”Millonkahan sitä ollaan perillä? Niin pahuksen pitkästyttävää istua koko ajan paikallaan.. Kohtahan tuo takalisto on ihan tunnoton..”
   Käänsin katseeni kaveriani kohti mitään sanomatta. Tämä raapi sinisiä hiuksiaan vimmatusti, kuin yrittäisi karkottaa kirput päästään jupisten samalla itsekseen. Sanojen välistä pystyin tunnistamaan muutaman kirosanankin. Pudistin päätäni tympääntyneenä. Tunsin pientä halua potkaista kaveriani suoraan arkaan paikkaan tämän valittelun takia, mutta maltoin mieleni ja sanoin:
”Ei tästä kaiketi kovin pitkä matka enää ole.. Ja koita nyt edes istua paremmin siinä penkillä.. Saa hävetä silmät päästä.”
   Hänen lihaksikas keskivartalonsa oli vinottain muovisella penkillä, jalat olivat minua kohti; polvi polvea vasten. Toinen käsi roikkui sivulla hervottomana – kuin kuolleena, pää oli kiinni lasissa, jonka takana vilahteli puita sekä muutamia taloja, joiden oletin olevan autioita. Kaverini katsoi minua hetken silmiin mittaavasti, kunnes huokaisi turhautuneena ja kääntyi istumaan jalat suorana eteenpäin. Hymyilin, sillä olinhan aina ollut voittanut hänet sanariidoissa, tunsin hänet sentään niin hyvin, että tiedän hänen luovuttavan suosiolla. Käänsin katseeni eteenpäin ja laitoin silmäni kiinni. En saanut levätä pitkään; vierestäni  alkoi kuulua viheltelyä niin kovaan ääneen, että linnuiltakin olisi lähtenyt höyhenpeite jos olisivat olleet samassa junavaunussa. Tunsin kuinka poskeni alkoivat kuumottaa ja nykiä ärsytyksen vallassa. Myös terävät katseet ympäri vaunua teki ärsytyksestä suuremman.
”Älä nyt herran jestas tee minusta kuuroa, Kisame!”
Olin avannut silmäni ja kääntynyt kaveriani kohti, niin lähelle että nenänpääni osui melkein kaverini poskelle. Kisame lopetti siihen paikkaan viheltämisen ja kääntyi katsomaan ilkikurisesti. Poskiani poltteli ja näin sivusilmällä ikkunasta, kuinka kasvoni olivat aivan punaiset ja vääristyneet.
”Oh, anteeksi Itachi. Ei ollut tarkoitus saada sinua vihaiseksi.. taikka sitten kuuroksi”, Kisame tokaisi rauhal-lisesti. Kuulin kuitenkin äänessä pientä ivaa. Katsoin häntä hetken silmät kapeina, mutta en jaksanu asiasta ruveta pitämään isompaa metakkaa. Olin niin väsynyt pitkästä junamatkasta, etten jaksanut suurempia tappeluita aloittaa hänen kanssaan. Käännyin takaisin paikoilleni, mutta katseeni oli kuitenkin vielä Kisamessa, joka näytti sillä hetkellä kuin ylikasvaneelta kakaralta. Tuhahdin ja käänsin katseeni pois.
  Aloin katsella ympärilleni junaan. Juna oli täynnä ihmisiä, jotka olivat menossa harjoitusleirille, siinä samassa menimme myös minä ja Kisame. Se oli jokaiselle 17- vuotiaalle miehelle pakollinen, mikäli ei ollut jotain fyysistä tai henkistä  ongelmaa. Kaverillani olisi varmaan henkisiä ongelmia, mutta lääkäri olisi kuitenkin sanonut käytöksen olevan normaalia.
  Aloin katsella mitä muut tekivät. Moni luki Konohalaiset –sanomalehteä. Eräällä lähellä olevalla miehellä oli etusivu juuri sopivasti sen verran näkyvillä ja lähellä, että pystyin lukemaan siinä olevan uutisen. Siinä kerrottiin, kuinka Konohan –ja Sointu kylän välillä on riitaa, joka voi suureta jopa sodaksi. Hokaget olivat myös yrittäneet sopia erimielisyyksiä, mutta se oli ollut turhaan; se pahensi asiaa pahemmaksi.
  Mies katsoi eteenpäin, suoraan minuun ja jäi tuijottamaan. Kirkkaan siniset silmät kohtasivat omat harmaani, se katsetaistelu tuntui pitkältä, kunnes mies karjaisi mahtavasti.
  ”Itac perkele!”
  Säikähdin  niin paljon että tunsin adrealiinin kohoavan korkeuksiin ja korvista ulos. Moni muukin oli säikähtänyt karjaisua, sillä kaikki olivat hiljaa ja katsoivat miestä, joka tuli viereeni. Silloin mieleni teki vajota maan alle totaalisesti. Katsoin kaveriani, joka vain tuijotti tulijaa suu ammollaan. Käänsin taas katseeni mieheen, joka laittoi lehteä rullalle ja pani sen isoon etutaskuunsa. Yli puolet lehdestä jäi näkyviin, mikä olisi antanut tutkimisen aihetta, mutta mies vei kaiken huomioni.
  ”No mitäs se Itac nyt noi kahtelloo? Eikö mies tunnista kaverijjaan, vai onko unohtuna jo nekkii?” mies kysyi tällä kertaa hiljaisemmalla äänellä.
  Uskalsin vain tutkia kasvoja, jonka iho näytti sileältä ja hoidetulta, edessä roikkui vaalea hiusjuontuva, joka miltei peitti toisen silmän, mutta niiden avulla en saanut mieleeni, kuka hän oli.
Mies huomasi sen ja alkoi nauraa kovaan ääneen, ja vaikutus oli muihin ihmisiin sama, kuin viimeksikin miehen karjaistessa, mutta se antoi minulle miehen henkilöllisyyden ilmi.
  ”Deidara, en tosiaankaan meinnannut tunnistaa!” huudahdin samalla noustessani ylös. Löimme kättä niin että läsähti, ja irvistimme toisillemme. Tunsin itseni apinaksi sillä hetkellä joten istuuduin takaisin paikalleni ja kysyin rauhallisesti.
  ”Vai olet sinäkin menossa harjoitusleirille?”
  Deidara hörähti taas.
  ”Eihän tässä muuta mahollisuutta ole. Ja pittäähä sitä kyllee puolustaa, jos on tarvis. Nii mahottommii ku nuo soinnunäijät on, kyllä meikäläistä sinne tarvitaan vähän näyttämmää amatööreille kuinka niitä oikeen käsitellään.”
  Hän löi nyrkkiä kämmenelleen. Huomasin siinä jotain erikoista.
  ”Mikä sinun kämmenessäsi on?” kysyin uteliaana. Kurkotin jopa itse katsomaan, mutta sitä ei olisi kannat-tanut tehdä; kämmenen keskeltä tuli pitkä kieli esiin joka eritteli sylkeä, kuin viimeistä päivää. Kuulin vierustoverini yökkäilevän ja vaihtavan asentoa selin minuun. Lähellä olevat ihmisetkin jäi tuijottamaan ihmetyksen vallassa moista näkyä –joku taisi jopa oksentaa syliinsä. Itseäni ei niinkään yököttänyt, mutta etoa alkoi.
  Deidara katsoi hetken ympärilleen ihmeissään ja laittoi sitten kämmenensä nyrkkiin, jottei ihme otusta näkynyt. Sitten hän kurkotti korvalleni ja supatti:
  ”Se on pikku lemmikkini..  Tässä on käytetty pikkusta ’magijaa’..”
  ”Nyt valehtelet.. Elätkö vielä keskiajal…?”
En kerinnyt sanoa lausettani – tai oikeastaan kysymystä – loppuun kun perävaunusta alkoi kuulua kiljuntaa ja mekastusta. Kaikki kääntyivät katsomaan, mitä perällä tapahtuu, ja voin vaikka vannoa, kiljunta ei kuulo-stanut hyvältä.
  ”Kuka perkele sielä oikkee naisija ahisteloo..? Oli sen verran kimmee ääni ja hätäne, että lie siellä joku käyny käsiks..”Deidara sanoi kurkkaillen samalla päiden yli suuntaan josta alkoi kuulua nyt puhetta.  
  ”Elä nyt.. en mie tahallana sitä tehny.. se oli silikka vahinko..” kuulin miesäänen sanovan hätäisesti.
  ”Vai vahinko?!?! Tuskin kätesi on nyt ’tahallaan’ mennyt takapuoleani puristamaan! Ja vielä lapsen nähden?!?!” kuului kova läsähdys, läsähdyksen jälkeen kova tömähdys, kuin joku olisi kaatunut junan lattialle. Väkijoukkosta alkoi työntyä ruskea hiuksinen nainen pikkupoika mukanaan, joka vilkuili junanperälle ujo ilme kasvoillaan.
  Kun he kävelivät paikan ohi, jossa istuimme, kuulin naisen sanovan hiljaa raivokas ilme kasvoillaan.
  ”..kaikkia irstaita ihmisiä sitä päästetään liikkumaan vapaana..”
  En kuullut mitä nainen jatkoi, sillä katseeni oli kiinnittynyt lapseen. Vielä hetki sitten hän oli katsonut perälle, nyt se oli kääntynyt meidän suuntaan. Pyöreät siniset silmät tutkailivat meitä tarkkaan ja hartaasti. Katse ei ollut samanlainen arka kuin junan perälle katsottaessa, vaan salaperäistä tietoisuutta.