Kylmä.
Tunsin suunnatonta vilua. Hytisin ja hampaani kalisivat. Missä mä oikein olin?
Avasin silmäni. Sokaiseva valo.
Niin valkoista. Ja kirkasta.
Siristin silmiäni. Mikä paikka tämä oikein oli?
Vähitellen silmäni tottuivat valoon ja aloin hahmottaa ympäristöäni.
Olin huoneessa. Isossa, alastoman valkoisessa huoneessa. Ei ikkunoita, ei ovia.
Vain seinää.
Huone oli neliön muotoinen, korkea, mutta kapea. Ja yhtäkkiä vaistosin, etten ollut yksin.
Vastapäätäni tuolilla istui joku.
Huomasin istuvani itsekin tuolilla.
Tuoli oli valkoinen. Ja kylmä.
Kaikki oli kylmää. Myös katse, jolla hän katseli mua tuoliltaan.
Mustat silmät. Mustat hiukset. Vihainen katse.
Se oli hän.
En meinannut saada sanaa suustani. Kieleni menisi kuitenkin solmuun ja ääneni takeltelisi.
Yritin kuitenkin.
”Sasuke?”
Katse syveni. Muuttui vihaisemmaksi. Suunnaton suru täytti mut.
Sä taidat oikeasti vihata mua.
”Sinä.”
Niin kylmä ääni. Se oli täynnä vihaa. Muhun suunnattua vihaa.
En voinut mitään. Olin heikko. Kyyneleet virtasivat poskilleni.
Niin kylmä..
Miten hänestä olikaan tullut niin kylmä..
Kaikki ne yhteiset hetket.
Ryhmä seitsemän.
Katsoin häntä.
Kuinka hän olikaan muuttunut niin paljon?
Vanhasta Sasukesta ei ollut enää jälkeäkään.
Mahtoikohan hän enää muistaa?
”Muistatko.. Muistatko meidän ensimmäisen kunnon tehtävämme? Zabuzan ja Hakun?”
Mä muistin.
Olin niin onnellinen saadessamme sen tehtävän.
Mutta silloin mulla ei ollut lainkaan käsitystä ninjojen elämästä. Kuinka raakaa se onkaan..
”Sä pelastit silloin mun henkeni. Sasuke, muistatko?”
Sasuken ilme ei värähtänytkään.
”En.”
Katsoin häntä epäuskoisena.
”Entä muistatko, kun Chuunin- valintakokeet alkoivat? Tai kuolonmetsän?”
Epätoivo hiipi sisälleni.
”En.”
Eikö hän oikeasti muistanut?
Viha kumpusi epätoivoni tilalle.
”Satutko edes muistamaan Kakashin? Tai SAKURAN? Helvetti, Sasuke!”
”En muistele nyhveröitä.”
Raivostuin.
”Nyhveröitä? Ovatko sun takiasi uhrautuneet Shikamaru, Kiba, Neji ja Choujikin nyhveröitä?”
”…”
Mulle muodostui täysin uusi käsitys hänestä. Sanat vain tulvivat suustani.
”En voi.. sietää sua.”
Katsoin häneen ja tiesin katseeni olevan tällä kertaa täynnä vihaa. Suurta vihaa ja halveksuntaa.
”Hmph.”
Sasuke vaikutti täysin välinpitämättömältä.
”Mä todella pidin sua ystävänä. Mutta mä olin väärässä. Sä tässä se nyhverö olet!”
”Hah hah.. Luuletko sinä todella, että välittäisin? Sinusta tai kenestäkään?”
”En.. enää. Sä olet muuttunut, Sasuke. En tunne sua enää. ”
Muistin sen tuskan. Kun lähdit.
Sakura murtui.
Halusin niin tuoda sut silloin takaisin, mutta epäonnistuin.
Sä halusit silloin oikeasti tappaa mut.
En ikinä unohda sitä taistelua.
Rasengan vastaan Chidori.
Tuntui, että suru kuristaisi mut. Miksei kaikki voinut olla niin kuin ennen?
”Sinä.. Tiedät varsin hyvin, miksi lähdin. Olet minulle täyttä ilmaa. Minua kiinnostaa ainoastaan Itachi.”
Mä itkin katkerasti.
Siinä, Sasuken edessä, eikä sillä taatusti ollut hajuakaan, kuinka paljon sen sanat satuttivat mua.
”Itachi ja Itachi.. UNOHDA se jo! ”
”Perheeni murhaajan? Unohtaisin? En koskaan Naruto, en koskaan!”
Sä sanoit sen niin kylmästi. Miten sä pystyit?
Mä en kestänyt enää.
Nousin.
Sä nousit myös. Silmät raivosta hehkuen.
Tiesin, että nyt se tulisi..
Sä tappaisit mut.
Mutta mä en välitä.
En enää.
Mä seisoin hievahtamatta, odottaen.
”Iske jo.”
”Hyvästi.”
Sä lähdit juoksuun. Mä suljin silmäni.
Odottaen..
Hyvästi Sakura, Kakashi.
Hyvästi Iruka.. Konohamaru.
Ja kaikki..
Mä yritin. Mutta se ei riittänyt.
Antakaa anteeksi.

Iskit.
Tunsin sen, kuoleman.
Kuinka kylmä tunne se onkaan..
Niin kylmä.