A/N: Minulla tuli mieleen julkaista tällainen ns. runollinen tietoficci eri Naruto-hahmojen harrastuksista sellaisina kuin Kishimoto on niitä maininnut hahmo-oppaissaan. Herra on maininnut varsin monen hahmon harrastukset (aina Ensimmäisestä Hokagesta Deidaran kautta Asumaan ja Hinataan), minkä vuoksi olen rajannut esittelyalueen vain Konohan nuorisoon ja Hiekkasisaruksiin. Tein tätä aika pitkälti improten, eli en suunnitellut tarkasti juonen kokonaisrunkoa vaan pistin sen tulemaan suoraan tuutista.

Varautukaa sitten siihen, että joidenkin hahmojen harrastuksiin keskitytään syvällisemmin, kun taas joidenkin harrastukset vain vilahtavat.

S’il vous plait!


***


HARRASTUKSENSA KULLAKIN


”Hei, Sakura-chaaaan!”

Sakura oli ollut viettämässä shoppailuiltapäivää läheisessä sekatavarakaupassa, kun hän sai yllättäen seuraa. Tämä seura osoittautui vaaleahiuksiseksi ja oranssipukuiseksi nuoreksi pojaksi, Narutoksi, jolla oli ostoskori mukanaan. Paria vuotta aiemmin Sakura olisi ehkä karjunut Naruton pois luotaan, mutta tätä nykyä Sakura sieti Naruton seuraa ja oikeastaan jutteli mielellään tälle – siis niin kauan kuin puheenaihe ei kääntynyt pervojutsujen suuntaan. Onneksi Naruto oli oppinut ”Pavlovin koira”-metodilla ja muutamalla kuhmulla tukkimaan suunsa siitä aiheesta.

”No hei, Naruto!” Sakura toivotti. ”Joko kätesi on paremmassa kunnossa?”
”Paranee vauhdilla”, Naruto vastasi ja näytti kättään, josta oli jo poistettu kipsi. ”Tsunade-mummo osaa muutakin kuin nalkuttaa!”
Sakura tuhahti. ”Naruto, voisitko puhua vähän kunnioittavammin senseistäni? Ei hän nalkuta aina, vaikka hän ankara onkin. Itse asiassa hän on hyvin mukava ja ymmärtäväinen nainen.”
”Hyvä on, hyvä on… hei, mitä muuten pitelet käsissäsi?”

Sakura hätkähti. Totta, hän oli kuljettamassa kainalossaan laatikkoa. Se oli kooltaan kyynärä kertaa kyynärä kertaa kämmenenleveys, melko suuri siis. Ja sen päällä luki…

”Untrivial Ambush?” Naruto kysyi. ”Tietovisapeli? Käskikö Tsunade-mummo ostamaan sellaisen? Mitä varten?”
”Tuota…”
”En tiennytkään, että Tsunade-mummo harrastaa tuollaisia! Uhkapelit tajuan, mutta tietovisapelit… en ole oikein ikinä tajunnut niitä! Ei triviaali tieto todista yhtikäs mitään – ”
”Ostin sen itselleni, senkin pölvästi!”
Naruto hiljeni.
”Ai… sori, Sakura-chan.”

Sakura rutisti peliään tanakammin rintaansa vasten. ”En tiedä, mitä sinä ajattelet, mutta minä pidän tietovisapeleistä”, hän sanoi jostain syystä aiempaa hieman kireämmällä äänellä. ”Ne oikeasti auttavat kehittämään muistia. Ja lääkintäninja tarvitsee kunnon muistin.”

”…sori, Sakura-chan”, Naruto pahoitteli. Sakura oli huomannut, että Naruto meni yllättävän nöyräksi hänen lähellään. ”Anteeksi että tölväisin”, poika pahoitteli vielä.
”No, ei se mitään, mutta älä aina puhu kaikkea mitä sylki suuhun tuo.”

Ja samassa nyt Sakuran silmiin hyppäsi jotain yllättävää.
”Mitä tuijotat, Sakura-chan?”

Sakura osoitti päivän ihmetystä Naruton ostoskorissa, ja poika nappasi sen otteeseensa. Se oli lasinen, valkoisella etiketillä purkki, jossa oli jotain vihreää nestettä sisällä. Mitä kummaa se oli? Oliko Naruto yhtäkkiä ryhtynyt kemistiksi tai jotain?

”Ai, tämä?” Naruto kysyi ja antoi purkin tytölle tarkasteltavaksi. ”Kasviravinnetta, vanha pääsi loppumaan.”
”…kasviravinnetta?” Sakura ihmetteli. ”Mitä varten?”
”No kasveille tietenkin!”
”Onko sinulla kasveja asunnossasi? En tiennytkään.”
”Onhan niitä. Kämppäni näyttää aika ikävältä ilman mitään vihreää.”
”Kiinnostavaa”, Sakura totesi kohteliaasti tutkaillessaan purkkia. Hän ei ollut osannut ajatellakaan samaan huusholliin Narutoa ja huonekasveja. ”Mitä kaikkea sinulla on?”
”Odotas…” Naruto pohdiskeli, ”kolme rönsyliljaa, kaksi pientä jukkapalmua, viisi kaktusta, neljä rahapuuta, kolme – ”
”Stopstopstopstop!” Sakura seisautti. ”Herranjestas, noin paljon?”
”Enhän minä päässyt edes listan puoliväliin!” Naruto tokaisi.

”En tiennytkään, että olet tuollainen puutarhuri!” Sakura huudahti, ja jonkinlainen huvittunut hymy nousi hänen kasvoilleen. ”Olen aina ajatellut, että harrastat vain pervojuttuja ja sellaista keppostelua!”

”Niitäkin, mutta kukkien kastelua myös!” Naruto ilmoitti ja virnisti tuttuun tapaan koko purukaluston leveydeltä. ”On kiva kun huoneessa on jotain vihreää. Yritin kerran kasvattaa palmuvehkaakin, mutta se kuoli. Liikaa lannoitetta.”

Roosahiuksisen tytön kasvoille levisi hymy. ”Taas tuli päivän asia opittua: päivän yllättävää tietoa Narutosta.”
”Samat sanat!” Naruto sanoi myhäillen. ”Mutta antaisitko jo sen kasviravinteen takaisin, Sakura-chan?”


***


Samaan aikaan Hiekkakylässä, eräässä poikamiesasunnossa…

”Kankurou, varo sitä – ”
Klok! KRI-LI-LINKS!

Se oli sen kasviravinnepurkin tarun loppu. Lasinen purkki oli pudonnut erään mustahihaisen kyynärpään tuuppaamana alas puiselta pöydältä, lentänyt vajaan metrin pudotuksen, pirstoutunut kiviselle lattialle ja leiskauttanut putoamiskohtaansa tummanvihertävän nesteensä. Kankurou katsoi hölmistyneenä suuntaan, jossa hänen kyynärpäänsä oli kopahtanut johonkin.

”…hups. Sori, Gaara. En huomannut, että tuo purkki oli tuossa pöydällä, jaan.”

Nuori Kazekage puoliksi tuhahti ja puoliksi hymähti asettaessaan vesipipetin pöydälle. Hän oli juuri laittanut kaktuksilleen sen pienenpienen määrän vettä mitä ne kuukausittain tarvitsivat. ”Ei se mitään, vahinkoja sattuu. Harmi vain, että kaktuksille pitäisi laittaa tähän aikaan vuodesta ravinnetta. Sitähän ei usein tarvita, mutta en ole ravinnut niitä hyvään toviin.” Tässä kohtaa Gaaran katse hypähti seinäkelloon. ”Jaahas. Minun pitäisi olla pian toimistossa. Aavikkopartio Delta on tuomassa raporttia Maamaan rajalta.”

”Aijjaa?” Kankurou kysäisi. ”Siis taas niitä Deltan ikuisuuden kestäviä selostuksia?”
”Niitäpä juuri.”
”Sinulla menee siis pitkään… käyn tässä muutenkin kaupassa, voisin ostaa uuden kasviravinnepurkin hajonneen tilalle, jaan.”
”Jos vain jaksat vaivautua niin kiitos paljon.”
”Eipä kestä. Mutta minullakin menee myöhään: tänään on se käytettyjen marionettien huutokauppa, ja ajattelin piipahtaa siellä katsomassa, löytyisikö jotain halpaa, jaan.”
”Itse asiassa olen varsin pitkään miettinyt, mihin ihmeeseen oikein varastoit kaikki keräämäsi marionetit, Kankurou.”
”Näsäviisastelija. Kyllä minun kämpässäni tilaa on!”
”Marioneteille vai sinulle?”
”Sopu sijan antaa. Mutta ala jo joutua, Deltan pomo ei siedä sinultakaan myöhästelyjä, jaan.”
”Ymmärrän. Onnea huutokauppaan, toivon mukaan löydät jotain edullista.”


***


”Tenten hei, etkö viitsi edes vilkaista, mitä löysin tuolta vaatekaupasta tosi halvalla?”
”Odota nyt vähän, Ino!”

Ino oli todellakin sitä mieltä, että Tenten oli maailman huonointa naisshoppailuseuraa – häntä kiinnosti vaatteet yhtä vähän kuin mitä poikia kiinnosti. Luonnotonta, Ino ei ymmärtänyt kerta kaikkiaan sellaista meininkiä oman sukupuolensa edustajalta. Hänen mielestään shoppaileminen oli yksi maailman suurimmista nautinnoista.

Nyt hän ja Tenten olivat istumassa kahvilassa, ja jostain syystä nutturapää oli välttämättä halunnut tilata oikeista teelehdistä uutettua teetä, vaikka oli kuuma kesäpäivä. Ino oli puolestaan valinnut mintulla maustettua sitruunalimonadia, jota hän nyt siemaili pillistä imien. Hän nimittäin pelkäsi, että limonadi saattaisi tahria hänen viime viikolla ostamansa hienon, purppuraisen kultapaljeteilla koristellun trikoopaitansa. Tentenillä oli taas päällään se sama vanha valkoinen, tummanpunaisella kantattu paita. Oliko hänellä monta samanlaista paitaa vai, mitä kamalinta, pitikö hän aina päällään tuota yhtä ja samaa vaatetta? Hui olkoon. Ino sentään huolehti tarkoin vaatevarastonsa kattavuudesta.

Yllättäen Ino sai kuitenkin vallan muuta ajateltavaa.
”Hei, sopiiko tunkea sekaan?”

Ino hätkähti kuullessaan tutun, möreähkön äänen takaansa. Vaalean pään kääntö todisti tulijan Inon tiimitoveriksi Choujiksi. Erityisen choujimaista oli nähdä sipsipussi (Wringles Sour and Cream) pojan käsissä, jotka olivat vankat useammassakin mielessä.

”Siitä vain, istu alas”, Tenten toivotti. Noin suora asenne hieman ärsytti Inoa, vaikkei hänellä sinällään ollutkaan mitään sitä vastaan, että Chouji liittyisi heidän seuraansa. Kookas poika istuutuikin, ja hänen vanttera olemuksensa vei helposti vajaan kolmanneksen pyöreän pöydän laidasta.

Mutta herran tähden, eikö tuo poika voinut ikinä jättää noita kaikenlaisia naposteltaviaan rauhaan? Miltei aina, usein tehtävilläkin, Choujilla oli mukanaan jonkinlainen pussi ”välipalaa”. Usein ”välipalat” olivat juuri sipsejä, mutta välillä mukana juustonaksuja, voileipiä, hot dogeja, hampurilaisia, suolapähkinöitä, vartaita ja vastaavia. Ei ikinä mitään terveellistä, aina oli jotain joka lihotti tai ainakin sekoitti totaalisesti suolatasapainon. Ei ihme, että Chouji oli noin lih– siis tuhti.

Jösses. Shikamaru oli painottanut monta kertaa Inolle, ettei Choujin luontaisista leveyssuhteista saisi hiiskuakaan. Mitä ihmettä? Ei saanut mainita, mikä oli pielessä? Chouji kiinteytyisi huomattavasti, jos hän jättäisi roskaruoan syömisen sikseen ja liikkuisi enemmän. Ei kai se noin vaikeaa voinut olla. Ino ei todellakaan ymmärtänyt, miten joku saattoi olla noin holtiton oman ulkomuotonsa suhteen.

Elämässä oli niin monia asioita, joita Ino ei vain suostunut tajuamaan. Vaatteista piittaamaton tyttö ja roskaruokaa ahtaava iso poika. Hmph.

Choujia rouskutteli perunalastujaan samalla, kun silmäisi hieman uteliaana ja kysyvästi kohti Tenteniä. Nutturapää näytti olevan täydellisen uppoutunut teekuppinsa ryystämiseen. Itse asiassa tämä hörppi teensä niin vikkelään, että oli ihme jos hän ei polttanut kieltään siinä hötäkässä.

Sitten tapahtui jotain erikoista: Tenten pyöritti kuppia kolme kertaa myötäpäivään vasemmalla kädellään, kiepautti kupin nopeasti nurin asetille ja jätti sen siihen.

Ino kurtisti kulmiaan. ”Mitä oikein puuhaat?”
Tenten hymyili. ”Ennustan teelehdistä.”
”Teelehdistä?” Choujikin valpastui. ”Uskotko sellaiseen?”
”Joskus ennustukset toteutuvatkin. Ei niistä ainakaan mitään haittaa ole. Ainakin ne voivat tuoda myönteisiä ajatuksia tulevasta.”

Tämän jälkeen Tenten käänsi kupin takaisin oikeinpäin ja tutkaili sen sisuksia. Inokin alkoi käydä uteliaaksi, ja hän kohottautui tuoliltaan nähdäkseen itsekin kupin sisään. No, eipä sieltä mitään erikoista paljastunut – vain kosteita teelehtiä. Choujikin kallisti päätään ja rypisti kulmiaan.

”Hmmm… aurinko?” Tenten pohdiskeli. Ino puolestaan kummasteli, mitä aurinkomaista tuossa muodottomassa teetahrassa oli. ”Ei, se ei ole ihan ympyrän muotoinen… Kukka? Apila, kenties? Kyllä, apila se varmasti on, kolmilehtinen. Se tarkoittaa hyvää tulevaisuutta.”

”Miten teekupillinen voi määrätä tulevaisuuden?” Chouji ihmetteli.
”Ei se määrääkään”, Tenten oikaisi. ”Se vain kertoo tulevaisuudesta. Se toimii välittäjänä.”
”Shikamaru olisi varmasti eri mieltä”, Ino tuhahti. ”Ikuinen skeptikko.”
Chouji naurahti. ”Totta vie, Ino!”
”Uskokoon tai olkoon uskomatta, ei se minua haittaa”, Tenten myhäili. ”Minäkin ennustan vain huvin vuoksi… hei muuten, haluaisitteko, että ennustaisin jotain teille?”

”Minulle ei tarvitse, elän päivän kerrallaan”, Chouji totesi ja otti taas pussistaan kourallisen perunalastuja. ”Ei minua juurikaan mietitytä, mitä tapahtuu huomenna. Hei muuten, nämä uudet sipsit ovat hillittömän hyviä, haluatteko maistaa?”

Molemmat tytöt vastasivat Choujin ehdotukseen kohteliaalla, torjuvalla käden eleellä.
Sitten Tenten käänsi sitten katseensa kohti Inoa, joka puolestaan perääntyi hieman taaksepäin, takaisin kohti tuoliaan. ”Eeen kyllä usko tuollaisiin…” vaaleaverikkö mumisi.
”Voin ostaa sinulle teen”, Tenten tarjoutui. ”Minusta on hauska ennustaa.”
”Ei tarvitse, en ole taikauskoinen – ”
”Josko ennustaisin sinulle vaikka jotain Sasukesta?”

Täysosuma. Ino istahti takaisin tuolilleen ilme kirkastuneena. Tenten puolestaan hymyili hieman viekkaasti, nousi ylös ja käveli kahvilaan ostamaan toista ja kolmatta teekupillista, toisen itselleen ja toisen Inon ennustusta varten. Chouji huomasi tällä välin perunalastupussinsa tyhjenneen ja silmäili kahvilan suuntaan ilmeisesti miettien, löytyisikö sieltä jotain hyvää.

Kun Tenten sai teekuppinsa, Ino lukitsi katseensa tiukasti toiseen niistä. Ne tulisivat kertomaan jotain Sasukesta…


***


Eräässä luolastossa samaan aikaan…

”Menen kävelemään.”
”Mutta Sasuke-san, ettehän te – ”
Tshing. Suoran miekan kärki osoitti nyt kohti nuottiotsasuojuksella varustautuneen vartijan kurkkua. Sasuke oli vetänyt aseensa salamannopeasti esiin.
”Meneekö sanani perille vasta, kun olet päätä lyhyempi? Minä menen kävelemään jos haluan. Tulen hulluksi jos en saa jaloilleni liikuntaa.”
”…h-hyvä on, m-mutta tulkaa ajoissa t-takaisin harjoituksiinne. Muuten Orochimaru-sama t-tekee minusta s-selvän!”

Sasuke hymähti, asetti miekkansa takaisin tuppeensa ja suori käytävälle. Orochimarun alaisuudessa hänen oli turha uneksiakaan ulos menemisestä, niin tiukasti häntä vartioitiin, mutta onneksi Orochimarun käytävät olivat pitkät, hyvin pitkät. Uchiha ei vieläkään tuntenut kaikkia sen labyrintin sopukoista, vaikka hän olikin elänyt sen keskellä viimeiset kaksi ja puoli vuotta.

Kaksi ja puoli vuotta… melkoisen pitkä aika. Mutta se kaikki aika tarvittiin. Sasuke imisi kaiken voiman, jota Orochimaru saattaisi tarjota hänelle, ja käyttäisi sen Itachin voittamiseksi. Nuori Uchiha ei vieläkään ollut toipunut siitä kivusta, häpeästä ja nöyryytyksestä, jonka se kirottu, uurrekasvoinen, omahyväinen isoveli oli aiheuttanut, kun tämä oli mennyt päihittämään silloin Konohassa Sasuken ja tämän Chidorin. Ja kaukana menneisyydessä, kahdeksan vuoden takana väreili vieläkin suurempi kipu: Uchihojen joukkomurha, pääroolissa Uchiha Itachi, ainoana selviytyjänä Uchiha Sasuke.

Itachi saisi itse kakistella alas sen kaiken kivun jonka aiheuttanut lävistäessään veljensä sydämen.

Tap, tap, tap, tap…

Käytävät olivat suorastaan pelottavan hiljaisia, kun Sasuke kulki siellä. Siis pelottavia ulkopuolisen silmin, Sasukelle ne eivät olleet mitään muuta kuin paikkoja oikoa jalkoja. Hän oli aina ollut kävelyiden ystävä: kävellessä saattoi siirtyä rauhallisesti toiseen paikkaan, verryttää jalkojaan ja vaihtaa maisemaa. Pitkät lenkit metsissä olivat Sasuken keino selviytyä päivän ärsyttävistä kohtaamisista ja selventää päätä. Etenkin ninja-akatemian loppumetreillä kävelyt olivat hyvin tarpeellisia Sasukelle, kun fanityttölaumat piirittivät häntä joka puolelta eikä hän saanut hetkenkään rauhaa.

Toinen Sasukelle tärkeä tapa purkaa stressiä oli tietysti ankara harjoitteleminen. Sitä vartenhan hän täällä Orochimarun hoteissa oli: tullakseen vahvemmaksi ja saadakseen aseita Itachin voittamiseksi. Jo ennen ninja-akatemiaakin Sasuke oli viettänyt päivänsä ankarasti harjoitellen saadakseen itachimaiset taidot ninjataidoissa ja saadakseen siten isänsä huomion. Nyt isä oli mennyt, mutta treenaamisen ydinajatus oli pysynyt samana: Itachin veroiseksi – ei, häntä vahvemmaksi – kehittyminen.

Tap, tap, tap, tap…

Sasukesta kuitenkin tuntui, että hän haluaisi päästä pian ulos tästä kuivalta käärmeennahalta ja kemikaaleilta haisevasta piilopaikasta, eikä pelkästään siksi, että hän alkoi jo tuntea oppineensa Orochimarulta kaiken mitä tältä saattoi oppia. Hän halusi jossain vaiheessa päästä haistelemaan vapaasti auringon ja kuivan ruohon tuoksua – ja aloittamaan Itachin etsinnät.


***


Aurinko porotti kuumana, ja kuiva ruoho kahisi tuulessa varistaen tuoksunsa ilmaan. Tuoksuun liittyivät myös lukuisat kukat, joita kasvoi sillä niityllä runsain mitoin. Siitä kukkaloistosta olisi nauttinut kuka tahansa paitsi ehkä siitepölyallergikot.

Tällä niityltä kulki myös teini-ikäinen tyttö. Tai oikeastaan hän ei vain kävellyt rauhallisesti niityn poikki, vaan hänen pitkät, tummansinertävät hiuksensa katoilivat säännöllisesti pitkän heinän sekaan hänen kumartuessa. Kun hän suoristui täyteen mittaansa sieltä jatkaakseen kävelyään, kauempanakin ollut tarkkailija huomasi, mistä kumartelu johtui: tyttö poimi syliinsä kukkakimppua. Nytkin hänen sylissään oli kattava kirjo niityn kukkaloistosta, eikä kimpussa ollut moniakaan keskenään samanlaisia kukkia.

Valkeat silmät tutkivat huolellisesti joka sopukkaa niitystä ja etsivät lisää täytettä kimppuun. Jossain kohtaa tyttö kuitenkin totesi itsekseen, että tämä kolkka niitystä oli jo tarkastettu, ja hän päätti siirtyä toiseen laitaan niittyä. Hän siis nosti katseensa horisonttiin ja lähti suorimaan reippaasti kohti niityn toista päätyä –

Tumps!

Äkkitörmäys! Mikä ihme! Yleensä kaikennäkevä Hyuuga törmäsi johonkin jaloissaan olevaan! Toisaalta, hän oli kiiruhtanut niin innoissaan niityn halki, ettei hän ollut huomannut esteitä. Este oli niin korkea, ettei hän varsinaisesti kompastunut siihen vaan pikemminkin törmäsi.

”Varo vähän, Hinata.”
Hinata silmäisi alas, jalkoihinsa.
”Shino-kun?”

Jälleen kerran Shino oli todistanut huomaamattomuutensa. Vaikka hänen harmaanvihreä takkinsa ei ollut samaa sävyä kuin niityn syvänvihreä, hän oli silti onnistunut piiloutumaan tehokkaasti kasvien lomaan pelkästään kumartumalla sinne ja istumalla siellä liikkumatta selin tulijaan. Poika vaikutti varsin ärtyneeltä joutuessaan nousemaan ylös heinikosta.

Hinata kiiruhti äkkiä kumartamaan anteeksipyytävästi. ”A-anteeksi, Shino-k-kun, m-mi-minä e-en huomannut s-sinua!”
”…niin ne kaikki aina sanovat…” Shino mumisi vaimealla äänellä.
”M-mitä muuten e-edes t-teit siellä h-heinän s-seassa?”

Tässä vaiheessa Shino oli suoristautunut täyteen mittaansa. Aburame olikin pisimpiä shinobeja Hinatan lähipiiristä. ”Mitäkö tein?” hän lausui. ”Etsin jonkinlaista merkkiä Myrrha octodecimguttata -lajista.”

”Anteeksi? E-en ymmärtänyt.”

”Et ymmärtänyt? Tarkoitin kansankielisesti kahdeksantoistapistepirkkoa”, Shino selitti kuin asia olisi itsestään selvä. ”Leppäkerttuihin kuuluva kovakuoriaislaji, sukua seitsenpistepirkolle. Niiden pitäisi parveilla tähän aikaan vuodesta tällä säällä, ja haluaisin sellaisen hyönteiskokoelmiini.”

”A-aijjaa… luulin, että A-Aburame-klaani k-keskittyy niihin taistelu-k-kuoriaisiin.”

”Vain Kikaichuu-kuoriaisiin?” Shino toisti. ”Sittenpä taidan olla suvun outo lintu. Minä olen kiinnostunut kaikenlaisista hyönteisistä. Kikaichuu-kuoriaiset kyllä soveltuvat taisteluun parhaiten, mutta pelkästään niihin ei sovi rajautua jos oikeasti haluaa tietää kuoriaisista tai hyönteisistä jotain. Tiesitkö, että jos kaikista maailman eliölajeista tehtäisiin lista, hyönteislajit kattaisivat listasta yli puolet?”

”E-en tiennyt.”
”Vai ettet tiennyt? Nytpä tiedät. Ja sinä olet ilmeisesti taas keräämässä kukkia? Olen nähnyt sinun tekevän usein niin. Mitä oikein teet niillä kaikilla kukilla?”
”P-prässään niitä”, Hinata vastasi ja tunsi rohkaistuvansa hieman, kun aihe vaihtui hänelle tutumpaan aiheeseen. ”Niistä saa h-hienoja koristeita k-kortteja ja s-sellaisia varten.”
”Vai että kortteja ja sellaisia. Kiinnostavaa”, Shino totesi tavanomaisen lattealla äänensävyllään.
”K-kuivakukkia on m-myös m-mukava ka-katsella talvella, k-kun ei m-muuten ole kukkia”, Hinata jatkoi selitystään.

Shino kohautti harteitaan – mikä tuskin näkyi hänen väljän hupputakkinsa alta – ja kääntyi ympäri kuin aikeenaan palata takaisin alkuperäiseen asentoonsa tutkimaan niityn eliömaailman ihmeitä. Hän ei kuitenkaan kumartunut takaisin alas, vaan hän näytti suuntaavan katseensa niityn toiselle laidalle.

”On ilmeisesti tuokin tapa harrastaa kukkaloiston katselua”, hän totesi ja nyökkäsi läheistä kukkulaa kohti. Hinatakin silmäisi sinne ja näki kaksi hahmoa makaamassa kukkulan rinteellä.


***


Temarilla oli ollut loistopäivä. Kaikki etukäteispaperityöt tulevia chuuninkokeita varten oli saatu hoidettua, ja nyt hän saattoi pitää vapaahetkeä yhdessä valvojatyöparinsa Shikamarun kanssa. Parivaljakko oli päättänyt mennä läheiselle kukkulalle lähellä kaunista kukkaniittyä pitämään rauhallista tovia.

Temari ehkä saattoi vaikuttaa jossain määrin riehakkaalta ja äänekkäältä naiselta, mutta tosiasiassa hän nautti rauhallisista hetkistä, jolloin saattoi vain tarkastella lähiympäristöä ja sen ihmeitä. Kun oikein rauhoittui, saattoi melkein nähdä kasvien kasvun. Kukkula oli sellaiseen juuri sopiva paikka: katseltavina oli sekä kukkia, ruohoa että puita.

Vaan entäs Shikamaru? Mokomaa ei tarkkailu kiinnostanut, vaan sen sijaan nuoriherra vain otti ja kuukahti uneen nurmikolle. Temari oli Konohassa vieraillessaan havainnut jo monesti sen, että Shikamaru nukahteli minne lystäsi. Laiska nuorimies, totta tosiaan. Shikamaru oli jopa mennyt niin pitkälle, että hän kutsui nokosten ottamista harrastukseksi.

Mutta se, että Shikamaru torkkui, ei suinkaan tarkoittanut, että hän olisi ollut hiljaa.

”…hemmetti vie… Asuma-sensei…” hän mumisi unissaan. ”…kultakenraalia ei voi siirtää vinoon taakse… etkö jo tajua… et todellakaan tajua mitään shougista… ensi kerralla kyllä pelaan isää vastaan… vaikka hän voittaa minut aina…”

Temari virnisti. Ihmeen papupata tuo Nara. Valitti unissaankin siitä, miten hänen oli vaikeaa löytää kyllin hyviä shougi-vastustajia. Shikamarun omassa opettajassa, Sarutobi Asumassa, tuntui olevan pojan kannalta vain se hyvä puoli, että mies suostui lähes aina oppilaansa shougi-vastustajaksi – ja hävisi tasan yhtä usein kuin mitä pelasi. Mutta mikäs siinä palpattaessa. Höpisköön poju rauhassa.

Kauaa parivaljakko ei saanut kuitenkaan olla rauhassa.

Tumtumtumtumtumtumtumtum…!!

Pontevat askeleet tömisyttivät maata. Temari säpsähti hereille Tulimaan viherloiston lumouksesta, ja jopa Shikamarukin lopetti unimutinansa Asuman shougi-taidottomuudesta ja nosti töyhtömäisen ponihäntänsä maan tasalta.

Tumtumtumtumtumtumtumtum…!!

Töminä lähestyi, ja chuuninvalvojaduo saattoi nähdä jonkin suuren – suuren! – liikkuvan puiden lomassa. Mikähän se mahtoi olla? Kerrankin Temari kirosi Tulimaan rehevää kasvustoa.

Tumtumtumtumtumtumtumtum – skhhh!

Se jokin suuri jarrutti terävästi tullessaan puiden seasta.
Nyt vasta Temari tunnisti tulijan. ”Inuzuka-kun?”

Tump! Nahkatakkiin pukeutunut ja punaisilla poskitatuoinneilla varustettu poika hypähti alas valkean, ponin kokoisen koiran selästä. Tuttu duo, Inuzuka Kiba ja hänen ninjakoiransa Akamaru.

”Sitä vielä sentään tunnistetaan ihmisten naamoja!” Kiba tokaisi ja virnisti tuttua, terävähampaista hymyään. ”Mutta mitäs pariskunta tänään?”
”…Kiba, montako kertaa pitää sanoa, että minä ja Temari emme ole pariskunta?” Shikamaru kysyi. ”Naiset ovat liian vaivalloisia, että miksi edes vaivautuisin seurustelemaan sellaisten kanssa?”

”Okei, en kommentoi sen enempää”, Kiba sanoi, mutta leveä virne kertoi siitä, että hänen päässään olisi ollut paljonkin huomauteltavaa tilanteesta. Hetken tapeltuaan Kiba sai kuitenkin kasvonsa takaisin peruslukemille ja lausui: ”Meikäläisellä on nääs astetta tärkeämpää juttua kerrottavana. Hokage heittää teitä tällaisella viestillä: jostain nurkasta sieltä toimistosta löytyi uusi pinkka chuuninkokeiden ilmoittautumispapereita, ja Hokage tarvitsee urheat chuuninkokeiden valvojaninjansa eturintamalle paperisotaan.” Kiban virne palasi viimeisen lauseen kohdalla. ”Sellaisia terveisiä. Eli kipin kapin toimistolle.”

Shikamaru puraisi huultaan. ”Hemmetti miten – ”

”– vaivalloista, tiedetään”, Temari poikkaisi väliin ja tarrasi Shikamarua pitkähihaisen puseron hihasta. ”Paras kuitenkin painua, jopa minä tiedän millainen temperamentti teidän kagellanne on.” Tässä välissä nelisaparo silmäisi Kibaan. ”Kiitos tiedosta, Inuzuka-kun.”

”Ei kestä!” Kiba huikkasi ja nousi takaisin Akamarun selkään. ”Jos sopii, minä ja Akamaru jatketaan meidän lenkkiä. Hihkaiskaa jos meinaatte hukkua papereihin, niin me tullaan paikalle pelastusrenkaan kanssa, hah hah!”

Shikamaru mulkaisi taivaisiin samalla, kun Kiba ja Akamaru sukelsivat takaisin metsikköön. Aina vain touhuamista ja touhuamista. Miksei voinut rauhassa istahtaa alas ihan vain mietiskelemään maailman menoa? Vaivalloista.


***


Hyuuga-klaanin kartanossa eräässä huoneessa istui futon-patjalla nuori shinobi. Hän oli laskenut kätensä rennosti risti-istuntaan aseteltujen jalkojensa päälle ja sulkenut silmänsä. Hän hengitti pitkiä, tasaisia hengenvetoja, eikä hän värähtänytkään, kun laulurastas rääkäisi kimakasti läheisessä puussa. Rastaan kirkaisu kuitenkin valahti hetkeksi hänen ajatustensa vellovaan virtaan, ja se pyöri hänen mielessään tovin, kunnes se sitten valui pois hänen alitajuntaisesta poistoluukustaan ulos. Hetken päästä hänen mielensä oli kuitenkin taas yhtä puhdas ja tyyni kuin mitä ennen rastaan mekastusta.

Hyuuga Neji oli jo vuosien ajan – lähemmäs koko ikänsä – käyttänyt meditaatiota apukeinona mielen rauhoittamiseen ja keskittymiskyvyn parantamiseen. Se olikin itse asiassa hänen salainen aseensa: säännöllinen meditaatio vahvisti Nejin kuuluisia havainnointi-, tarkkailu- ja oppimiskykyjä entisestään. Se oli mielelle samaa kuin mitä kunnon venyttelytuokio urheilijalle: se parantaisi tulevaa suoritusta.

Itse asiassa, urheilijoista puheen ollen…
JYNK JYNK JYNK!
Neji säpsähti hereille ajatustensa syövereistä. Joku hakkasi hänen ikkunaansa. Hyuuga ei ehtinyt ihmetellä, kenestä oli kyse, kun reipas vastaus kajahtikin jo:
”Neji! Huhuu! Oletko kotona?”
Se oli Lee.

Neji suoristi selkäänsä – ja puri hammastaan, kun jossain kohtaa nikamia vingahti kunnon kipu, kiitos eilisen treenipäivän – nähdäkseen paremmin ikkunasta, ja hän näki tutun, pottapäisen ja vihertrikoisen hahmon. Tai oikeastaan hän näki sellaisia suorastaan kaksin kappalein: Gai ja Lee, sensei ja oppilas.

Gai varvusti nähdäkseen paremmin sisään Nejin huoneeseen ja avasi liukuoviperiaatteella avautuvan ikkunan. Hän näytti varsin tyrmistyneeltä nähdessään Hyuugan futonilla istumassa.

”Mitäs kumman velttoilua tuo on?” sensei kyseli. ”Ei tuollaisella istumisella kehity muut kuin pakaralihakset, Neji-kun! Nostapas reippaasti takalistosi futonilta ja käy nuorekkaasti treenaamaan meidän kanssamme, nuori mies!”

Neji hymähti ja nousi ylös, mutta ei suinkaan aikoakseen liittyä Leen ja Gain seuraan vaan ainoastaan astellakseen Gain avaamalle ikkunalle. Selkä valitti yhä vastaan, se ei halunnut, että Neji liikkuisi turhia. ”Me emme ole sopineet täksi päiväksi treenipäivää, Gai-sensei”, Hyuuga lausui.

Myös Lee kurotti itsensä kurkistamaan ikkunasta sisään, ja hänen yleensä pyöreät silmänsä näyttivät nyt entistäkin pyöreämmiltä, jos vain suinkin mahdollista. ”Ei kai siihen mitään sopimuksia vaadita?” hän kysyi ja vaikutti totta puhuen todella hölmistyneeltä. ”Treenata voi koska tahansa! Menee vain jonnekin ja aloittaa, Neji hyvä!”

”Ei se noin yksinkertaista ole, mikäli se Hiashi-samasta riippuu”, Neji vastasi. ”Sain tänään tehtäväkseni saattaa Hanabi-sanin harjoituskentille ninja-akatemian taijutsutuntia varten. Lisäksi minun on saatettava hänet takaisin ja ylipäätään valvottava, ettei hänelle tapahdu tunnin aikana mitään pahaa. Te varmasti tiedätte, miten tarkka Hiashi-sama on tyttäriensä turvallisuudesta, varsinkin kun on puhe Hanabi-sanista?”

Lee katsoi kysyen kohti Gaita, joka puolestaan nyökytteli tuuheat kulmat rutussa. ”Tottahan tuo”, sensei myönsi vakavoituneella äänellä. ”Setäsi ei muistaakseni ole kovin joustava periaatteissaan?”

”Ei varsinkaan, jos on kyse Hinata-saman tai Hanabi-sanin turvallisuudesta.”
”Ja hän vaatii ehdottomasti, että olet koko ajan valvomassa Hanabi-sania?”
”Kyllä vain.”
”Milloin lähdet?”
Neji silmäisi kelloa. ”Puolisen tunnin kuluttua.”
”Harmin paikka. Entä kauanko taijutsutunti kestää? Akatemialaiset – ”
”Heillä on taijutsuteemainen päivä tänään, menee siis iltaan.”

Gai silmäisi Leehin, Lee silmäisi Gaihin.

”Harmillista”, Lee totesi sitten. ”Tentenkään ei päässyt tulemaan, hän puhui jotain siivousvuorosta.”
”Joten siinä tapauksessa”, Gai julisti ja suoristi selkänsä, ”saat treenata kahden tiimitoverisikin edestä, Lee!”
”Niin teen, Gai-sensei!”
”Aloitetaan alkuverryttely saman tien, Lee!”
”Hetkinen”, Neji puuttui tähän väliin. ”Ettekö te kaksi harrasta kerta kaikkiaan mitään muuta kuin harjoittelua?”
”Kunnon ninja treenaa aina!” kajahti molempien pottapäiden suusta.
”Niin, mutta milloin te viimeksi teitte vapaa-ajallanne jotain muuta kuin treenasitte?” Hyuuga tiedusteli.

Syntyi syvä ja epätavallisen pitkä hiljaisuus kolmikon välille.

”Kävimmehän me silloin Gai-sensein syntymäpäivillä kaupungilla nunchakuja ostamassa”, Lee totesi viimein.
Neji hymähti taas.
Gai kumartui äkkiä alas pikajuoksijoiden suosimaan juoksemisen valmiusasentoon. ”Viisi tulisen nopeaa ja intohimoista kierrosta Konohan ympäri, Lee!”
Leekin singahti valmiuteen. ”Selvä, Gai-sensei!”
”Valmiina? YkskakskolNYT!”

VROOOOM…!! TUTUTUTUTUTUTUTUM…! Pölypilvi vain sumensi ilman, kun vihertrikookaksikko sinkaisi siltä yksissä tuumin pois Nejin huoneen ikkunan alta. Ennen kuin pilvi ehti laskeutua, kaksikko oli jo kadonnut kartanon ulkoaidan taa, ja hitaasti ilmaan haihtuva pitkulainen pölypilvi ilmaisi, mihin suuntaan he ravasivat.

Neji sulki ikkunan ja hymähti itsekseen palatessaan futonilleen selkäänsä pidellen.

Hiashiin vetoaminen toimi aina, käytti sitä kuinka monta kertaa hyvänsä. Ei Hyuuga muuten olisi vedättänyt tiimitovereitaan, mutta valitettavasti kaikki tämän viikon jokapäiväiset ja kokopäiväiset treenikerrat kaikkine selkälihasliikkeineen olivat oikeasti olleet yksinkertaisesti aivan liikaa hänen selälleen. Kokemuksesta hän tiesi, että hänen selkänsä oli paraikaa kestävyytensä rajamailla, ja niin ikään kokemuksesta hän tiesi senkin, etteivät Lee ja Gai antaneet mokoman estää Nejiä osallistumasta Team Gain harjoituksiin. Viime kerralla, kun oli Neji oli mennyt näin selkäkramppisena treenaamaan Gain ja Leen malliin, hän oli joutunut kahden viikon kivuliaalle sairauslomalle sen sijaan, että hän olisi vain pitänyt päivän parin tauon treeneistä. Karkuun livahtaminen oli siis ollut vain ainut keino pelastaa oma terveys.

Ilmeisesti Tentenkin oli turvautunut siihen, sillä Neji oli vasta aamulla nähnyt Tentenin ja saanut kuulla tältä, että hän olisi ollut menossa kaupungille katsomaan teräasekaupan uusimmat tarjoukset. Siivousvuoroista ei ollut mitään puhetta.

Noh, kyllä Lee ja Gai pitäisivät toisilleen seuraa: usein Gai uppoutui Leen harjoituttamiseen niin antaumuksella, että hän suorastaan unohti, että Neji ja Tenten olivat myös paikalla. Tuskin siis haittaisi, jos puolet Team Gaista ei oikeasti olisi tällä kertaa paikalla. Ei sikäli. Team Gai oli hyvä tiimi, mutta joskus oli oman terveyden nimissä pakko pysytellä siitä kaukana, mieluiten kotona lepäämässä ja mietiskelemässä…

Kop kop kop!

Tällä kertaa ovelta kuului koputus. Ennen kuin Neji ehti ovelle, se jo työnnettiin auki. Tulijaksi paljastui tällä kertaa – Hiashi itse.
”Kuulin keskustelunne”, Hyuuga-klaanin pää lausui värittömästi. ”Sinähän tiedät hyvin, että Hanabilla on tänään aivan tavallinen koulupäivä.”

Nejille tuli äkkiä hyvin tyhjä olo. Hemmetti. Oli sittenkään ollut kovin viisas ajatus vedota Hiashiin tarkastamatta, oliko koko suvun päämies edes paikalla? Vaan vahinko oli jo tapahtunut, ja Neji tiesi, ettei rehellisenä miehenä Hiashi pitänyt valehtelusta… miten tässä oikein kävisi?

Hiashi kuitenkin lausui: ”Tarvitset siis minulta jotain tekemistä, Neji? Hyvä, olisit vain pyytänyt, niin olisin hoitanut asian. Tuolla olisi muutama taulu ja patsas, jotka pitäisi siirtää kirjastosta tee- ja oleskeluhuoneisiin. Olin hetki sitten aikeissa pyytää Kouta ja Tokumaa hoitamaan asian, mutta tällä hetkellä sinä näytät kaikkein innokkaimmalta hoitamaan määräyksiäni. Mutta ole silti kaikessa innossasi varovainen, vakuutusyhtiö ei ilahdu jos jotain hajoaa.”

Ei siis rangaistusta, lisätekemistä vain. Huh. Neji oli helpottunut hetken – mutta vain hetken. Helpotus kuitenkin katosi äkkiä, kun hän muisti, miten valtava taidekokoelma Hiashilla oli. Se veti vertoja jopa Konohan museolle. Olisiko sittenkin kannattanut vain mennä kiltisti Leen ja Gain mukaan?


***


Kapeakärkinen näädänkarvasivellin vaelsi suurella, valkealla paperilla. Paperi oli kiinnitetty kovaan ja tasaiseen piirustusalustaan, joka puolestaan nojasi vasten tummanvioletteihin vajaamittaisiin housuihin sonnustautuneita polvia. Samaa violettia väriä oli myös piirtäjän korkeakauluksinen paita, mutta sen jälkeen piirtäjän olemus oli musteenmustaa ja paperinvalkeaa. Piirtäjä nimittäin oli mustahiuksinen ja -silmäinen nuorukainen, jonka ei norsunluunsävyisestä ihonvärinsä perusteella ole luultavasti nähnyt aurinkoa suunnilleen koko ikänään.

Sai istui arkivaatteissaan Hokage-tornin lähellä olevan korkean talon katolla ja ikuisti alla levittäytyvää katunäkymää. Hän oli sitä varten oikein varannut kookkaan paperin, useammankin, siltä varalta ettei hän olisi piirroksensa ensimmäiseen versioon tyytyväinen. Hän nimittäin tiesi, että ihmiset näkisivät vain viimeisin version hänen piirroksestaan eivätkä tietäisi, monesko versio se oikeastaan olisi. Hutikuteja saisi tehdä niin paljon kuin haluaisi ennen lopullista versiota.

Mustetöissä oli se hyvä puoli, että kun jonkin osan piirroksesta oli kertalaakista saanut tehtyä, siihen ei olisi enää syytä palata vaan pitäisi jatkaa seuraavaan osaan työtä. Lyijykynätöissä oli taas ainaista pomppimista piirroksen eri osien välillä, kun kehitteli varjostuksia ja sellaista. Aloittelijat inhosivat yleensä mustetta, koska sen jälkeä ei saisi helposti korjailtua jälkikäteen, mutta Sain mielestä muste oli yksi maailman parhaimmista taidevälineistä. Sillä sai helposti ja nopeasti ilmeikästä, valmista viivaa. Toki lyijykynä soveltui hyvin hahmotteluun ja kokonaisuuksien miettimiseen, mutta sen Sai tiesi, ettei hän koskaan laittaisi seinälleen mitään lyijykynällä tekemäänsä piirrosta. Mustesivellin oli hänen rakkain piirtovälineensä.

Sai ei oikeastaan muistanut, milloin hän oli ensi kertaa eläessään tarttunut siveltimeen, kynään tai tussiin piirtääkseen sillä jotain paperille, lattiaan tai seinään. Piirtäminen oli vain ollut aina osa hänen elämäänsä, josta hän ei osannut vain irrottaa itseään. Se oli pieni inhimillisyyden kipinä, joka oli kytenyt hänessä aina. Danzou olisi ehkä kaapinut senkin piirteen hänestä pois, ellei Sai olisi oppinut hyödyntämään piirtotaitojaan verrattomana aseena taistelussa.

Nyt kuitenkin piirros alkoi olla loppusuoralla, ja Sai oli tyytyväinen teokseensa. Hän voisi antaa oikeastaan tällekin työlle nimen – nimeäminen oli sangen uusi piirre Sain töissä. Vaikkei työ ollut vielä ihan valmis, Sai pysäytti kuitenkin siveltimensä miettiäkseen teokselleen nimeä. Minkä nimen hän voisi antaa?

Iltapäivä Konohassa? Ei, Sai oli varmasti nimennyt jonkin toisen työn samalla nimellä.
Maisema? Mutta Sai oli piirtänyt jo monta maisemaa, ja tämän maiseman piti erottua joukosta.
Kotikyläni? …kyllä, se kuulosti oikein hyvältä.

Sai palasi takaisin keskeneräiseen piirrokseensa ja alkoi tarkastella sitä kadunkulmaa, jota pitäisi seuraavaksi piirustella. Oli iltapäivä, töistä ja koulusta valui väkeä koteihin. Kaikkialla kulki ihmisiä ja…

”NARUTO!! Mitä hemmettiä se oli olevinaan, ääliö?!”
”Äkäkäkääk, Sakura-chan! SoriolenpahoillanioikeastiÄLÄLYÖÄLÄLYÖ!!”

…noh, lisää ihmisiä. Sain näköpiiriin ilmaantuivat pian metelin aiheuttajat, joista toinen osoittautui blondiksi ja toinen pinkkihiuksiseksi, ja värivalikoimassa näkyi myös oranssia ja punaista. Kovin tarkasti Sai ei ehtinyt tulijoita näkemään, sillä nämä sinkaisivat hämmästyttävän nopeasti ensimmäisen kadunkulman takaa toisen kadunkulman taakse kovaa meteliä pitäen.

”Kehtaatkin tehdä sitä enää koskaan Tsunade-saman edessä!”
”Sakura-chaaa-aaan! En minä tiennyt että hän oli siellä!” Smäts! ”AUTS!”
”Ansaitsit tuon! Pervoilujutsut pitäisi kieltää lailla! Jos Jiraiyalla on sinuun tuollainen vaikutus, sinun pitäisi pysyä erossa hänestä!”

Naruto ja Sakura katoilivat talojen sekaan ja ilmaantuivat sieltä välillä esille. Sai katseli tilannetta kiinnostuneena ja kuulosteli, mistä he keskustelivat juoksemisensa myötä. Kuitenkaan kaksikon puhe ei kauaa pysynyt silkkana dialogina.

”Naruto-kun!”
”P-Puskakulmakarva? Superkulmakarva-sensei?”
”Ilahduttavaa nähdä sinutkin treenaamassa noin nuorekkaasti, nuorimies!”
”Minä yritän vain pelastaa henkeni! Agagaga, Sakura-chan tulee! Kiitos hei!”
”Sakura-san! Sinäkin tree – ”
”POIS TULILINJALTA, LEE JA GAI! …Naruto, turha yrittää karata!”
”Aaaagh!”
”Mistä te nyt riitelette, Sakura-san?”
”Tuo herneaivoinen idiootti kehtasi …!!

Sai laski katseensa takaisin paperiinsa ja viimeisteli viimeinkin työnsä. Hän jätti kuitenkin työn laitaan tyhjän, suorakaiteen muotoisen alueen, johon hän kirjoittaisi työn nimen. Piirroksen valmistuttua hän nosti siveltimensä pystyasentoon ja kirjoitti sillä työnsä nimen varatulle alueelle. Työn nimeksi tuli Kotikyläni elämää, ja nimialueen vieressä viipottivat pakeneva Naruto ja hurjistunut Sakura.


…
”Toivottavasti Temari kohtaa Naruton Konohassa. Haluan tietää hänen kuulumisistaan.”
”Elä muuta viserrä, velipoika. Tässä muuten se kasviravinne.”
”Kiitos.”
…
”Mikäs nyt vaivaa, Otsatyttö?”
”Turpa umpeen, Ino-possu! Minulla on parempaakin tekemistä kuin toljottaa ostoksiasi!”
”Jopas Sakura on hurjana… tosin se oli ennustettavissa.”
”Totta, Tenten… ettekö tosiaan halua maistaa näitä sipsejä?”
…
Sasuke piti kesken kävelyhetkensä typertyneenä seisontatauon. Miksi aurinkoinen sää toi Naruton hänen mieleensä? Ja pah. Ei Naruto enää hänen maailmaansa kuulunut.
…
”KIBA! Auta! Hämää Sakura-chania että pääsen piiloon!”
”Häh?”
”Agh, ei enää ehdi! Heippa!”
”Teidän kylänne äänekkäin tapaus, totta vie, Shikamaru.”
”Niin, Temari… Naruto, etkö jo tajua, millaisiin vaivalloisuuksiin joudut tuollaisella?”
…
”N-Naruto-kun… miksi hän juoksee?”
”En tiedä, mutta siitä ei kai ole syytä piitata, Hinata-sama… hemmetti vie niiden taulujen kanssa, minulla kesti.”
”Taulujen kanssa?”
”I-isällä on s-suuri taide-k-kokoelma, Shino-k-kun…”
”Älkää enää puhuko sanaakaan taiteesta, pyydän! Sain juuri yliannostuksen siitä!”
…


Sai todella rakasti kyläänsä ja sen sattumuksia. Niitä oli mukava ikuistaa paperille. Mutta eikö se Naruto voisi vielä kertaalleen juosta tuosta? Sai ei nimittäin ollut aivan varma siitä, oliko hän kuvannut juoksevan Naruton housujen kuviot oikein. Ehkä hänestä pitäisikin tehdä kokonaan uusi piirros.


*****


Ja tässä vielä kertauksena lista ficissä mainittujen hahmojen harrastuksista siten miten Narutopedia on asian ilmaissut:

Naruto: Keppostelu ja kasvien hoitaminen
Sakura: Tietovisapelien pelaaminen ja lääkintäninjailujuttujen painaminen mieleen
---
Gaara: Kaktusten kasvatus
Kankurou: Marionettien keräily
---
Ino: Shoppailu
Chouji: Välipalojen ostaminen ja syöminen
Tenten: Ennustaminen
---
Sasuke: Kävelyt ja treenaaminen
---
Hinata: Kukkien prässäys
Shino: Hyönteisten tutkiminen ja keräily
---
Temari: Kasvien kasvun tarkastelu (?)
Shikamaru: Nokosten ottaminen ja shougin pelaaminen haastavia vastustajia vastaan
Kiba: Akamarun kanssa lenkkeily
---
Neji: Meditaatio
Lee: Tiukka treenaaminen Gain kanssa
---
Sai: Piirtäminen ja kalligrafia



Kiitokset kaikille lukijoille! :)