Näin tähän alkuun; en ole julkaissut tätä aiemmin, sillä olen ollut tappokunnossa kipeänä melkein koko viikon. Nyt olen vähän paremmassa kunnossa niin julkaisen tämän.

Biisi josta laulunsanat ovat: Juno - Hitto Soikoon.
____________________

Maanantai 8.

Rakas päiväkirjani,

Myöhästyin koulusta. Herätyskelloni oli jälleen mystisesti sammunut. Kahdeksaksi olisi pitänyt mennä (maanantaina kahdeksaksi, meidän lukujärjestyksen suunnittelija pitäis haastaa maanpakoon) mutta onnistuin mönkimään vasta yhdeksitoista.

Talsin kaikessa rauhassa koulun pisimmällä käytävällä, joka ei luonnollisesti pitänyt seinillään yhtäkään ikkunaa, kello kahdeksan yli yksitoista, kun yhtäkkiä valot alkoivat räpsyä. Keskellä päivää ja juuri kun tunnit olivat alkaneet, eli olin yksin käytävässä. Sain melkein slaagin. Pysähdyin hetkeksi ja katsoin käytävän päähän, sinne mistä tulin. Mietin, josko sinne olisi ollut lyhyempi matka kuin määränpäähäni... ei. Olin keskivaiheilla.

Mutta kauhukseni huomasin noin kymmenen metrin päässä itsestäni mustan, siis oikeasti mustan hahmon, jonka askellus oli aika raskasta ja ketjujen kilinä säesti tasaista kävelyä. Suustani pääsi ihmeellinen, epäinhimillinen vinkaus, ei kovin voimakas mutta kuitenkin niin kuuluva että musta kävelijä pysähtyi ja kallisti päätään. Hän oli viiden metrin päässä.

Ilmeeni olisi varmasti ollut näkemisen arvoinen, jos olisin nähnyt sen. Mutta onneksi musta hahmokaan ei nähnyt naamaani, käytävässä oli niin pimeää. Siis oli. Valot välähtivät yhtäkkiä päälle. Helahdin saman tien kirkkaan tomaatinpunaiseksi; tömistelijä oli ollut Sasuke. Hemmetti kun ihminen osaa olla tyhmä.

En ollut tajunnut, että askelten raskaus ei voinut johtua mistään muusta kuin löntystelevästä cooliuden multihuipentumasta, ja kilinä lähti varmaan kahden kilon kettinkiryppäästä joka roikkui hänen vyöstään.

Sasuke katsoi minua nokka pystyssä, ilmeisesti ivallisuutta tapaileva hymy naamallaan. Sitten se sanoi: "Kiva pehko sulla". Katsoin vain sitä puulla päähän lyötynä, kun se huomautti ensimmäisenä vastaheränneestä lookistani eikä yli-inhimillisen korkeasta vinkauksestani. Sopotin jotain naama nenää myöten mustavalkoisen huivini sisustassa ja kävelin mahdollisimman ripeää tahtia kohti biologian luokkaa.

Harmikseni biologiaa minulle piti luokanvalvojani, Jiraiya. Se oli ilmeisesti lukenut jo koneelta minun olleen poissa kolmelta ensimmäiseltä tunnilta ja katsoi minua nyt pää takakenossa ja toinen kulma kurtussa. Sönkkäsin jotain sen tapaista kuin "anteeksi että olen myöhässä" ja kiiruhdin omalle paikalleni luokan takaosaan tasaisen hihitysaallon saattelemana.

Tuhersin koko tunnin tylsistyneenä vihkoon kummallisia kiekuroita ja ruutuja, verkkoja ja ympyröitä kuunnellen vain etäisesti Pervo-sensein (joksi koko koulu häntä kutsui) vähän turhankin yksityiskohtaista ja innokasta selvitystä naisen sukupuolielimistä. En jaksanut kuunnella, samat asiat oli käyty jo ala-asteella, ja kaivoin toisen nappikuulokkeistani hupparini taskusta ja painoin mp3-soittimen päälle.

Toi on vaa muurahainen, sen mä voin talloo
Toi on koditon, tollei oo ruokaa
Sullon sitä massii etkä ojenna ees huopaa

Kello soi täsmälleen samaan aikaan kun kännykkäni pirahti soimaan. Arvasin soittajan jo ennen kuin sain halvan ja vähän rikkinäisen laitteen esiin; Kiba. Meillä oli nyt ruokailu, eli koulupäivän ainoa hetki jolloin voimme nähdä toisiamme.

Sovimme tapaavamme niinkutsutun Välipala-automaattiaulan penkeillä, kuten tavallista. Ehdin sinne tietenkin ensin, sillä Jiraiyan luokka oli paljon lähempänä sitä kuin Tsunaden. Siinä istuskellessani aloin jo kaivaa eväitä olkalaukustani, ja kauhukseni huomasin; niitä ei ollut. Olin lähtenyt aamulla niin kiireessä että olin unohtanut ottaa eväät mukaan, vaikka ne olisi vain tarvinnut napata jääkaapista kun olin laittanut ne illalla valmiiksi.

Kiroilin siinä itsekseni kun Kiba saapui paikalle, mahtavat eväät mukanaan kuten aina. Joskus toivon, että ovelleni ilmestyisi Tähänastisen elämäni piilossa pysytellyt isosisko, joka pitäisi minusta samalla tavalla huolta kuten Hana pitää Kibasta. Olen muutenkin Kiballe kateellinen, sen äiti tienasi eläinlääkärinä tosi hyvin ja jätti häippästessään kivan pikku summan lapsilleen. Ja Hanakin on opiskellut eläinlääkäriksi, joten sekin takaa Kiballe kivaa elämänlaatua.

Hana on joskus sanonut minulle, ihan ystävällisessä mielessä, olevansa onnellinen Kiban puolesta, koska hän on ystävystynyt kanssani. Niin hän saa paljon realistisemman kuvan siitä, miten elämä voi kohdella, ettei kaikkien elämä ole samanlaista ruusuilla tanssimista kuin hänen.

Heräsin mietteistäni kun Kiba heilutteli toista leipäänsä edessäni. Hätkähdin ja otin leivän iloisesti vastaan. Kehuin maksavani takaisin vielä, vaikka Kiba kielsikin. Hän on liian "pyhä" viemään muutenkin vähiä varojani, ja soittaa minulle aina jos hoksaa lehdestä jonkun minulle sopivan työpaikan. Toistaiseksi kukaan ei ole ottanut minua vastaan typerän taustani takia.

Neljän tunnin koulupäivän jälkeen tallustelin raukeana kotia kohti. Tai niin oli suunnitelmana, kunnes Sasuke käveli pihassa vastaan se sama mutta silti aina niin vaikuttava lissulössi takanaan. Huokaisin; taasko se alkaa? Heti maanantaina? Oikeasti, eikö sillä ole elämää? Ja sitten muistin sen kommentin jonka jätin sille eilen sen blogissa. Mitä jos se on joku superhakkeri ja sai tietää että minä laitoin sen? Ei kai.

Joku lissuista huusi "pysy paikoillas" ja Sasuke lähti kävelemään minua kohti.  Pysähdyin ja seisoin katse kohti lähestyvää hevarifruittaria. Kumma tyyli muuten sillä, en ole ennemmin nähnyt sellaista. Kai se on sen tarkoitus, olla persoonallinen.

Sasuke seisoi puolen metrin päässä minusta, ja aistin kuinka kaikki ympärillämme olevat olivat jäätyneet paikoilleen ja tuijottivat meitä. Sitä ilmapiiriä olisi pystynyt leikkaamaan veitsellä.

Yhtäkkiä Sasuke murahti: "Osaatko sä skeitata?" ja minä kummastuin. Ensinnäkin, olen kuullut vain julkkisskeittareiden käyttävän tuota letkautusta, ja toisekseen, se ei tappanut minua. Korkeintaan haastoi. Katsoin kulmat kurtussa sen mustia silmiä ja nyökkäsin. Tottakai osasin skeitata, se on eri asia onko skeittilautani menokunnossa.

Arvasin, että hän haastaisi minut. "Huomenna, koulun jälkeen, tuolla kukkulalla" se sanoi mahdollisimman hiljaa ja coolisti osoittaen vasemmalle. Siis minun vasemmalle, omalle oikealleen.

Minulla ei ole aavistustakaan miksi minun pitäisi mennä sinne. Mutta sen tiedän, että nyt pitää etsiä skeittilautani ja arvioida missä kunnossa se on. Olen pohtinut koko päivän mitä siellä kukkulalla pitää tehdä, toivottavasti jotain niin helppoa kuin laskea se mäki alas. Sen olen tehnyt ensimmäisen kerran ala-asteella. Tosin aika huonolla menestyksellä, laskin taitavasti puuta päin ja menetin tajuntani. Tosin olen harjoitellut.

Nyt varmaan menen yrittämään sitä nukkumista, joudun jäädä perjantaina istumaan jos myöhästyn vielä tällä viikolla. Onneksi huomenna on kymmenen aamu. Mutta, vaikka kello on vasta yhdeksän, yritän alkaa nukkumaan, sillä tämä haaste häiritsee minua niin paljon etten varmasti saa unta. Ja skeittilautani oli rikki, pitää käydä ostamassa jostain uusi. Hyvää yötä!