaan, nautiskellen viimeiset sauhut ja kopautti sitten pesän tyhjäksi oven karmiin. Mies seurasi silmä kovana  naisen liikkeitä.

”Niin?”

”Etkö ymmärrä? Sinä et voi tappaa heitä, et yhtäkään heistä. Se olisi itsemurha. Turha yritys.”

Nainen huokaisi ja äkkiä hän oli sentin päässä miehen kasvoista. Jostain oli ilmestynyt käsi, joka puristi hänen kurkkuaan kammottavalla voimalla. Toisessa kädessään nainen piteli kirjaa, jossa kolmen Akatsukin jäsenen kuvat komeilivat siistissä rivissä.

”No niin, hyvä herra”, kunoichi virkkoi pilkallisesti ja heristi kirjaa Sakamoton kasvojen edessä.

”Haluat että kerrot minulle tarkkaan kaiken mitä tiedät näistä miehistä. Aloitetaan valkotukasta.”

Mies vilkaisi kauhuissaan naisen kiukusta loistavia silmiä, ja tunsi kuinka ote hänen kurkustaan kiristyi.

Sillä hetkellä Sakamoto Haitchi päätti, että oli aika siirtyä eläkkeelle.