Seisot paikallasi katse lasittuneena eteesi. Kaduilla ei ole ketään. On jo ilta. Ehkä yö. Täysikuu paistaa taivaalla isona ja kirkkaana. Tuulee lievästi. Kuitenkin vain sen verran, että puiden lehtien havinan hädin tuskin kuulee.
Voisit vielä perääntyä, mutta pieni tuulen vire muistuttaa sinua siitä mitä käy, jos päätät nyt perääntyä. Kukaan muu ei luultavasti kykene tähän. Mutta eikö Konohan ylempi taho ymmärrä, että sinullakin on tunteet? Vaikka kykenetkin siihen fyysisesti, mutta henkisesti se on täydellinen itsemurha.

Otat askeleen eteenpäin, mutta jalkasi taistelevat kaikin voimin käskyjäsi vastaan. Et voi sille mitään, joten sinun on yksinkertaisesti pakko pysähtyä.
Ennen niin mukavalta tuntunut anbun asu alkaa tuntua hiostavalta ja raskaalta päälläsi. Miekka selkäsi takana oikein odottaa pääsemistä käsiksi jonkun viattoman ihmisen lihaan.

Mustat pitkät hiuksesi hulmuavat tuulessa, vaikka ne ovatkin sidottu ponihännälle niskaan. Sinun tekisi mieli repiä punainen hiuslenkki pois hiustesi ympäriltä siinä toivossa, että se helpottaisi edes hiukan tukalaa oloasi. Et kuitenkaan liikuta kättäsi suuntaan tai toiseen avataksesi hiuksiasi.

Huomaat ilman pikkuhiljaa viilentyvän ympärilläsi. Vieläkään ei ole kylmä, mutta eron aiempaan huomaat selvästi.
Olet luultavasti seissyt paikallasi jo jonkin aikaa. Vaikka et ole varma kuinka kauan, uskot kuitenkin, että jos jatkat samaa rataa et ehdi suorittaa tehtävääsi ajallaan.

Hengität syvään ja lähdet kävelemään eteenpäin. Jalat ovat edelleen vastahakoiset, mutta sinulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin pakottaa ne tottelemaan sinua. Tai ennemminkin konohan vanhimpia. Jos sinulta kysyttäisiin jäisit juuri siihen paikkaan, etkä liikkuisi senttiäkää. Mutta eipä sinulta tietenkään kysytä.

Huomaat jonkun kävelevän sinua vastaan ja hätkähdät. Hän heilauttaa sinulle kättään iloisesti jatkaen matkaansa. Sinä et reagoi toisen tervehdykseen mitenkään. Muutamat ovat vielä liikkeellä, vaikka suurin osa istuu luultavasti mukavasti takkatulen ääressä jutellen päivän tapahtumista tai jostain muusta aivan yhtä turhasta.

Pysähdyt oven eteen, joka on viimeinen ennen suurta porttia, jossa roikkuu muutama sininen kangas, joihin on kirjottu kauniisti valkopunaiset viuhkat. Niin paljon muistoja. Niin paljon menetettävää.

Käännyt oven puoleen ja siirrät liukuoven syrjään. Astut sisälle pienehköön eteiseen. Katselet hetken ympätillesi. Et ole ensimmäistä kertaa täällä. Nuorempana kävit täällä lähes päivittäin, mutta nykyään sinulla on niin paljon muutakin tekemistä. Et välttämättä edes viikonloppuisin.

Astut kynnyksen yli tottuneesti ja päädyt olohuoneeseen, jonka nurkasta avautuu toinen ovi makuuhuoneeseen ja toisesta nurkasta ovi pieneen keittiöön. Koti on pieni, mutta viihtyisä. Oma kotisi on paljon isompi, kuin tämä, mutta olet aina pitänyt tästä paikasta enemmän. Täällä tunnelma on rauhallinen ja jotenkin hiukan vanhanaikaisempi.

Tuolissa takan ääressä istuu vanha mies. Hänen hengityksensä kulkee raskaasti hiukan rahisten ja hänen päänsä nojaa tuolin selkänojaan silmät suljettuina. Kävelet rauhallisesti tuolin viereen. Kosketat varovasti toisen olkapäätä ja hän avaa silmänsä hitaasti. Hän hymyilee väsyneesti katsoen kättäsi, joka lepää edelleen hänen olallaan.
”Mikäs sinut tänne lennätti ja vielä tähän aikaan?” Mies kysyy leppoisasti nostaen katseensa silmiisi. Et vastaa kysymykseen. Kumarrat vain tervehdykseksi. Sitten katseesi siirtyy toiseen tuoliin ja otsasi kurtistuu hiukan.
”Hän on jo nukkumassa”, mies ilmoittaa huomatessaan ihmettelevän katseesi. Se ei ollut aivan kaavailtu, mutta, ehkä se on ihan hyvä, ettei hän ole näkemässä tätä. Et halua tuottaa kenellekkään enempää tuskaa kuin on pakko.

Siirrät kätesi selkäsi taakse ja kosketat miekan kahvaa epäillen. Tämä on vaikeampaa kuin osasit edes kuvitella. Olet tuntenut hänet koko ikäsi ja nyt sinun pitäisi tappaa hänet. Tämä on ollut ainoa paikka, jonne olet päässyt pakoon vihaista isääsi tai äitiä, joka komentaa tekemään kotitöitä. Et kuitenkaan ehdi vetää miekkaa selkäsi takaa, ennen kuin vanha mies keskeyttää ajatuksesi.
”Olen sanonut sinulle vaikka kuinkamonta kertaa, että et saa pitää kenkiä jalassa sisällä”, hän huomauttaa katsoen jalkojasi. Lasket itsekkin katseesi vaistomaisesti jalkoihisi, vaikka aivan hyvin tiedät, että et ole ottanut kenkiä pois.
Tämän oli tarkoitus käydä nopeasti, mutta et arvannut sen olevan näin hankalaa. Sinulla ei kuitenkaan ole enää aikaa jäädä ihmettelemään.

Hymähdät ja käännät katseesi takaisin mieheen, joka katsoo sinua suoraan silmiin. Nyt tai ei koskaan. Sinun on pakko tehdä se.
Viet kätesi selän taakse ja vedät miekkasi esiin. Huomaat miehen ilmeen. Se on täynnä ihmetystä, mutta ei pelon häivääkään. Niin kuka sinulta olisi edes odottanut tälläistä. Eihän sinulla pitäisi olla edes motiivia tähän.

Nostat miekkasi ja sivallat toisen vatsan auki. Nyt huomaat hänen silmissään pelon, josta ei vielä muutama sekunti sitten ollut tietoakaan. Ei. Se ei olekkaan pelkoa. Ennemminkin myötätuntoa tai pettymystä. Tiesikö hän koko ajan mitä sinä aijoit? Ei. Se ei ole mahdollista.

Sinulla ei kuitenkaan ole aikaa pysähtyä ajattelemaan sitä pidemmäksi aikaa. Kiiruhdat makuuhuoneeseen, jossa joku nukkuukin kääriytyneenä peittoonsa. Hän näyttää niin pieneltä ja haavoittuvaiselta. Hänen hengityksensä kuuluu tasaisena paiton seasta.

Tämä on säälittävää. Tappaa nyt nukkuva ihminen. Se on ollut aina periaatteitasi vastaan, niinkuin myös viattomien tai sivullisten tappaminen. Nyt se on kuitenkin myöhäistä. Olet sivuuttanut ensimmäisen periaatteesin ja tänä yönä tulisit luultavasti sivuuttamaan joka ainoan periaatteen, joka sinulle on ehtinyt muodostua elämäsi aikana.

Enää et voi edes perääntyä. Sinun on vain opittava elämään tämän kanssa. Sinun on vain ymmarrettävä, että he ovat poissa eivätkä palaa enää koskaan.

Kätesi tärisevät hiukan kun nostat miekan ja isket sen nukkuvan naisen sydämmeen.
Seisot hetken paikallasi ennen kuin vedät miekkasi toisen elottomasta ruumiista. Ennen niin puhelias ja mukava vanha rouva makaa liikkumatta sängyllään edelleen peittoon kääriytyneenä.

Käännät selkäsi ruumiille ja kävelet takaisin olohuoneeseen katsahtamattakaan maassamakaavaa miestä. Et uskalla katsoa häntä. Jos hänen kasvonsa ovatkin vääristyneet kivusta. Kivusta, jonka sinä hänelle tuotit. Uskot, että on parempi, että et vain katso ja yrität unohtaa. Kävelet hitain, mutta varmoin askelin olohuoneen ja eteisen läpi ulos.

Ulkona sinua odottaa hento tuuli. Se on laantunut jo sen verran, että hiuksesi pysyvät kurissa. Seisot hetken ovenraossa katsellen muutamaa ninjaa, jotka liikkuvat ulkona äänekkäästi nauraen. He tulevat sinua kohti hitaasti, mutta eivät huomaa sinua.

Astut hiljaa piilostasi kahden miehen eteen ja toinen heistä törmää sinuun. Hän kompuroi hetken mutisten samalla siitä, kuinka jotkut saisivat katsoa eteensä. Hän lopettaa kuitenkin jupinansa toisen miehen vetäessä häntä pospäin sinusta ja verisestä miekastasi.

Mies riuhtaisee kätensä toisen otteesta ja kääntyy katsomaan ystäväänsä. Vasta huomatessaan toisen järkyttyneen ilmeen hän ymmärtää kääntyä katsomaan sinua. Hän jähmettyy paikoilleen ja kaatuu maahan miekan lävistäessä hänen rintansa.
Toinenkaan mies ei ehdi edes huutaa ennen kuin hän makaa jo maassa kuolleena.

Jatkat matkaa seuraavalle talolle. Tälläkertaa et mene ovesta. Huomaat perheen istumassa ruokapöydän ympärillä. Avaat ikkunan ja hyppäät sisään. Kaikkien katseet kääntyvät sinuun. Sinun ei tarvitse kuin heilauttaa muutaman kerran miekkaasi ja he makaavat kaikki kuolleina maassa.

Tai lähes kaikki. Maassa makaa vauva äitinsä veltoilla käsivarsilla. Katseesi lasittuu vauvaan, joka ei kykene puolustautumaan mitenkään sinua vastaan. Ei mitenkään. Säälittävää. Miksi sinun täytyy tappaa jopa pienet lapset, jotka eivät ymmärrä mitään tämän maailman menosta.

Et kuitenkaan voi sille mitään, että sinun on pakko tappaa jopa tuo pieni ja viaton lapsi. Joka ikinen periaatteesi haraa sitä vastaan, mutta se ei auta. Nostat miekkasi ennen kuin ehdit katua sitä.

Palaat samaa reittiä takaisin ulos. Kukaan ei ole onneksesi huomannut kahta ruumista, jotka makaavat maassa. Nyt sinun on vain pidettävä kiirettä, ennen kuin muut huomaavat ruumiit ja sinulla on koko klaani vastassasi.

Hetken päästä olet viimeisellä ovella. Viho viimeinen, mutta vaikeampi kuin yksikään aiempi ovi. Kohotat kätesi ja kosketat ovea. Vedät kätesi kuitenkin pois aivan kuin ovi olisi tulikuuma. Lasket kätesi alas ja suljet silmäsi. Avatessasi silmäsi näet kaiken selvemmin.
Aistisi ovat terävämmät kuin kertaakan illan aikana.

Keräät hetken rohkeutta ja avaat oven rauhallisesti ja astut kynnyksen yli. Kynnyksen, jonka olet niin monesti ennenkin ylittänyt, mutta ikinä se ei ole ollut näin vaikeaa. Tuo ei todellakaan ollut halppoa, mutta pahin on silti vielä edessä.

Kävelet hitain ja laahustavin askelin kohti talon perimmäisenä sijaitsevaa huonetta. Ovella pysähdyt hetkeksi ja avaat oven hitaasti. Kurkistat sisään ja huomaat miehen ja naisen seisovan keskellä huonetta.

He kääntyvät katsomaan sinua kun astut huoneen ja suljet oven perässäsi. Naisen huulilla karehtii pieni hymy. Hymy on niin avoin ja hellä. Aivan kuin olisit vielä pieni poika, joka tulee ensimmäistä kertaa akatemiasta kotiin.
”Tervetuloa kotiin”, nainen sanoo sointuvalla äänellä. Sinä katsot häntä ja yrität peittää sisällä kuohuvat tunteesi. Turhaa se tietysti on, koska hän on kasvattanut sinut. Hän on tuntenut sinut koko ikäsi. Kuinka voisit salata häneltä tälläisen asian?

Nainen astuu sinua kohti ja vasta sitten todella tajuat mitä sinun täytyy tehdä. Astut askeleen taaksepäin kauemmas naisesta. Kaivat miekkasi vaivalloisesti selkäsi takaa ja jätät sen koholle teidän väliinne.

Nainen katsoo sinua tyrmistyneenä. Heilautat miekkaasi ja yrität saada naiselle mahdollisimman nopean ja kivuttoman kuoleman. Hänen huuliltaan pääsee kuitenkin yksi sana ennen kuin hän kaatuu elottomana lattialle. ”Itachi.”

Et ehdi jäädä katselemaan lattialla makaavaa naista, koska sinun on keskityttävä mieheen. Nappaat ketterästi ilmasta hänen heittämänsä kunain ja hetkeäkään epäröimättä vangitset hänet illuusioon.
Ensimmäinen miekka, toinen miekka, kolmas ja neljäs.
Sen pitemmälle et ehdi, ennen kuin kuulet juoksuaskeleet talosta. Vapautat miehen illuusiosta ja sivallat vielä miekalla toisen kurkun auki. Mies lyyhistyy naisen päälle lattialle ja sinä jäät odottamaan.

Ovi aukeaa ja sinä jäät katsomaan tulijaa. Pieni mustahiuksinen poika, joka katsoo kauhistuneena maassa makaavaa pariskuntaa. Onko tuo edes ihme? Hän on monta vuotta sinua nuorempi ja hänen vanhempansa makaavat kuolleina hänen edessään.

Pojan ahdistuksen katsominen ottaa koville. Haluaisit vain laskeutua polvillesi ja pyytää pieni poika luoksesi ja kertoa, että kaikki on hyvin ja, että sinä rakastat häntä. Et kuitenkaan voi tehdä niin. Joten sinä vain seisot paikallasi katsoen poikaa, joka seisoo katse lasittuneena vanhempiinsa.

Poika nostaa vastahakoisesti katseensa lattiasta sinuun. Hänen katseensa on täynnä pelkoa. Pelkoa, johon on sekoittunut suru ja katkeruus. Pojan silmät ovat kosteat, mutta hän ei itke. Onneksi ei. Et luultavasti kykenisi enää pitämään itseäsi rauhallisena, jos hän itkisi.
Pojan pieni ja hauras ääni rikkoo ajatuksesi. Ääni on hento eikä yhtään niin reipas kuin vielä tänä aamuna.
”Isoveli.”