Ellu oli vaarikassa
töissä siinä kahvilassa
jonka takahuoneessa jonkin aikaa joskus asuttiin

Itse kun en saanut töitä
yhdessä me öitä valvottiin
Mä en tiedä mitä teen
on kai pakko laittaa lapset laitokseen

-Rauhoitu nyt, Deidara... Ei tässä ole mitään hätää... Sasori mutisi Deidaran selkään, halaten tätä takaapäin. Molemmat istuivat yhden hengen sängyllä pienessä asunnossa. Asunto oli onnettoman pieni, säälittävän oloinen ja vähän sisustettu. Siinä oli vain yksi kolea huone, jossa oli sänky, jääkaappi ja muutama pöytä. Sasorin kirjoja lojui ympäri paikkoja, ja muutama likainen vaate retkotti lattialla. Valju lamppu valaisi keltaisella valollaan huonetta muun valon puuttuessa. Seinällä oleva kello oli pysähtynyt kauan sitten, kummallakaan ei ollut varaa tai halukkuutta hankkia uusia pattereita. Kumpikin tiesi siltikin, että oli yö.

Deidara niiskaisi taas täristen hillittömästi, ja mutisi:
-Meillä ei ole enää paljoakaan rahaa, jossakin välissä meidät potkitaan ulos... Meillä on vähän enemmänkin huolia! Sasori silitti Deidaran päälakea, hivellen hellästi tämän hiuksia. Deidara rauhoittui jonkin verran, ja Sasori painoi päänsä tämän selkää vasten.
-Kyllä me selviämme jotenkin tämän läpi, usko vain. Niin kauan kuin olen täällä, en anna minkään satuttaa sinua, tiedät sen. Olen lähelläsi koko ajan. Me selviämme. Sasori kuiskasi Deidaran selkään, ja Deidara nyökkäsi. Molemmat kuuntelivat toistensa hengitystä, miten se onnistuikaan menemään samaan tahtiin. Lopulta he nukahtivat sylikkkäin ahtaaseen sänkyyn, yrittäen olla miettimättä miten pärjäisivät seuraavan päivän yli.

Eikä elämässä riitä mikään
Eikä hellittäisi hetkeksikään mieletön kierre
Mekin yritimme uskotella
että hankkisimme sähköhellan jääkaapin viereen

Kun Ellu aina töissä itki
se sai sitten ne loparitkin
ja pankkiautomaatin eteisessä me öisin paleltiin
Se taisi olla taas raskaanakin
mä jostain sille takin varastin
Mä en tiedä mitä teen
olosuhteet minut saivat vangikseen

-Seuraavalla kerralla meitä kyllä onnistaa, tiedät kyllä sen. Sasori yritti lohduttaa Deidaraa. He istuivat vierekkäin pankkiautomaatin alla, vieressään muutama muovipussillinen tavaroitaan, joita saivat kasaan. Molemmilla oli kylmä, kun he istuivat hiljaa lattialla. Deidara nyyhkytti taas, ja Sasori hieroi tämän selkää. Hän kuiskasi lohduttavia sanoja Deidaran korvaan, yrittäen saada tämän unohtamaan sen tosiseikan, että heidät oli juuri potkittu ulos ainoasta paikasta, jossa he olivat saaneet olla lämpimässä yön yli.

Deidara tärisi kylmästä, ja Sasori nousi ylös.
-Tulen kohta takaisin, odota vähän aikaa. Sasori mutisi, ja käveli hitaasti muualle. Deidara nyökkäsi tämän selälle, katsoen sen katoamista. Hän ei ollut ajatellut elämäänsä tälläiseksi. Hän oli haaveillut sopivan kokoisesta omakotitalosta, jossa voisi elää Sasorin
kanssa rauhassa, ilman että olisi turhia huolia. Haaveuntahan se oli, sen hän oli aina tiennyt. Elämä oli paskamaista tällä hetkellä. Hän oli vielä saanut potkutkin, koska kukaan ei ollut kestänyt katsoa, kun hän itkeä tihrusti.

Deidara tiesi, että hän voisi aina lähteä takaisin vanhempiensa luo toiseen kaupunkiin. Mutta he eivät hyväksyneet Sasoria, he eivät ymmärtäneet Deidaraa. Lähtö vanhempien luokse tarkoittaisi Sasorin hylkäämistä. Jo pelkkä ajatus siitä tuntui pahalta. Hän rakasti Sasoria, punaisia hiuksia ja ruskeita silmiä, lohduttavia sanoja ja lempeää katsetta ruskeista silmistä... Hän ei halunnut jättää Sasoria yksin, hän tuhoaisi samalla oman kykynsä rakastaa.

Deidara tunsi jonkin painavan hartioitaan. Hän kohotti katseensa, ja näki Sasorin. Tämä kietoi takkia Deidaran olkapäille, yrittäen hymyillä. Deidara erotti murheen silti tämän katseesta. Sasori halusi antaa Deidaralle jotain parempaa, jotain mitä hän ei voinut antaa. Sasori kumartui Deidaran eteen, ja pyyhki tämän kyyneleet pois.
-Kyllä me selviämme jotenkin, olemme selvinneet ennekin. Deidara nyökkäsi, ja halasi Sasoria. Sasori hymyili, ja istui Deidaran viereen kietoen kätensä tämän hartioille. Kohta molemmat nukkuivat kylmänä talvi-iltana, ison pankkirakennuksen alla, kun miljoonat tähdet loistivat heidän yläpuolellaan, yrittäen luvata parempaa.

Eikö elämässä riitä mikään
Eikö hellittäisi hetkeksikään jatkuva paine
Kuinka usein täällä turpiin saakaan
Kuinka nopeasti kaikkoaakaan rahat ja maine

Kun Ellu jäi sen taksin alle
joka kääntyessään vasemmalle
ei suuntamerkkiä näyttänykään, vaikka väitti niin
Ne oli vaatimattomat hautajaiset
itse samanlaiset tahtoisin
Mä en tiedä mitä teen
olen nyt jo turtunut tuskan tunteeseen

-Minähän sanoin, että asiat järjestyvät. Sasori hymyili Deidaralle, kun he kävelivät eteenpäin kaupungilla muovipussit käsissään. Deidara nyökkäsi hymyillen. Sasori onnistui aina jotenkin hoitamaan asiat kuntoon, oli sitten kyse ruuasta tai tässä tapauksessa uusi koti. Se oli kuulemma pieni, samantyylinen mitä vanhakin, kolea ja ankea. Mutta Sasorin kanssa siitä tulisi taas koti, kuten vanhastakin. Deidara hymyili, ja kietoi löystynyttä, raidallista kaulahuiviaan tiukemmin ympärilleen. Hänen hengityksensä huurustui ilmaan, samoten kuten Sasorinkin hänen vieressään.

Molemmat pysähtyivät risteyksessä, jossa suoraan menevästä tiestä erosi vasemmalle toinen tie, joka heidän piti ylittää. He odottivat katsoen kauempana näkyvää keltaista autoa. Deidara läppäisi Sasorin olkapäätä.
-Keltainen auto! Hän nauroi, ja Sasorikin hymyili. Molemmat katsoivat taas taksia, joka tuli selvää ylinopeutta risteykseen. Se ei näyttänyt suuntamerkkiä, vaan näytti menevän suoraan eteenpäin. Sasori lähti ylittämään risteystä. Silloin taksi kaartoi, kääntyen suoraan Sasoriin päin. Deidara näki kaiken hidastetusti. Kuinka Sasorin pää kääntyi hitaasti, ruskeat silmät suurina katsomaan taksia, joka kaarsi oikein hitaasti. Deidara aukaisi suunsa, pysähtyen paikoilleen. Sitten aika otti itsensä kiinni. Ensin Sasori oli siinä, tuijottaen jo valmiiksi järkyttyneenä taksia, välähdys, hirveä paukahdus ja hän oli kadonnut. Deidara tuijotti suu auki paikkaa, jossa Sasori oli hetki sitten ollut. Sitten hän käänsi hitaasti päätään, kyyneleet valuen poskia pitkin, katsoen jarruttanutta autoa, ja siitä eteenpäin ruhjoutunutta Sasoria.

Deidara ei saanut ensin sanaa suustaan, sitten hän päästi ulos tukahdetun kiljaisun. Pussit putosivat maahan tömähtäen, kun hän juoksi Sasorin luo.
-Sasori... Sasori! Vastaa minulle! Deidara syöksyi tämän viereen, ottaen kiinni Sasorin olkapäistä ja tuijottaen suoraan avonaisiin, pelästyneisiin silmiin, joista oli kadonnut kaikki elämä. Deidara nyyhkytti, rutistaen elotonta ruumista itseään vasten, välittämättä verestä, joka imeytyi hänen vaatteisiinsa. Välittämättä taksikuskista, joka soitti puhelimella ambulanssille.

-Onko hän elossa? Huuto kaikui kuuroille korville, ja Deidara nyyhkäisi. Kaikki, minkä takia hän oli pysynyt tässä kaupungissa, minkä takia hän oli uhmannut vanhempiaan, minkä takia hän oli jaksanut elää päivästä toiseen... Oli kadonnut yhdessä silmänräpäyksessä. Ei, ei edes niin pitkässä ajassa. Se oli kadonnut, ennekuin hän oli ehtinyt silmäänsä räpäyttää.

Deidara kääntyi katsomaan sumein silmin taksikuskia, joka oli lopettanut puhelunsa.
-Helkkarin idiootti! Et näyttänyt suuntamerkkejä, ja nyt Sasori on... Deidara ei saanut lopetettua lausettaan nyyhkytykseltään, vaan hänen äänensä romahti. Taksikuski intti vastaan, vaikka hän tiesi itsekkin, että oli väärässä. Deidara ei välittänyt, vaan puristi elotonta ruumista itseään vasten, pystymättä katsomaan enää kauhistuneisiin kasvoihin, välittämättä hätääntyneestä väkijoukosta ympärillään. Hänen mielensä oli täysin musta, kun anbulanssi tuli hakemaan turhaan Sasoria.

Yksinkertaisethan ne olivat, sen huomasi jokainen. Oikeudenkäyntiä ei oltu käyty. Mitä hyötyä siitä olisikaan ollut. Taksikuski oli maksanut korvauksia vapaaehtoisesti muutaman tonnin halutessaan välttää oikeudenkäynnin. Deidara vain ei ollut jaksanut tehdä asialle mitään.

Sekään raha ei ollut riittänyt pitkälle. Deidara oli varmistanut Sasorille hautapaikan, ja itselleen sen viereen. Lisäksi Sasorin hautajaiset olivat maksaneet paljon, vaikka ne olivat yksinkertaiset. Ulkona pidettävissä hautajaisissa ei näkynyt paljoakaan ihmisiä Deidaran vierellä. Kukaan ei välittänyt Sasorista niin paljoa, että olisivat vaivautuneet tulemaan katsomaan hautajaisia.

Deidara katsoi Sasorin rauhallisia kasvoja. Tämän silmät olivat nyt kiinni, ja suu oli vetäytynyt pienoiseen hymyyn. Deidarasta tuntui, että Sasori voisi milloin vain nousta ylös, ja toivottaa hänelle hyvää huomenta, kuten aina aamuisin.

Sasori heräsi aina ennen Deidaraa, ja silloin harvoin, kun Deidara heräsi ennen Sasoria, hän jäi tuijottamaan Sasorin rauhallisia kasvoja, aina siihen asti, että Sasori räpytteli silmiään. Sitten Sasori nousi istumaan, ja katsoi aina ensimmäisenä Deidaraan, toivottaen hyvää huomenta. Jos Deidara nukkui vielä, Sasori suuteli nopeasti tämän otsaa, ja meni keittämään kahvia. Deidara heräsi aina kahvin hajuun, ja näki hymyilevän Sasorin kahvikupin kanssa.

Deidara tunsi kyynelten valuvan nopeammin poskillaan. Pelkkä ajatus siitä, että Sasori ei enää koskaan heräisi unestaan, tuntui liian lopulliselta. Deidara kumartui Sasorin yläpuolelle, suudellen tämän otsaa.
-Odotathan minua vielä... Deidara mutisi, katsoen sitten kyyneleet valuen, kun arkku laskettiin hautaan. Deidara kääntyi poispäin, kävellen poispäin kyyneleet silti valuen. Ne eivät loppuisi nopeasti, sen hän tiesi.

Eikä elämässä riitä mikään
ei hellittäisi hetkeksikään mieletön kierre
Mekin yritimme uskotella
että hankkisimme sähköhellan jääkaapin viereen

Eikä elämässä riitä mikään
eikö hellittäisi hetkeksikään jatkuva paine
Kuinka usein täällä turpiin saakaan
Kuinka nopeasti kaikkoaakaan
rahat ja maine

Deidara istui puiston penkillä, tuijotellen hautausmaalle. Oli vaikea uskoa, että siitä oli jo yli vuosi, kun Sasori oli kuollut. Kyyneleet eivät vieläkään olleet täysin kuivuneet. Hänen elämänsä oli ollut vähän aikaa täysin alhaalla, hän oli ajatellut jopa itsensä tappamista. Hänen onnekseen hänen vanhempansa olivat lähettäneet jonkin verran rahaa, jotta hän oli pysynyt pinnalla eikä tappanut itseään. Deidara ei siltikään ollut täysin terveellä pohjalla.

Tuuli puhalsi Deidaran vaaleat hiukset tämän naamalle. Ne livahtivat tämän suuhun, kun hän tuijotti eteenpäin. Muutama kullanvärinen lehti lensi Deidaran takaa tämän ohi, mutta Deidara ei kiinnittänyt tähän huomiota. Puiden punaiset lehdet loistivat puissa ja maassa, muistuttaen selvästi Sasorin punaisista hiuksita, kun Deidara nousi ylös lähteäkseen kotiin. Hänen piti keksiä tänään terapeuttinsa kanssa, mitä hän aikoi elämällään tehdä.

Elina, mitä mä teen...