Tunnelmamusiikkia: 51 koodia – Kahleet (tämä sopii erityisen hyvin!) ja Ana Johnsson – We Are

*****


Luku kymmenen
Kuin uhmaikäinen


”…h-hei.”
Gaara laski katseensa loisteliaasta täysikuusta ja lukuisiin kertoihin lasketuista tähdistä maan tasalle.

Hänen vierelleen oli tullut yksi niistä konohalaisista, tarkemmin lyhyempi niistä kahdesta tytöstä. Tytöllä oli hyvin lyhyet, violetinmustat hiukset sekä väljä beigenruskea takki, joka peitti hänen ruumiinrakenteensa muodottomasti alleen. Gaara muisti nähneensä tuon saman tytön jossain vaiheessa chuuninkokeita, mutta ei muistanut tarkemmin missä kohtaa. Chuuninkokeissa oli muutenkin paljon vain pikaisesti ohi vilahtaneita kasvoja. Tytön etunimeä Gaara ei muistanut, mutta sukunimen hän arvasi helposti: valkoiset silmät olivat yhtä kuin Hyuuga.

Tyttö istuutui Gaaran vierelle katse maahan luotuna ja kaikin tavoin Gaaran turkooseja silmiä vältellen. Sellainen vaikutus pojalla sattui olemaan useimpiin vieraisiin ihmisiin. Tai no, vielä useampi ihminen olisi myös kiiruhtanut karkuun Gaaraa heti tilaisuuden saatuaan. Tyttö oli ilmeisesti komennettu vahtimaan Gaaraa. Mitä? Oliko punapää muka joku vahdittava pikkulapsi tai jotain? Häh? Raivostuttavaa.

Seurasi hetken oli hiljainen pattitilanne. Gaara oli luonut taas katseensa tähtiin, kun taas tyttö pyöritteli etusormiaan ympäri ja ympäri eikä tiennyt miten olla.

Hyvä sentään näin. Se Kiba oli nimittäin ollut vahtiessaan koko ajan äänessä, ja Gaara oli lopulta hermostunut tämän pälpätykseen niin, että hän oli sähähtänyt tälle oikein kunnolla ja vieläpä sopivalla Shukaku-nuotilla. Oli ollut kierolla tavalla nautinnollista nähdä koirapoika säikähtävän niin reilusti ja vetäytyvän koiransa kera häntä koipien välissä hieman kauemmas vahdittavastaan. Gaara oli aina ollut kirotun hyvä pelottelemaan ihmisiä. Tosin pelottavuuteen oli saattanut siinä tilanteessa vaikuttaa myös se, että jo siinä kunnossa punapää kykeni mainiosti hypyttelemään uhkaavasti hiekanjyviä.

Mutta nyt oli toisin: tämä tytön mykkyyden tuoma hiljaisuus oli oikeaa hermolomaa Gaaralle ja hänen pääkivulleen.

Whuuuush…

Aavikon tuuli puski halki ilmatilan ankarana ja kuivana. Gaaran mielestä se kuitenkin oli eräs maailman kodikkaimmista äänistä. Se sai punoutua rauhassa hiljaisuuteen ilman, että poika laittaisi sille vastaan. Hän tunsi hiljakseen rauhoittuvansa hieman.

Täydellisesti hän ei kuitenkaan voinut rauhoittua.

’Temari… ole nyt niin vahva kuin olet aina ollut.’ Gaara puristi kättään nyrkkiin. ’Heti kun tunnen oloni hieman paremmaksi, sanon suorat sanat Kankuroulle ja muille! Minä en aio jättää siskoani Ichimaiiwan käsiin. En suostu siihen –’

”…Gaara-san?”

Pyhä hiljaisuus oli särkynyt. Gaara siirsi naskalinpistävän katseensa tähän Hyuuga-tyttöön, joka vihaisen mulkaisun kohdatessaan säpsähti rajusti taaksepäin. Tuf. Jokin matalan säilykepurkin kokoinen ja muotoinen esine tipahti Hyuugan tärisevistä käsistä ja puoliksi katosi hiekkapatjaan. Esine oli ilmeisesti melko raskas. Meni aikaa ennen kuin tyttö sai kerättyä rohkeutta jatkaakseen puhettaan. ”M-mi-minä vain a-a-aioin… t-teillä on n-n-naarmuja ja… minä… t-tuota… a-ajattelin… en t-todella-k-kaan ta-tarkoittanut… minä k-kh-kun…”

”Puhu selvästi tai ole vaiti”, Gaara sähähti.
Hyuuga valitsi epäröimättä jälkimmäisen vaihtoehdon.

Punapää ei kerta kaikkiaan jaksanut kuunnella tarpeetonta puhetta, räkätystä, vitsinheittoa tai kimitystä, kun päähänkin sattui kuin vimmattuna. Tuntui kuin armeija villiintyneitä, rautasaappaisia samuraita olisi vetänyt armeijamaisessa tahdissa haarahyppyjä hänen kallonsa sisällä. Mikseivät konohalaiset voineet vain yksinkertaisesti jättää Gaaraa rauhaan? Poikaa väsytti, ja hän tahtoi vain kaikessa rauhassa levätä, vaikka hän ei nukkumaan kyennytkään. Tosin, tuskin kukaan tavallinen ihminenkään kykenisi sillä päänsäryllä nukkumaan.

Gaara silmäisi takaisin Hyuugan suuntaan ja huomasi, että tilanne oli jo paranemaan päin: Hyuuga oli kääntänyt selkänsä häneen ja vaiennut. Hyvä. Gaara saisi olla vain ja ainoastaan oman itsensä seurassa.

Kauaa sitä ei kuitenkaan kestänyt.
”Gaa-ra-san.”
Gaara kohotti kulmaansa äänen suuntaan ja siirsi katseensa.

Hyuuga oli kääntynyt takaisin punapäätä kohti ja katsoi tätä hieman aiempaa huomattavasti kiinteämmin. Tytön olemuksessa oli kuitenkin yhä huomattavasti hermostuneisuutta ja pelkoa: hän tärisi päästä varpaisiin, ja jopa tuulen sekoittamien hiusten törröttävät latvat vapisivat edestakaisin. Se ei näyttänyt johtuvan vain tuulenvireestä.

Tyttö veti taas ilmaa sisäänsä ja jatkoi voimakkaasti tankaten: ”Minä. Vain. Aioin. Laittaa. Teille. Lääke. Voidetta. Naarmuihin. Jotta. Ne. Paranisivat. Nopeammin.” Tämän sanottuaan tyttö näytti lysähtävän kasaan kuin puhkaistu ilmapallo.

Gaara siristi silmiään ärtyneenä. ”Minulle ei tarvitse puhua kuin vähä-älyiselle”, hän murahti.
Hyuuga puraisi huultaan. ”Mi-minä va-vain y-y-yritin s-sanoa s-se-se-selkeästi…”
Punapää vain tuhahti ja pysyi vaiti. Tyttö sysäsi itseään muutaman kymmenen sentin matkan taaksepäin kuin pelästyneenä.
Mutta.

”Jos aiot laittaa sitä lääkevoidetta niin laita sitten”, Gaara sanoi äkisti jäykällä nuotillaan. ”Kunhan vain pidät sen suusi kiinni. Ymmärrän minäkin jotain haavojen huollosta vaikken telokaan itseäni turhan usein.”

Hyuuga säpsähti aluksi rajusti mutta toipui sitten. ”Kyl… hmh”, hän sanoi ja tajusi vasta viime tingassa korvata sanansa nyökkäyksellä.


***


Gaara tuijotti happamana tähtiin samalla kun tuo Hyuuga-tyttö siveli hänen käsivarteensa haavavoidetta. Punapään oli pakko myöntää – mutta vain ajatuksissaan – että haavavoide todella helpotti kirvelyä ja sai siten olon tuntumaan vähän inhimillisemmältä. Silti Gaara jotenkin ajatteli, että hän oli ollut kuusivuotiaana onneton hölmö yrittäessään ottaa selvää, mitä oli fyysinen kipu. Fyysisestä kivusta ei nauttinut eikä se muutenkaan tuntunut oleellisen valaisevalta kokemukselta.

Monta kertaa Hyuuga-tyttö näytti siltä kuin olisi halunnut sanoa jotain, mutta viimeistään Gaaran mulkaisu aina vaiensi hänet.

Hiljaisuus ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, ettei tyttö olisi muuten häiriöksi: punapään mielestä tyttö oli ainakin puolitoista metriä liian lähellä häntä. Gaara ei ollut ollenkaan tottunut siihen, että ihmiset koskivat häneen tai edes tulivat aivan lähelle häntä, niin suuri oli aina ollut hänen pelote- ja hiekkakilpivoimansa. Viimeistään yhdeksänvuotiaana Gaara oli jopa oppinut pitämään kaikkea liikaa läheisyyttä vastenmielisenä, vaikka kuusivuotiaaksi asti hän oli sitä sydäntäraastavan kipeästi kaivannutkin. Vaikka Gaara olikin viimeisten kuukausien aikana oppinut lähimmäisrakkauden ja epäitsekkyyden merkityksen, hän silti tunsi olonsa todella vieraaksi jos joku tuli aivan hänen ihoonsa kiinni. Hän tahtoi etäisyyttä, tilaa olla, ajatella ja elää. Toki hän viime aikoina (joskaan ei täsmälleen sillä hetkellä) oli alkanut arvostaa seuraa ja jotakuta jolle avautua, mutta vieläkin hänessä kulki kylmiä vierastamisen väreitä kun joku koski fyysisesti häneen. Tätä oli kuitenkin pakko sietää jos häntä kannettiin pois taistelukentältä tai kun joku tarkasti hänen kuntoaan. Onneksi harva ihminen edes uskalsi tehdä sellaista hänelle.

Nyt oli kuitenkin vain pakko olla vaiti, purra hammasta ja toivoa, että Hyuuga saisi mahdollisimman pian sen ihmevoiteensa laitettua. Gaaran toive onneksi toteutui.
”V-valmista.”

Voide jätti hieman tahmean tunteen Gaaran iholle, mutta kai se olisi sen arvoista. Punapää tahtoi haavansa mahdollisimman nopeasti kuntoon: fyysinen haavoittuneisuus oli toinen asia mihin hän ei ollut tottunut ollenkaan. Hyuuga puolestaan kiersi vikkelästi ruskean lääkevoidepurkkinsa kannen kiinni ja hivuttautui sitäkin nopsemmin sopivan hajuraon päähän Gaarasta kasvot jälleen aavikolle.

Gaara nosti kättään ja tarkasteli, mitä tyttö oli tehnyt. Lopputulos näytti olevan se, että Gaaran käsissä ja jaloissa oli tasaisia, tahtien ja kuun valossa kiilteleviä kohtia, joista näkyi paikoin kermanvalkea sävy. Kasvoissakin oli tietysti jonkin verran voidetta, vaikkei Gaara sitä osiota nähnyt. Juuri voiteen levitys kasvoille oli ollut se vaihe jota hiekkapoika oli inhonnut eniten. Jaloissa oli ollut suurimmat ja kirvelevimmät naarmut, mutta kasvoihin koskeminen oli ollut kaikkein pahinta. Monta, monta kertaa Gaara oli tukahduttanut halunsa paiskata hiekan avulla tuo tyttö pois kimpustaan.

Mitenhän nopeasti lääkevoide auttaisi?

Pian kuitenkin Gaara ja Hyuuga saivat vallan muuta kuultavaa, kun jostain kuului hieman venyttelevä-ääninen huuto: ”Hoi! Hinata! Gaara!” Se oli tietenkin Shikamaru. ”Olisi hieman asiaa teille… Me tuossa puhuimme nykytilanteesta.”


***

Hetkeä myöhemmin…

”MITÄH?!”

Shikamaru ei muistanut nähneensä koskaan noin hurjaa ilmettä Gaaran kasvoilla, ja se oli paljon se. Hän oli juuri päättänyt selityksensä edellisen pienen kokouksen päätöksistä. Hän olisi kyllä halunnut ottaa Hinatan ja Gaaran mukaan neuvonpitoon, mutta totuus oli, ettei Hyuugalla olisi riittänyt sisu eikä punapäällä kärsivällisyys tehdä oikeasti rationaalisia päätöksiä. Oli nyt vain pakko ottaa huudot kivikasvoisesti vastaan.

”Mitä hullua sinä puhut, konohalainen?!” Gaara rääkäisi. Tuo eläimelliseksi heittäytynyt miltei kiljuntaa muistuttava äänensävy nosti Shikamarun niskavilloja pystyyn, mutta hän piti silti pintansa. ”Miten ihmeessä sinä kuvittelet, että MINÄ aikoisin vetäytyä tästä asiasta?!!”

”Gaara”, Shikamaru sanoi painokkaasti, ”kuten jo sanottu, päävammasi vaatii ehdottomasti sairaalahoitoa. Et parane entiseen kuntoosi ilman sitä. Olisi älytön riski ottaa sinut mukaan operaatioon…”
”Se on vain kolhu!” Gaara intti hampaat vihaisesti paljastettuina, ikään kuin hän olisi ollut aikeissa purra Shikamarua. ”Ei se voi olla niin paha!”
”Se on niin paha”, Shikamaru painotti. ”Et ymmärrä sitä itse, mutta se on oikeasti paha vamma. Aivosi voivat jäädä kehnoon kuntoon pysyvästi, jos et saa oikeaa hoitoa.”
”Minä tulen mukaan vaikka väkisin!”
”Gaara, se ei käy.”

Punapää ja ponihäntäpää kävivät tiivistä tuijotuskilpailua. Shikamaru oli kaapinut jostain itseensä niin paljon itsevarmuutta, että hän uskalsi kohdata – lähes – vavahtelematta Gaaran raivoisat tanukisilmät. Hinata vain oli sivussa ja vaiti, haluttomana puuttua riitaan.

”Minä en ole sellainen, että jättäisin Temarin pulaan”, Gaara sähisi hetken kuluttua.

Shikamaru oli melkein aikeissa laukaista jotain Gaaran muutaman kuukauden takaisesta uhmasta, mutta hän arvosti terveyttään niin paljon että piti suunsa kiinni siitä aiheesta. ”En epäilekään sitä”, hän siis sovitteli huulilleen, ”mutta en usko Temarinkaan ilahtuvan, jos menetät taistelukykysi loppuiäksesi tunkeutuessasi itsepäisesti mukaan pelastusoperaatioon.”

Se viimeinen niitti aavikkojen pojalle ja tämän ylpeydelle. ”Minä sinulle taistelukyvyt näytän!” hän sähähti ja nosti kätensä ilmaan usuttaakseen hiekat tuon nenäkkään konohalaisen kimppuun…

Mutta kädet eivät nousseet. Gaaran silmät laajenivat, ja hän pälyili katseellaan hetken etsiessään vastausta tähän outoon tilanteeseen. Se vastaus löytyi pian hänen ja Shikamarun välissä menevän pikimustan varjon muodossa. Kirottua! Nara-klaanin varjotekniikka taas!

”Kolhit vain itsesi jos tulet mukaan”, Shikamaru sanoi pidellen käsiään asianomaisessa sinetissä.

Pahus. Nara oli huomannut ilmeisesti sen, että Gaara tarvitsi hiekan täsmälliseen hallintaan myös hieman käsien liikkeitä. Tavallinen hiekkakilpi ja hiekkatorjunta eivät niitä vaatineet, kiitos Shukakun, mutta vihollisen rutistaminen hiekan sisään vaati käden puristamisen nyrkkiin tai sitten raivokasta keskittymistä. Nyt Gaara ei kyennyt kumpaankaan. Ärtyneenä siitä, ettei hän voisi rusentaa tuota ponihäntäpäätä hiekkaan, Gaara romahdutti jo nostattamansa hiekat takaisin maahan.

Shikamaru irrotti Gaaran otteestaan tämän hieman rauhoituttua. ”Pyydämme apujoukkoja kylästänne, ja sen jälkeen lähdemme pelastusoperaatioon”, hän lausui.
Gaara käänsi säpsähtävän nopeasti katseensa ponihäntäpäähän. ”Te siis kaupan päälle viivytätte pelastamista? Käsitinkö oikein?”

”Meidän ei ole todellakaan syytä mennä pelastamaan heitä ennen kuin saamme apujoukkoja”, Shikamaru sanoi painottaen jok’ikistä äännettä sanoissaan. ”Olemme näin liian heikoilla. Teillä Hiekkakylässä varmasti tiedetään, miten paha vastustaja Ichimaiiwa on.”

”Ja mitä enemmän viivyttelemme”, Gaara sähähti, ”sitä enemmän se vahingoittaa Temaria ja sitä Nejiä!”
”Ja mitä hätiköidymmin toimimme, sitä varmemmin kaikki romahtaa”, Shikamaru vastasi tähän. ”Gaara, montako kertaa sinulle on sanottava se ennen kuin uskot?”
”Niin monta kertaa kuin vain haluat, mutta en silti usko.”
Shikamaru huokaisi ja mulkaisi taivaisiin. ”Gaara, sinun on vain luotettava siihen, että me muut pelastamme Temarin. Saatat itsesi vain vaaraan jos yrität tunkeutua mukaan.”
”Miten heikkona sinä minua pidät?” Gaara sihisi.

”En pidä sinua heikkona vaan vakavasti vahingoittuneena”, Shikamaru sanoi. ”Sinun täytyy olla rauhassa, jotta paranisit täysin. Kagekin olisi helisemässä jos olisi saanut niin lähellekään pahan päävamman kuin sinä.”

”Kuvitteletko, että pysyn sivussa, kun sisareni on kaapattu?”

”Kuvittelen hyvinkin, sillä et yksinkertaisesti pysty taistelemaan tuossa kunnossa. Et varsinkaan Ichimaiiwaa vastaan, ketä tahansa muuta vastaan ehkä. Piste. Sinut haetaan täältä Hiekkakylään heti, kun lääkintäninjat ovat tulleet.” Shikamaru katsahti hiljaa pysyneeseen Hinataan. ”Hinata, herätä minut heti jos tänne tulee jokin hämminki.”

Hinata nyökkäsi säpsähtäen. Hänellä olisi vielä pari tuntia vahtivuoroa jäljellä, eivätkä ne tunnit varmasti kepeitä olisi… ei Gaaran seurassa.

Shikamaru sen sijaan tallusteli voimallisesti haukotellen takaisin nuotion äärelle ja kupsahti väsyneenä alle puolessa tunnissa unten maille, kuten kaikki muutkin joukosta Hinataa ja Gaaraa lukuun ottamatta.


*****


Seuraava osa