Unohtunut sateeseen



Tässä kylässä on aina yö. Ei mikään tavallinen yö, vaan pimeämpi, synkempi ja surumielisempi. Sen takia kaikki kylän asukkaat ovat aina surumielisiä. He eivät vaivaudu puhumaan kellekään tai millekään.
  Kyläkin oli synkkä. Mustat ja harmaat betonitalot kohosivat keskustassa taivaisiin, kylän laidoilla oli mustia ja harmaita hirsi- ja kivitaloja. Useimpien talojen ikkunat oli laudattu kiinni.
  Juna-asema oli ainoa paikka, jossa näkyi ulospäin suuntautuvaa elämää. Ihmisiä kulki solkenaan aseman ovista sisään ja ulos, mutta enää harva juna pysähtyi tälle asemalle.
  Yleensä kaupunkien leikkipuistot ovat täynnä iloisia, nauravia lapsia, mutta tässä kylässä oli vain harva lapsi, jotka kävivät ulkona leikkipuistossa.
  Mutta leikkipuistossa oli joku, pieni poika, joka istui pää painuksissa keinussa.
  Pojalla oli vaaleat, pörröiset hiukset ja kirkkaat siniset silmät, jotka olivat täynnä murhetta. Hänellä oli päällään musta t-paita ja oranssit, yli polven olevat housut, jotka molemmat olivat rähjääntyneet ja likaiset.
  Poika katsoi surullisesti ympärilleen. Leikkipuistossa oli ruosteinen liukumäki, lahonnut, puinen keinulauta ja hiekkalaatikko, joka oli kasvanut täyteen rikkaruohoja ja muita rehukasveja.
  Taivaalta tippui pisara. Poika nosti katseensa ylös ja lisää pisaroita alkoi sataa.
  Poika avasi suunsa ja pyydysti kielelleen vesipisaran, aivan kuin lumihiutaleiden sieppaus.
  Pisara maistui suolaiselta, aivan kuin kyyneleiltä. Kyyneleiltä, jotka taivas itkee surusta tätä synkkää kylää kohtaan. Pisara maistuikin myös surulta ja katkeruudelta, minkä johdosta pojan silmäkulmiin ilmestyi kyyneleitä.
  Poika itki kilpaa taivaan kanssa, mutta kaiken tämän kyyneleiden ropinan keskeltä saattoi erottaa pienen pojan äänen.
  ”Äiti…isä…tulkaa takaisin…”
  Sateen yltyessä kovemmaksi pojan kyyneleet loppuivat. Hän olisi halunnut itkeä vielä, mutta kyyneliä ei tullut.
  Hän vain istui silmät turvoksissa keinussa taivaan itkiessä yhä enemmän ja enemmän.
  Poika sulki silmänsä ja sanoi hiljaa: ”Miksi jätitte minut?”
  Kysymys jäi hetkeksi leijumaan ilmaan, mutta sade valutti sen maahan ja huuhtoi pois.
  Poika kuuli askelia takanaan. Hän kääntyi ja näki itsensä kokoisen, toisen pienen pojan.
  Pojan mustat hiukset roikkuivat sateen painosta. Hänen tummansininen paitansa oli läpimärkä ja valkoiset shortsinsa kuraiset. Hänen tummanruskeat silmänsä olivat surulliset, mutta niissä piili lämpö.
  Mustahiuksinen poika käveli vaaleahiuksisen pojan luo, ojensi kätensä ja sanoi: ”Löysinpäs, älykääpiö.”
  Vaaleahiuksinen poika tarttui toisen pojan käteen, nousi keinusta ja sanoi: ”Joku sentään ei ole unohtanut minua.”
  Sade jatkui, kun nämä kaksi poikaa kävelivät pois leikkipuistosta.
  He kävelivät, kunnes tulivat yhden mustan kivitalon luo. Mustahiuksinen poika sanoi: ”Tämä on nyt myös sinun kotisi.”
  Vaaleahiuksinen poika katsoi tätä silmiin ja sanoi: ”Kiitos.”
  Sade jatkui, kun nämä kaksi astuivat talon ovesta sisään.


                                 *    *    *    *


  Tässä kylässä on aina yö, mutta yhdessä kivitalossa palaa valo, oli sitten miten synkkä, pimeä tai surumielinen yö tahansa.