A/N: Ihan eka, kannattaa lukiessa kuunnella tätä. Tulee paras fiilis ja silleen, tuo oli minulla inspisbiisinä. Kursivoidut tekstit sijoittuvat menneisyyteen. Tai jotain.
Synttärit oli tuossa viime viikolla ja sen kunniaksi kummitäti ajoi koneelleni Microsoft Wordin, 2007 vuoden version vieläpä.\o/ Eli katkera kirjoittaminen kököllä WordPatilla on nyt historiaa~.´ w ` Voisin vain ja istua ja ihailla tuota uutta ohjelmaani, se on niin KAUNIS.
..Mutta sen sijaan ajattelin vihdoin kirjoittaa tämän loppuun ja pois häiritsemästä.: D

***

Kaikki alkoi hyvin yksinkertaisella lauseella.

"Tiedätkö, juuri nyt tuntuu kuin en olisi todellinen."

Jota seurasi hämmästynyt katse, kulmien kurtistus ja lopulta kysymys:

"Todellinen, un? Mitä tarkoitat?"


Sasori ei pitänyt huoneestansa. Hän muisti kyllä joskus sen olleen hänen mieleensä, hän muisti rakastaneensa sitä, mutta nykyään hän vihasi huonettansa. Se oli hyvin pieni, hyvin pimeä ja hyvin epämukava. Lattia ja kaikki tasot olivat täynnä tavaroita, sekä käytännöllisiä että rojua, ja vaatteita. Huoneessa liikkuessaan piti olla varovainen, ettei olisi rikkonut mitään tai satuttanut itseänsä.

Silloin kun Sasori oli ensimmäisen kerran astunut huoneeseensa, se oli ollut kaikkea muuta. Se oli ollut valoisa paikka, hänen oma soppensa josta rakentaa kodikas. Huone oli ollut kuin tyhjä kangas johon maalata elämänsä. Tallentaa muistojansa ja selata niitä yhä uudelleen läpi.
Aluksi se oli säilynyt ennallaan, mutta sitten pikkuhiljaa, aivan Sasorin huomaamatta siitä oli tullut tällainen. Epätoivoinen. Loukko, ahdistava loukko jonka seinät kaatuivat hänen päällensä.

Sasori ei ollut varma, oliko hän luonut huoneeseen tämän ahdistavan ilmapiirin vai oliko huone tehnyt sen hänelle.

Sasori ei ollut enää varma oikein mistään.

Ulkona ei ollut yhtään parempi olla kuin huoneen sisälläkään. Oli vain muu asunto ja sen jälkeen kaupungin pitkät kujat. Kadunkulmat, autot, ihmiset.

Kaikki ne, joiden katse tuntui porautuvan Sasoriin tämän kävellessä, kaikki ne jotka tuntuivat piirittävän hänet. Ahdistivat seinää vasten jättämättä hengitystilaa.

Herätyskello soi, ääni tuntui tulevan kaukaa sen nurkan ulkopuolelta jossa Sasori istui pää polviensa välissä. Herätyskello oli kuitenkin hyvin harhaanjohtava nimitys, Sasori oli tuskin ummistanut silmiänsä koko yönä. Itsepintainen pirinä oli enemmänkin kuin muistutus: Nyt kannattaa nousta ylös ja lähteä kouluun ellet halua jotakuta häiritsemään itseäsi. Ahdistamaan entistä enemmän.

Ellet halua Deidaran huolestuvan.


"Danna, un!"

Sasori käänsi katseensa kohti huutoa kohdatakseen siniset silmät, kultaiset hiukset ja leveääkin leveämmän hymyn. Ennen kuin hän ehti tehdä elettäkään kysyäkseen toisen asiaa, Deidara oli jo kiepsahtanut uudelleen ympäri. Hän heilutti kättänsä, käskien seuraamaan ja vilkaisi toista vielä kerran olkansa yli. Huusi jälleen.
"Danna!"


Ilman edelleen huoneessa soivaa pirinää Sasori olisi saattanut vihdoinkin vajota uneen. Nyt hän kuitenkin oikoi pitkästä istumisesta kangistuneita raajojansa ja nousi vaivalloisesti ylös. Väistellen lattiaa peittäviä tavarakasoja Sasori etsi tiensä herätyskellon luokse, sammutti sen ja kääntyi kohti vaatekaappiansa. Kiinnittämättä sen suurempaa huomiota vaatteita kohtaan hän veti vain nopeasti jotain päällensä.

Pimeästä huoneesta pimeään käytävään. Koko talo oli tyhjä kuten yleensäkin Sasorin poistuessa huoneestansa. Nopeasti hän vetäisi kengät jalkaansa ja astui ulos. Ei vaivautunut tarkistamaan, oliko ovi mennyt lukkoon.

Se oli kaunis aamu. Hyvin kaunis, sellainen syksyn kirpeä päivä jolloin ilma tuntui raikkaalta jopa kaupungissa ja valon määrä lähes sattui silmiin. Ihmisiä oli matkalla töihin, kouluun, kuka minnekin.

Sasori ei pitänyt siitä, ilma ei ollut lainkaan hänen mieleensä. Hän piti enemmän sateesta, tuulesta ja myrskystä. Ankeasta pimeydestä sekä synkistä illoista. Niitä Sasori halusi. Silloin hän saattoi syyttää ulkoilmaa ja koko maailmaa mielialastansa.

Kaikkien sään nostattamien hymyjen keskellä Sasori tunsi itsensä harmaaksi. Läpinäkyväksi, kaksiulotteiseksi.


Koko luokka oli hiljaa, huoneessa kaikui vain liidun kopina taulua vasten. Oppilaat olivat kumartuneet muistiinpanojensa puoleen tai kääntäneet katseensa ikkunoista ulos ihaillakseen loppukesän lämpimiä auringonsäteitä. Hiljaisuutta olisi voinut koskettaa, tunnustella, niin raskaana se roikkui luokkahuoneen katossa ja oppilaiden päiden yläpuolella.

Kynä lipesi Sasorin kädestä, kiepsahti ilmassa ja iskeytyi sitten lattiaan. Kuului vain pieni kopsahdus, kynä ei lähtenyt vierimään vaan pysyi tarkalleen siinä mihin oli pudonnutkin.

Pienen hetken, pelkän silmäräpäyksen, ajan Sasori tuijotti vain eteensä. Aivan kuin hän olisi vasta herännyt unesta, Sasori kumartui nostamaan kynän ja asetti sen vihkonsa päälle. Liitu jatkoi matkaansa taululla, mutta Sasori oli lopettanut vihkoonsa kirjoittamisen. Hän jäi tuijottamaan eteensä toinen käsi leuan alla.

Oliko hän nukkunut? Vai ollut valveilla?

"Deidara", hän kutsui matalalla äänellä. "Deidara."
Hänen vieressänsä blondi käänsi päätänsä, siniset silmät etsivät katseensa Sasorin kasvoille jotka edelleen tuijottivat ilmeettöminä eteenpäin.
"Danna, un?" Deidaran käsi nousi sipaisemaan Sasorin leuan tukena olevaa kättä ja lopulta ruskeat silmät kääntyivät hämmentyneinä, kysyvinä, kohti Deidaraa.
"Mitä äsken tapahtui?"

Deidaran pää kallistui hieman, otsahiuksilta näkyvään silmään nousi hetkeksi miettivä katse ja kulmakarvat kurtistuivat huolestuneesti. Sitten suu avautui ja sanat löysivät tiensä ilmaan juuri sillä hetkellä kun kello soi.

"Sinä pudotit kynän, un."


Deidara ei pitänyt koulun käytävistä. Ne olivat rumat, jonkun oli täytynyt olla hyvinkin vahvoissa aineissa valitessaan lattian, katon ja kaappien värit. Likaisen ruskeaa, likaisen keltaista ja harmaata. Käytävät onnistuivat lannistamaan iloisimmankin mielen, niillä ei tehnyt mieli hyppiä tai pomppia. Pystyi vain kohottamaan katseensa kohti korkeilla olevia ikkunoita ja kaivata ulos.

Deidara tunsi itsensä kahlituksi käytävällä. Hän halusi pois sieltä, hän halusi ulos. Halusi olla vapaa.

Ihmiset tungeksivat hänen edellänsä, takanansa, sivuillansa. Kaikki liikkuivat samaan suuntaan, kohti käytävän päässä olevia pariovia. Osa vetäytyi käytävien reunoille odottamaan ihmismassan vähentymistä ja lähtivät vasta sitten ulospäin, mutta Deidara rynni itsepintaisesti kaikkien keskellä kohti raikasta ilmaa. Hän ei epäröinyt käyttää kyynärpäitänsä tai malttanut odottaa kun joku viivästeli edellä, hän halusi vain mahdollisimman nopeasti ulos.

Raikas ilma iski Deidaraa kasvoihin heti oven ulkopuolella. Hän hidasti hieman vauhtiansa ja siristi silmiänsä auringon paisteessa jatkaen kuitenkin matkaansa kauemmas ovien ruuhkautuneelta edustalta. Hetken Deidara käveli päämäärättömästi eteenpäin kunnes hän huomasi tutun punaisen pilkahduksen kauempana.

Ripeästi blondi pyrähti Sasorin luokse ja hidasti sitten vauhtiansa kulkeakseen toisen vierellä. Hän tarttui vanhemman käteen ja jäi pitelemään sitä.
Sasorin katse oli tutkiva sen liikkuessa Deidaran kasvoilla. Nuorempi ei ollut koskaan oikein osannut päättää, pitikö tuosta katseesta vai ei. Totta kai hänestä oli mukavaa kun Sasori kiinnitti häneen huomiota, mutta tuo katse tuntui jollain tavalla olevan niin kovin vaativa. Vaativa ja hyvin, hyvin omistava. Eikä Deidara ollut varma halusiko hän tulla kenenkään omistamaksi.

Vapaa, sitä hän halusi olla. Hän halusi olla kuin taivaalla lentävät linnut, mennä ja tulla miten ikinä mieli. Deidara halusi nauttia jokaisesta elämänsä sekunnista eikä olisi välittänyt hidasteista ja haitoista.

Mutta hän ei halunnut jättää Sasoria yksin. Ei halunnut eikä voinut.


Huone oli yhtä pimeä kuin aina. Deidara ei enää muistanut, milloin oli viimeksi nähnyt paikan valoisana ja siistinä. Varoen kompastumasta lattian peittäviin rojuihin hän käveli ikkunan luokse ja oli juuri vetämässä verhot sivuun kun lattialla istuva Sasori avasi suunsa.
”Älä, anna niiden vain olla.”

Deidara katsahti tyytymättömänä toista, punapää ei ollut edes nostanut katsettansa vaan istui edelleen pää painuksissa silmät lattiaan luotuna. Kädet olivat kiertyneet koukussa olevien jalkojen ympärille ja näpertelivät aavistuksen hermostuneen oloisesti housujen kangasta.

”Miksi, un? Täällä on niin masentavaa näin”, Deidara valitti siirtyessään Sasorin luokse laskeutuen kyykkyyn tämän eteen.
”Valo”, Sasori vastasi kohottaen katseensa nuorempaan. ”Se ei saa päästä tänne.”

Deidara tarttui toisen käsiin tutkiessaan tämän kasvoja. Sasori näytti siltä kuin ei taaskaan olisi nukkunut päiviin.

”Miksei, un?” nuorempi kurtisti kulmiaan kysyvästi. Sasori toisti saman eleen, kuin hämmästyneenä siitä ettei toisen ymmärtänyt.

”Valo”, hän selitti, ”muistuttaa minua siitä, etten ole todellinen.”

Deidara olisi halunnut itkeä. Sen sijaan hän kuitenkin kumartui suutelemaan toista, nielaisi kyyneleensä ja kuiskasi:

”Tietysti sinä olet todellinen.”


Deidara pelkäsi menettävänsä Sasorin. Toinen tuntui pikkuhiljaa vajoavan syvemmälle ja syvemmälle kummalliseen maailmaansa. Tämä tuntui sulkevan todellisuuden pala palalta ulkopuolellensa, rakentavan muureja jotka estivät hänen tunteitansa näkymästä muille. Sasori oli lipsumassa Deidaran otteesta, katoamassa jonnekin mistä Deidara ei saanut vedettyä häntä takaisin.

”Danna, un”, hän kutsui kun Sasori pysähtyi yhtäkkiä jääden tuijottamaan tyhjyyteen. Deidaran ääni sai hänet hätkähtämään ja siirtämään katseensa jälleen nuoremman kasvoille.

Hitaasti Sasori veti kätensä irti Deidaran otteesta ja kohotti sen pyyhkäisemään toisen vettynyttä silmäkulmaa.

”Mitä nyt?” hän kysyi saaden Deidaran kääntämään katseensa poispäin, piilottamaan ilmeensä ja niiden paljastamat tunteet.

”Ei mitään, un. Mennäänkö syömään tuonne?” hän vastasi osoittaen edessäpäin olevaa kahvilaa. Vastausta odottamatta Deidara lähti johdattamaan Sasoria kyseisen kuppilan suuntaan, mutta varoi edelleen visusti kääntämästä katsettansa tämän puoleen.

Deidara ei ehkä voisi pitää Sasoria kanssaan, todellisena, mutta ainakin hän voisi tarrautua tähän kynsin ja hampain. Taistella viimeiseen asti.


He istuivat rinnatusten, Sasori tutkiskellen käsissänsä pitelemää nukkea ja Deidara pää polviin painettuina. Aina välillä hän hytkähti ja kuului pieni niiskaus. Silloin Sasori pysäytti liikkeensä, katsoi hetken toista ja palasi sitten jälleen tarkastelemaan nukkea.

Aivan odottamatta hiljaisuuteen eksyi Deidaran tuskin kuuluva mutina.

Sasori ei saanut siitä aivan selvää, mutta hän oli erottavinaan oman nimensä ja jotain joka kuulosti sanalta ”menettää”.

Hän nosti katseensa ja keskeytti nuken tutkiskelun hieman aiempaa pidemmäksi aikaa, tuijotti toista kuin olisi voinut siten saada tämän toistamaan äskeisen lauseensa.

Deidara hytkähti jälleen ja Sasori palasi nuken pariin.


Deidara oli väärässä, Sasori ajatteli. Ei nuorempi ollut menettämässä häntä, asiahan oli aivan päinvastoin. Sasori menettäisi Deidaran jos ei pitelisi tästä kiinni niin lujaa kuin jaksoi.

Mutta toinen ei ymmärtänyt.

Niin paljon kuin Sasorin olisi halunnut vangita Deidaran, omistaa tämän kokonaan, hän ei pystynyt siihen. Deidara oli todellinen, niin todellinen että se sattui Sasoriin. Epätodelliseen Sasoriin.

Deidara lipuisi pois, teki Sasori mitä tahansa. Joten hän tyytyi siihen.

Hän oli jo aloittanut täyttämään elämäänsä muulla. Huoneessansa Sasorilla oli pieni laatikko, sellainen joka mahtui hänen sänkynsä alle, johon hän oli pikkuhiljaa haalinut nukkeja. Erikokoisia ja näköisiä.

Nekin olivat epätodellisia, niin kuin Sasori.

Jos niitä olisi oikein paljon, koko huone täynnä, niin ehkä, kenties jos hyvin kävisi, Sasori ei enää muistaisi muuta maailmaa. Ja jos hän eläisi epätodellisena epätodellisessa maailmassa, eikö hän silloin olisi todellinen?

Joten vaikka hän kadottaisi Deidaran, vaikka hän menettäisi tämän, hänellä oli suunnitelma. Ei haittaisi vaikka hän ei olisi todellinen.

Mutta siihen asti, kunnes hän olisi valmis astumaan nukkejensa maailmaan, Sasori halusi katsella Deidaraa. Toivoa omistavansa tämän.


***


A/N: Että sellaista tällä kertaa. Vastaanotan mielelläni kaikenlaisia kommentteja. Kehut nostavat itsetuntoa, kritiikistä saatan jopa (gasp!) oppia jotain ja flamesta saan hyvät naurut.
Arvostan vaivannäköänne.: )