Tunnelmamusiikkia, nyt kaksin kappalein: Final Fantasy X Soundtrack – Jecht Battle (kyllä, tämä oli alun perin nelosluvussa, mutta vaihdoin sen) sekä Slipknot – Before I Forget (kiitokset B-Jaylle tämän kappaleen valinnassa!)

*****


Luku seitsemän
Suunnan vaihto


”Hinata, aktivoi äkkiä Byakuganisi!”
”S-selvä!”

Hinata tuskin sai kauhunitkultaan doujutsuaan aktivoitua. Hän oli tuijottanut silmät kauhusta lasittuneina, miten hänen serkkunsa Neji oli kadonnut kiven sisään kuin tiilenkappale järveen. Jokin pitelemätön voima oli vienyt Nejin Leen kiskonnasta huolimatta! Mikä tämä kamala voima oli? Olisiko tällä joukolla mitään mahdollisuutta vastustaa sitä?

”Missä Neji menee nyt?” Kiba kysyi. Hänen hajuaistinsa ei kyennyt rekisteröimään Nejin sijaintia sen jälkeen, kun tämä oli uponnut kiveen. Nyt apua sai vain Hinatan silmistä.
Hinata siristi silmiään, joiden alla kiilteli kyynelten juovittamat pyöreät posket. ”Hän… hän…”
”Miten kaukana?” Naruto kysyi väliin.
”Yli kahdensadan m-metrin päässä! K-kallioille päin!”

”Sinne siis!” Lee huudahti, nappasi Shikamarun ja Inon kumpaankin kainaloonsa ja sinkaisi juoksuun Hinatan osoittamaan suuntaan. Myös Kiba ja Naruto sinkaisivat perään, vaikka jäivätkin auttamatta Leestä jälkeen. Vain Hinata seisoi paikoillaan kuin patsaaksi jähmettyneenä ja tuijotti. Hän näki, että velttona – ja toivottavasti elossa – maan alla kulkeva Neji liikkui uskomattoman nopeasti. Edes Leen nuorekkaan tulinen vauhti ei riittänyt hänen saavuttamiseensa.

Hyuuga-klaanin pienen perijättären hengitys ja etenkin sydämen syke kiihtyivät huippulukemiin.

Vaan samassa Hinata huomasi erään asian…
’Klooneja ei enää katoile, eikä kivisiä tarraajia ole enempää!’ hänen päässään välähti. ’Ainakaan ketään ei enää katoile… Mistä on kyse?’
Hinata otti muutaman kuin kokeilevan askeleen kallioiden suuntaan. Sitten hän pyrähti myös juoksuun tavoitteenaan kuroa välimatkaa itsensä ja poikien välillä.

Pieni Hyuuga kohdisti kaiken näkevän katseensa jyrkänteen harjalle, tarkensi… kyllä! Ichimaiiwa katsoi heitä kohti! Mutta miksei mitään tapahtunut? Hinata tarkasti vielä nopeasti lähiympäristönsä muttei nähnyt mitään uusia erikoisia asioita. Ainoa mikä oli merkittävää oli se, että nyt Lee, Kiba ja Naruto olivat miltei kahdensadan metrin päässä hänestä ja… ja… missä Neji oli? Hinata haki uudelleen katseellaan tätä…

Oliko Neji jo Hinatan Byakuganin kantaman tuolla puolen?

Sitten Hinata havaitsi kolme uutta chakralähdettä. Yksi oli hiekan alla kulkien samaan tapaan kuin Neji. Kuka? Hinata ei osannut heti tunnistaa tuota chakraa eikä nähnyt kyllin tarkasti tuolle etäisyydelle tunnistaakseen hahmon ulkonäöltä. Kun Hinata siirsi katseensa toiseen, ylhäällä olevaan chakralähteeseen, tämä chakralähde oli paraikaa loikkaamassa maasta kallioiden päälle mukanaan kaksi isoa esinettä. Ja kolmas, hitaasti hiipuva chakra, makasi täysin liikkumattomana kallion juurella, siinä, mistä toinen chakralähde oli loikannut ilmaan.


***


’Ne konohalaislapset juoksevat takaisin tänne’, havainnoi Ichimaiiwa. ’Ehkä he huomasivat, ettei se toinen Hyuuga tullut perille… hah. He helpottavat kummasti –’ Vaan pidemmälle mies ei ajatuksissaan ehtinyt. Hän nimittäin aisti kivessään, että jokin lähestyi häntä. Uskomatonta. Joku vielä uskalsi! Hän kääntyi terävästi ympäri ja käänsi katseensa taakseen.

Virhe.
Shwiiih!

Jokin harmaanvioletti pallomainen esine lensi ilman halki kohti Ichimaiiwan kasvoja. Vaaran huomatessaan mies väisti nopeasti päätään, mutta sitten tuo pallo teki jotain uskomatonta: se seurasi väistöä perässä ja muutti lentorataansa. Ja sen huomatessaan Ichimaiiwa ei ehtinyt enää väistää…

Phouf!
”Kröh köh khöh!”

Pallosta oli tuiskahtanut esille valtava, nopeasti leviävä savupilvi. Se työntyi kitkerän kirvelevänä Ichimaiiwan silmiin, ja sen sisällä oli ollut jotain hiekansirumaisia kappaleita. Vanha mies yski mutta hillitsi halunsa hieroa silmiään. Niissä saattoi olla jotain… Hän pakotti silkalla tahdonvoimalla kyynelkanavistaan nestettä ja yritti sulattaa kivivoimillaan hiekansirut pois silmistään… edes näitä silmiä ei ollut varaa menettää tässä vaiheessa peliä…

Mutta Ichimaiiwa aikaili liikaa.
Whuuush! Kalikalikalikali! Kviik-klonk! Klik-klik-klik-klik-klik-klik! Twhuush…!
”Ugh!”

Jokin kova tuuppasi häntä polvitaipeisiin ja kaatoi hänet taaksepäin. Hänen turbaanilla peitetty takaraivonsa kopahti taas johonkin, ja tuo kopahdus kuulosti ja tuntui hyvin puiselta. Klonk! Klik-klik-klik-klik-klik-klik! Sitten, jokin, luukku, vipu, mitälie, se joka tapauksessa työnsi Ichimaiiwan jalat sisään jonnekin, ja äkkiä hän tajusikin olevansa jonkin lieriömäisen kopin sisällä. Ja nuo kilahdukset olivat kaiketi sulkeutuvia lukkoja…

Kla-klonk! Kli-tswish kli-tswish kli-tswish kli-tswish kli-tswish kli-tswish kli-tswish!

Erityisesti tuo äänisarja kuulosti kaikkea muuta kuin lupaavalta. Ja Ichimaiiwa sen kun taisteli yhä hiekanjyviä pois silmistään.


***


Voitonriemuinen, violetilla rajattu hymy levisi Kankuroun kasvoille. Savupommi plus kohde Kuroarin sisään kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti, täydellistä! Tämä oli naurettavan helppoa kun oli oikeat välineet. Onneksi Ichimaiiwa ei ollut huomannut Kankuroun tuloa kuin vasta aivan viime hetkellä. Uudenlainen savupommikin sopi mainiosti tähän: se oli Hiekkakylän uusin keksintö, chakrahakeutuvaa laatua.

’Saat maksaa siitä, mitä teit Gaaralle, senkin ikäloppu kojootti.’
Klonk! Klik-klik-klik-klik-klik-klik!
Noin sulkeutuivat Kuroarin luukut, kun nukke oli vanginnut sokaistuneen Ichimaiiwan sisäänsä.
’Karakuri Engeki, Kurohigi Ippatsu!’
Kla-klonk! Karasu hajosi palasiksi. Kli-tswish kli-tswish kli-tswish kli-tswish kli-tswish kli-tswish kli-tswish! Sen päästä ja raajoista taittui esiin terät. Ja sitten…

Pa-tsuk-tsuk-tsuk-tsuk-tsuk-tsuk-tsuk!!

Karasun raajat iskeytyivät Kuroarissa oleviin aukkoihin keskuksenaan se vanha mies, joka oli lukittu sarvipäisen nuken sisuksiin. Se oli miehen varma surma. Tähän mennessä kukaan, kukaan ei ollut selviytynyt elossa Kurohigi Ippatsusta.

Vaan kerta se ensimmäinenkin.

Kli… tups. Tups. Tups… Kli-tups…
Kankuroun silmät levahtivat.

Karasun raajat tipahtelivat Kuroarin sisuksista, eikä siinä kaikki: raajoissa olleet terät olivat joko katkenneita tai pahasti vääntyneitä. Käyttökelvottomia. Tehottomia.
Mitä kummaa…?
KRA-KRÄTS!!

Samassa Kuroari räjähti hajalle, ja nuken puiset ja metalliset palaset sinkoilivat sinne tänne. Keskellä tätä hävitystä seisoi Ichimaiiwa, joka oli saanut tuskin naarmuakaan koko käsittelystä. Vaatteet olivat kyllä revenneet pahasti, mutta ukko itse oli hieman liiankin kunnossa. Ja mikä oli syy? Kolmen pisteen vihje: Ichimaiiwan nahka näytti paraikaa hyvin hiekanväriseltä ja kiviseltä. Ukon repertuaariin kuului siis tuollaisetkin temput.

Kankurou ei voinut olla nielaisematta. Se aina toiminut vakiotemppu ei ollut toiminut tällä kertaa, ja Ichimaiiwa tuskin oli marionetistinuorukaisen esityksestä erityisen mielissään. Kavahtaen askeleen taaksepäin Kankurou valmistautui ottamaan kivimiehen seuraavan tempun vastaan.

Sna – hops! – ps!

Seuraava isku tuli alhaalta, ja sen Kankurou väisti vain nipin napin huomatessaan kiven vääntyilevän jalkojen alla oudosti. Se isku oli muotoa kivinen leuka, joka oli yrittänyt tarttua nukketeeriä nilkasta. Sama toistui muutamaan kertaan, ja jo kerrasta oppien Kankurou väisteli niitä hyppien aina metri metriltä taaksepäin. Mekaaninen mutta melkein toimiva hyökkäystapa. Nappausyritys, väistöhyppy, nappausyritys, väistöhyppy, nappausyritys, väistöhyppy…

Yhtäkkiä leukojen iskut loppuivat kuin seinään.

Kankurou oli tässä vaiheessa paennut parinkymmenen metrin päähän Ichimaiiwasta. Nuorimies oli jo odottamassa jotain uutta, aiemmasta poikkeavaa konnankoukkua, mutta muutaman sekunnin kuluttua hän havaitsi odotuksensa turhaksi. Ichimaiiwa ei yksinkertaisesti hyökännyt. Sen sijaan polvilleen romahtanut Ichimaiiwa piteli kasvojaan ja peitti silmänsä käsillään, ihan kuin silmiin olisi sattunut. Hän kallisteli päätäänkin. Savupomminko aiheuttamaa? Oliko Ichimaiiwa sokeutunut noin pahasti? Mikrohauleistako?

Yhtäkkiä…
Ssssth!
”Hei! Minne sinä nyt livistät, käppänä?! Takaisin sieltä, jaan!”

Ichimaiiwa upposi vikkelästi kallion sisään kuin kivenmurikka veteen. Katoamiskohtakin jäi yhtä tasaiseksi kuin mitä se oli aiemmin ollut. Kankurou aavisteli pahaa. Aikoiko mies hyökätä alhaalta käsin? Vai paeta? Tai harhauttaa?

Kankurou saisi vielä nestehukan siitä kylmän hien määrästä. Tämä tilanne ei tuntunut hyvältä.


***

Tällä välin konohalaisten rintamalla…

”Ah!”
”Mitä nyt, Hinata?”
”Ichimaiiwa s-sukelsi kallioon!” Hinata änkytti. ”Hän kulkee sitä a-alas… n-nyt hän on maan alla… j-ja nyt hän k-kulkee s-samaan suuntaan kuin m-minne Neji-niisan meni!”
”Voi vitjat!” Kiba manasi. ”Entä missä Neji itse lymyilee nyt?”
Hinata nielaisi ja tunsi kovan palasen kurkussaan. ”En kykene n-näkemään h-h-häntä enää… hän o-o-on niin kh-kaukana… antakaa a-anteeksi!”

Muu joukkio tuijotti tyttöä tyrmistyneinä. Oliko Neji tosiaan kadonnut niin nopeasti Hinatan Byakuganin etäisyydeltä? Kuulosti todella pahalta!

Konohalaiset olivat tässä vaiheessa lähestyneet Hevosenkenkäkalliota, ja matkaa sinne saattoi laskea enää kymmenissä metreissä. Hinata kuitenkin näki, että Ichimaiiwa oli ehtinyt jo parinsadan metrin päähän konohalaisista ja kasvatti etäisyyttään yhä. Mikä kumma sai Ichimaiiwan pakenemaan, jos hän kerran oli aiemmin ollut niin vahvoilla? Miehellä tuntui olevan yhä uskomattoman paljon chakraa jäljellä!

Hinata kuitenkin näki nyt tutun hahmon kallion laella: Hiekkasisarusten keskimmäinen, Kankurou. Pelottavan äänekäs ja iso poika. Myös Kankurou näytti huomaavan konohalaiset. Hän viittoi äkkiä alhaalla juokseville jotain – mitä? Huutokaan ei kuulunut alas selkeästi, vaikka Ichimaiiwalla olikin kuulunut, ehkä tämän kivitaitojen vuoksi. Mistä mahtoi olla kyse?

Vastaukseksi tähän Kankurou kiirehti kallion laitaa pitkin ja loikkasi alas. Ei, ei hän hypännyt suoraan alas, vaan hän jotenkin oudosti hyppeli viistoon pystysuoraa kiviseinämää myöten kuin se olisi ollut vain loiva mäki. Kai se oli jokin hiekkakyläläinen taito. Ja… samalla Kankurou viittoili, kuin hän olisi pyytänyt konohalaisia seuraamaan!

”Meidän on mentävä tuon tyypin suuntaan!” tajusi Narutokin. ”Se on Kankurou!”

Ja niin kohohalaiset juoksivat Kankuroun suuntaan. He kulkivat ohi paikasta, jossa he olivat taistelleet kivisiä klooneja vastaan, ja he havaitsivat, että se Temarin kolkkaama kaappimainen mies oli tiessään – kuin myös itse Temari. Hinata havaitsi ohimennen juostessaan jälkiä, jotka kulkivat aavikon suuntaan, mutta ei jäänyt tarkastelemaan niitä tarkemmin.

Lopulta Kankurou pääsi alas ja jatkoi juoksuaan maata pitkin. Konohalaiset seurasivat häntä sanatta, ja hitaasti he tavoittivat marionetistinuorukaisen, joka ilmeisesti joutui tahallaan hidastamaan nopeuttamaan.

Ja sitten Hinata muisti, mitä oli luultavasti Kankuroun määränpäänä… se, joka oli maannut maassa. Gaara. Hinataa hyyti pahan kerran. Se liikkumattomuus… ei kai se tarkoittanut…

”Onko kenelläkään ensiapuvälineitä? Onko?!” Kankurou kysyi äkisti. ”Nyt niitä tarvitaan, jaan! Gaara putosi kalliolta pää edellä! Enkä tiedä, hidastivatko häneen virittämäni chakralangat kylliksi häntä…”


*****


E: Loppukommentti muuten: Mielestäni Kankuroulle sopii parhaiten sellaiset kovanaamaiset ja "katujengimäiset" musiikit, jotka kuulostavat lähinnä siltä kuin bändi kokeilisi, kuinka kovaa sähkökitara soi. Sen mukaan yritin myös valita kappaleet B-Jayn avustuksella :D

Seuraava osa