Oli melko hyinen iltapäivä Konohan ninjakylässä. Samanlainen ilmapiiri oli Akatsukien päämajassa. Kiertelin hermostuneena ympäri päämajaa ja yritin jutella muiden akatsukilaisten kanssa. Nämä vain kohtelivat minua kuin ilmaa. Oli nimittäin niin, että nyt kaikki tiesivät, kuka oikeasti olin. Mistä kaikki oli oikeastaan alkanut? Minkä takia akatsukit pitivät mykkäkoulua minun kanssa?

Kun Deidara ja minä olivat taistelleet eräitä shinobeja vastaan, naamariini oli tullut hiusmurtuma, jota en ollut huomannut. Kun olimme päässeet päämajaan, Deidara haukkuen minua ja läppäistessä takaraivolleni, oli halkeama päässyt leviämään ja naamari oli tippunut lattialle. Eteiseen riitelyä seuraamaan tulleet akatsukit olivat haukkoneet henkeä ja joku oli kuiskannut kuuluvasti: “Herran jestas, kuka tuo on?”. Deidara oli tietenkin ärtyneenä karjaissut: “Etkö nyt Tobia tunnista?!” ja oli tullut vilkaisseeksi minua. Silloin hänkin haukkoi henkeään ja perääntyi muiden luokse. Akatsukit tuijottivat minua ja minä tuijotin heitä.

Yhtäkkiä lumous särkyi, kun joku rikkoi syvän hiljaisuuden kysymällä: “Kuka tuo on, jos ei Tobi?”. Kysyjä oli Sasori. Kaikki havahtuivat. “Hän on Madara Uchiha” vastasi Itachi Uchiha, ennen kuin ehdin miettimään sopivaa vastausta. Nyt en voisi tehdä enää mitään, en voisi valehdella, nyt kun paikalla oli sellainen ihminen joka tunsi minut, tunsi minun kasvoni, tunsi minun menneisyyteni, tunsi minut lähestulkoon kokonaan, koska oli samasta klaanista. Ja minä, Madara Uchiha, olin ollut Itachin opettaja. Yhdessä olimme tuhonneet Uchihan klaanin yhdessä iltapäivässä, minua hykerrytti se muisto edelleen. “Madara Uchiha?” kuului joukosta ja kaikkien kysyvät katseet suuntautuivat vuorotellen Itachiin, sitten minuun, jonka oikea identiteetti oli paljastunut heille äskettäin. Mulkaisin Itachia varoittavasti. “Niin, Madara Uchiha oli tai siis on Uchiha-klaanin perustaja. Hän myös auttoi perustamaan Konohan ninjakylän. Hän oli myös minun opettajani ja yhdessä me molemmat tuhosimme Uchiha-klaanin.” Itachi selitti muutamalla lauseella. Katsoin pelin olleen käytännössä menetetty ja päätin paljastaa vielä jotain elämästäni, nyt kun olin paljastunut. “Nyt kun Itachi paljasti minut, ja kertoi elämästäni muutamia faktoja, niin valehtelu ei enää auta. Olen todellakin Madara Uchiha ja olin Itachin opettaja, kuten hän sanoikin. Hän itse asiassa paljasti elämästäni suurimmat faktat, mutta ei sitä, että Kyuubi tottelee minua ja voin käskyttää sitä. Käskin sen hyökkäämään Konohaan.” tokaisin väheksyvästi ja annoin Mangekyou Sharinganeideni kiertää akatsukien joukossa. Viimeisemmäksi katseeseeni vastasi Pein, Akatsukin johtaja. Rin’neganit ja Mangekyou Sharinganit mittelivät hetken voimiaan ja kumpikaan ei kääntänyt katsettaan toisaalle. Lopuksi päällikkö kääntyi ja muut akatsukit seurasivat hiljaisina perässä ja jäin  aivan yksin.

Siitä kaikki oli alkanut. Vaelsin olohuoneeseen, jossa toisetkin jo istuivatkin. Puheensorina katkesi kuin veitsellä leikaten ja katseet muuttuivat vaivautuneiksi. Kaikki alkoivat puuhaamaan jotain. Kakuzu alkoi laskemaan rahojaan, Hidan nuoleskeli Jashin-koruaan. Deidara leikki savilinnullaan, Sasori korjasi nukkeaan. Pein luki sanomalehteä, Konan taitteli paperista jotain origamia, muodosta päätellen joutsenta. Zetsu hoiti kasveja. Kisame silitteli Samehadaansa, Itachi istui tapansa mukaan nurkassa ja kiersin hänen luokseen. Polttavat katseet osuivat minuun, kun kävelin Itachin luo ja istuin tämän viereen. En välittänyt niistä, mulkaisin vain ja kaikki keskittyivät taas omiin askareihinsa, kuunnellen kumminkin tarkasti pienen sananvaihdon Itachin ja minun välillä. Itachi siirtyi hieman kauemmas minusta, säilyttäen kumminkin sopivan välimatkan hiljaa juttelemiseen. “Minkä takia kaikki ovat noin hiljaa, kun astun samaan huoneeseen kuin missä he ovat” kysyin Itachilta hiljaa. “Vastaus on yksinkertainen; he ovat järkyttyneitä siitä, kuka oikeasti olet. Kuuntele tarkkaan, niin kuulet, kun ympärilläsi puhutaan sinusta.” Itachi kuiskasi takaisin. Ja minä kuuntelin, kaikki todellakin puhuivat minusta, joko kauhistuneeseen sävyyn tai sitten pelkästään olisivat halunneet udella minulta lisää menneisyydestäni. Jälkimmäinen kuului nuorempien ajatuspiiriin.

Illalla suunnistin keittiöön, jossa leijui enemmän tai vähemmän herkullinen ruuan tuoksu. Siitä arvasin, että Zetsu oli kokannut ja ilmeisesti ruoka oli palanut pohjaan. Ah, pohjaan palanutta ruokaa, miten herkullista! Kun astuin ruokasaliin, joka oli keittiön yhteydessä, valtasi koko huoneen samanlainen tunnelma, kuin viimeksi astuin samaan huoneeseen muiden akatsukilaisten kanssa. Tunnelma oli vaivautunut koko ruokailun ajan. “Helvetti! Ettekö osaa ottaa yhtään rennosti, kun olen samassa huoneessa kuin tekin?” huusin hetken mielijohteesta. Ei ollut yhtään tapaistani, yleensä Madarana mietin kaiken tarkasti, minkä aion sanoa seuraavaksi. Satunnaisesti kuultu supattelukin vaimeni ja kaikki kääntyivät katsomaan minua. Sain tarpeekseni, käännyin ja harpoin kohti ulko-ovea. “Minne olet menossa?” huusi Pein perääni, olinhan vielä Akatsukissa ja johtaja haluaa olla aina selvillä alaistensa liikkeistä. “Ulos! Ja otan saman tien lopputilin Akatsukista, voin saavuttaa päämääräni muullakin tavalla!” huusin ja paukautin ulko-oven kiinni perässäni. Ajattelin, että kaikki muut istuvat haudan hiljaa ruokasalissa ja kokevat mitä erilaisempia tunteita. Vielä ehtisin kääntyä ja mennä takaisin… pudistin moiset ajatukset pois päästäni ja suuntasin kulkuni suoraan mielialaani kuvaavaan, myrskyiseen yöhön.