Potkaisin harmaata, keskikokoista kiveä edessäni voimakkaasti toivoen, että se osuisi Narutoa polveen ja vähintään rampauttaisi tämän. Hämmennys oli muuttunut vihaksi; viha raivoksi.
"Helvetti! Naruto, tiedätkö yhtään, kuinka paljon välitän sinusta?" Sanat ryöppysivät suustani lumivyöryn lailla. Naruton ilme ei muuttunut; hän tuijotti minua silmiin vaaleansinisillä silmillään, kuin olisin ollut joku tuntematon kylähullu.

"Anteeksi, Sasuke, mutta en taida olla yhtä homppeli kuin sinä", hän sanoi pelottavan rauhallisesti. Hinata blondin pojan vieressä näytti yhä järkyttyneeltä punaisine poskineen.
"Naruto-kun... Mistä puhut?" Kun hänen heiväröinen äänensä kantautui korviini, olisin halunnut vilpittömästi kuristaa sinihiuksisen tytön. Hän oli vienyt minulta rakkauteni, hän oli varastanut Uzumaki Naruton!

Puristin käteni nyrkkiin, ja vasta silloin ymmärsin katsoa ympärilleni. Osa kirjavasta väenpaljoudesta oli pysähtynyt ja lopettanut jutustelun. Sen sijaan he katsoivat minua.
Ahdistavaa, nielaisin hermostuneena. Eräs vanha pariskunta tuijotti minua silmät pyöreinä. Vanhempi mies rykäisi kurkkunsa selväksi suoristellen samalla teipillä epätoivoisesti korjattuja silmälasejaan.

"Tuota, nuorimies, oletteko kunnossa?"
Olisin halunnut vajota maan alle kuullessani miehen kysymyksen. Hullunahan hän minua piti.
"Ei , olen kunnossa", hymyilin mahdollisimman uskottavasti ja kävelin vastahakoisesti Naruton upeiden kasvojen ohi. Tunsin hänen painostavan katseensa niskassani, tai kuka tietää, ehkä se oli sittenkin se silmälasejaan oikova vanhus?

Saavuin pienen, syrjäisen ja silti niin syksyisen puiston keskustaan. Kävelemääni polkua kehystivät korkeat koivut, jotka olivat pudottaneet kellertäviä, ruskeapilkkuisia lehtiä tielleni. Auringonsäteet pääsivät osittain lehvästön läpi, ja korostivat kultaisten lehtien merta. Kolme syksyn runtelemaa risua putosi päälleni kuin hypäten kimppuuni. Ne takertuivat inhottavasti hiuksiini ja niskaani, ja sen takia minua alkoi kutittaa hirveästi.

Kun sain vihdoin ohuet oksat pois niskastani, ajatukseni alkoivat harhailla puolelta toiselle. Vedin käteni kapinallisesti puuskaan, istuin likaiselle, vaaleanvihreälle puistonpenkille ja painauduin selkänojaan kiinni.
Minunhan olisi pitänyt pyytää Narutolta anteeksi, muistin yllättäen ja vapautin käteni pudottaen ne varovasti vanhalle penkille. Miksi olin niin vihainen Hinatasta? Ei ole minun syyni, että Naruto pitää hänestä enemmän kuin minusta. Tiesin kyllä, miksi olin raivostunut kuin päiväuniltaan herätetty harmaakarhu. En voi valehdella itselleni. Sovin Narutolle paljon paremmin, kuin joku naispuolinen henkilö. Miksi hän ei huomaa minua? Mikä minussa on vikana?

Mieleni alkoi luoda toinen toistaan kauheampia kauhuskenaarioita, jotka liittyivät tavalla tai toisella blondin miehen reaktioon, kun tämä sai tietää homoudestani. Ponkaisin pystyyn niin, että jalkojeni juuressa lepäävät lehdet lennähtivät ilmaan pieninä pyörteinä ja laskeutuivat jälleen rauhallisesti spiraalimaisissa kuvioissa maahan.
"Naruto-kun, et voi tehdä tätä minulle!" Huutoni lennätti vaaleanruskeita varpusia ulos kuivasta pensaikosta, joka oli rahissut jo hyvän aikaa vieressäni.
"Menkää muualle", raivosin viattomille lintuparoille. Olin menettämässä järkeni; ehkä olin menettänyt sen jo hyvän aikaa sitten, enkä ollut huomannut yhtään mitään. Järjissäni en olisi koskaan keksinyt koko idioottimaisen epäonnistunutta suunnitelmaa. Niin ainakin uskottelin itselleni.

Aloitin ryntäykseni keskikokoiseen kaupunkiin minkä pitkistä jaloistani pääsin.
Nyt pyydän anteeksi, ja kysyn, kuinka asiat oikein olevat! Aloin puuskuttaa. En saanut enää kunnolla henkeä, joten minun oli pakko pitää pieniä taukoja juoksuspurttieni välissä.
"Voi, miksi en ole maratonjuoksija", mutisin nojaten polviini nopeasti hengittäen.

Kun saavuin paikalle, jossa olin aikaisemmin yllättänyt Naruton ja Hinatan, he olivat jo lähteneet.
"Olisi pitänyt arvata", puhelin itsekseni, "He ovat jo lähteneet omille teilleen. Olen myöhässä, pahus vieköön." Hoipuin lähimmän rakennuksen viereen nojaten sen seinään. Omakotitalon vaaleanbeige maalikerros oli kulunut aikojen saatossa ja oli jo rapistunut aika ruman näköiseksi. Päälleni laskeutuva varjo johtui ruosteisesta sadevesirännistä, joka kulki ylitseni. Aurinko oli juuri kylämme asukkaiden yläpuolella.
"Naruto-kun... Kun puhuimme ensimmäisen kerran kahdestaan, oli yhtä aurinkoinen päivä, eikö vain...?"

Muistin sen päivän, kuin se olisi tapahtunut vain viikkoja sitten. Se oli pieni aika, jos ottaa huomioon, että olimme tunteneet seitsemän vuotta, kolme viikkoa ja neljä päivää. Voi niitä aikoja, silloin olimme vielä nuoria, noin kahdeksanvuotiaita.

Vuosi 1995.
"Sasuke!"
Käännyin ympäri. Tummanruskeaan T-paitaan ja harmaisiin farkkuihin sonnustautunut Naruto juoksi minua kohti kotikadullani minkä pienistä jaloistaan pääsi.
"Mitä nyt, Naruto?" Kysymykseni taisi kuulostaa todella vastahakoiselta.
"Onko totta, että tykkäät Sakura-chanista?"
"Ei tietenkään ole, ääliö!"
Blondi katsoi minua epäilevästi. Hänen silmänsä mittailivat minua päästä varpaisiin kuin etsien pientä liikettä, joka osoittaisi minun valehtelevan hänelle päin naamaa.
"En usko sinua." Poika näytti minulle punaista kieltään, kääntyi kannoillaan ja alkoi kävellä ripeästi poispäin. Aurinko porotti pilvettömällä taivaalla. Sen hehkuva lämpö sai hikitipat nousemaan kasvoilleni ja käsivarsilleni, vaikka minulla oli päälläni vain valkoinen T-paita ja tummansiniset shortsit.

Vuosi 2002.
Hätkähdin muistelmistani ja huokaisin raskaasti. Aloin madella hitaasti kohti Naruton kotia, koska arvelin, että poika olisi siellä. Ehkä Hinatan kanssa, ehkä ilman, mutta pyytäisin anteeksi hinnalla millä hyvänsä. Sinnepäin kävellessäni mietin, mitä minun täytyisi sanoa blondille.

Kun viimein saavuin Naruton oven taakse, painoin tärisevän sormeni mustavalkoisen ovikellon napin päälle. Kello soi, kuulin sen ulos asti, mutta kukaan ei tullut avaamaan puista ovea. Hermotuneena aloin rämpyttää ovikellonappia edestakaisin, että Naruto varmasti kuulisi, että olin ulkona. Suljin silmäni; avaisin ne, jos kuulisin oven avautuvan nenäni edessä.
"Hmmh?"
Aukaisin tiukasti kiinni puristetut silmäni, että ne näkisivät, mistä tuo ihmettelevältä sointunut hymähdys oli kuulunut.

Uzumaki Naruto seisoi aivan silmieni edessä; vain alle metrin päässä minusta. Olisin halunnut vain ottaa miehen leveitä hartioista kiinni ja suudella tätä juuri sillä hetkellä, mutta tiesin, että se ei kävisi laatuun.
"Naruto-kun, minä-"
"Tule sisään. Saat auringonpistoksen."
Nielaisin ja kävelin Naruton ohi viileään yksiöasuntoon. Hiippailin varovaisesti olohuoneeseen ja rojahdin tuttuakin tutummalle sohvalle.
"No niin, kerro, mitä olit sanomassa", Naruto istahti nitisevälle sohvalle viereeni. Ihmettelin, miten hän uskalsi olla noin lähellä minua, vaikka olin jo aikonut raiskata hänet.

"Naruto-kun, minä pyydän anteeksi hetkellistä mielenjohdettani", aloitin nielaisten. Naruto tarkkaili minua aivan kuin seitsemän vuotta sitten. Rukoili mielessäni, etten punastuisi. "Olin ajatellut, että tuntisit samoin minua kohtaan... En ajatellut, että asiat menisivät tähän suuntaan."

Naruto huokaisi ja katsoi minua silmiin. "Sasuke, haluan olla yhä kanssasi, mutta ollaan vain ystäviä aluksi, okei...? Olemme kuitenkin tunteneet niin kauan, enkä haluaisi pilata tätä."
Katsoin häntä hämmentyneenä. Olin sekaisin, en ymmärtänyt lauseen merkitystä. Blondi katseli minua taas arvioivasti, laski kätensä ruskealle selkänojalle ja alkoi hymyillä valloittavasti. Olisin voinut kuolla tuon valloittavan virneen takia.
"Anteeksipyyntö hyväksytty."

Viimein ymmärsin, mitä poika tarkoitti. Olimme vain ystäviä, mutta mitäpä tuosta. Tiesin, että tunteet voisivat muuttua yllättävän nopeasti, varsinkin Naruton kohdalla. Hän tulisi vielä rakastamaan minua. Meistä tulisi pari, ehkei huomenna, ei ensi viikolla, vaan vuosien päästä, mutta minä jaksaisin kyllä odottaa.