Se oli aivan ihana tunne. Olit täysin painoton, kun tuuli tuiversi hiuksiasi. Suljit silmäsi, ja pyörähdit ympäri, lisäten vauhtia. Sinä lensit. Kerrankin olit vapaa muiden ihmisten katseesta, viimeinkin kukaan ei katsonut sinua inhoten, peläten... Viimein tunsit olevasi vapaa.

Raotit silmiäsi, ja pysäytit lentosi. Leijuit ilmassa, tunsit sen painottomuuden syvällä mahasi pohjalla. Se piti sinua ilmassa, se sai sinut tuntemaan olosi mahtavalta.

Katsoit alaspäin, yön pimeydessä vain muutamat kylän valoista olivat päällä. Taivaalla tanssiva kuunsirppi loi täydellisen luunvalkoista valoa talojen katoille, ja erotat täydellisen vaaleanpunaisia, kukkivia kirsikkapuita puistossa. Pieni tuulenvire heilutteli puiden kauniita lehtiä, ja muutamat irtonaiset lehdet tanssivat täydellisissä spiraaleissa, joihin tuuli määräsi tahdin. Se kaikki tapahtui niin harmonisesti, että millään ei tuntunut olevan väliä. Aina välillä pieni kilahdus, ilmeisesti tuulikellosta, sekoittui tuulen puhallukseen korvissasi. Sinusta tuntui, että tuuli lauloi sinulle tuulikellon kanssa.

Hymyilit onnellisena, sinä kuuluit tänne. Kuuluit taivaalle, vahtimaan rakasta kaupunkiasi. Sinusta ei ehkä koskaan tulisi Hokagea, mutta taivaalta käsin voisit varoittaa kaikkia vaaroista. Ihmiset voisivat viimeinkin pitää sinua jonakin muuna, kuin Kyuubina. Eikö se ollutkin sitä, mitä halusit? Kunnnioitusta, jotakin, mikä saisi sinut tuntemaan olosi muuksikin kuin sonnaksi, jota ihmiset ovat tottuneet katsomaan ylimielisesti ja tallomaan jalkojensa alla? Tuulikellon sävy tuntui vaihtuneen surulllisemmaksi. Se kilahteli harvemmin, ja tuuli lauloi hiljempaa. Katsoit taivaalle, katsoit sen sinisyyttä ja tähtien yksinäistä tuiketta.

"Isä, mitä oikein ajattelit...?" Kuiskatut sanat rikkoivat hiljaisuuden, joka oli ollut niin täydellinen. Sanat rikkoivat harmonian, ne saivat tuulen ulvahtamaan. Se kärsi.

Tuulikello hiljeni, kuulit kuinka se räsähti. Se pirstoutui palasiksi, pystyit kuvittelemaan kuinka sirpaleet putosivat maahan. Tuuli ulvahti uudestaan, korviariipivästi. Yritit kohottaa kätesi suojelemaan korviasi, mutta tuuli ei antanut sinun tehdä niin. Se halusi sinun kuulevan, miten se huutaa tuskaansa ilmaan. Kaikki sinun takiasi.

Katsoit alaspäin, ja näit ihmisiä puiden alla. Ihmiset, jotka kuljettivat erilaisia lyhtyjä, laulaen samaa, hiljaista melodiaa, jota tuuli ja tuulikello esittivät sinulle vähän aikaa sitten. Katsoit erilaisien lyhtyjen loistetta, kaikkia niitä ihmisiä, jotka lauloivat.

Tuuli hiljeni korvissasi, ja kuulit selvemmin melodian. Kuin ihmiset olisivat muuttuneet soittimiksi. He aukoivat suutaan, mutta sanojen sijasta heidän suustaan kuului musiikkia. Tuijotit ihmisiä, etsit katseellasi ihmisiä, joita tunsit. Mutta kaikki olivat outoja sinulle.

Mahanpohjassasi muljahti, ja huomasit putoavasi nopeasti. Syöksyit maata päin, kaikki värit vain epäselvänä suttuna ympärilläsi. Ne kietoutuivat ympärillesi, saivat sinut paniikkiin. Musiikki kuului yhä, mutta nyt siinä oli mahtipointtinen sävelmä. Tuijotit silmät suurina aina vain lähestyvää maata, joka kiskoi sinua puoleensa. Kyyneleet valuivat silmistäsi lentäen taaksesi, muuttuen siellä sinisiksi, loistaviksi perhosiksi. Ne palasivat rinnallesi hehkuen, ottaen sinusta kiinni, pysäyttäen sinut juuri ennen kuin olisit murskaantunut maahan. Laskit vapisevat jalkasi maahan, katsoit ympärilläsi tanssivia kauniita perhosia.

Yritit koskettaa yhtä, mutta kun hipaisit sitä, sormiasi pitkin valuvat kyyneleet kertoivat sen muuttuneen takaisin. Uudet kyyneleet valuivat poskiltasi, kun katsoit perhosten muuttuvan yksi kerrallaan putoaviksi kyyneleiksi. Kyyneleet loistivat vielä, kun ne leijailivat maahan yliluonnollisen hitaasti.

Tunsit hipaisun naamallasi, ja kohotit katseesi. Edessäsi seisoi nainen, jonka ympärillä pyöri vaaleanpunaisia terälehtiä. Katsoit naisen taakse, ja huomasit kaikkien ympärillä pyörivän terälehtiä. Hätkähdit, kun tunsit taas, kuinka nainen pyyhkäisi poskeasi. Katsoit taas häntä, ja näit hänen hymyilevän lempeästi, kuin äiti hymyilee pojalleen. Et sanonut mitään, kun nainen pyyhki kyyneleesi pois, hymyili uudelleen ja kääntyi poispäin tarttuen toisen ojentamaan lyhtyyn. Katsoit molempia, naisen pitkiä hiuksia, jotka loistivat punaisina, siirtäen katseesi blondiin mieheen, jonka siniset silmät loistivat hänen katsoessaan sinuun takaisin. Hän hymyili, ja molemmat vilkuttivat sinulle. Et saanut sanaa suustasi, kun he lähtivät kävelemään käsikynkässä nauraen. Kohotit pikkuisen kättäsi ja käänsit päätäsi heidän suuntaansa. Kyyneleet valuivat taas silmistäsi, kun katsoit heidän peräänsä.

Seisoit paikallasi, katsoen nauravien ihmisten virtaa edessäsi. Jokin kertoi sinulle, että he eivät enää eläneet. Kaikkien ympärillä parveili kirsikkapuiden lehtiä, aivan kuin he olisivat niistä tehtyjä. Kaikkien kädessä loisti jonkinlainen lyhty, joka valaisi heidän täydelliset kasvonsa. Kaikkien kalpeat kasvot hymyilivät, kun he juttelivat joillekkin, joita he olivat ilmeisesti kaivanneet. Toiset painautuivat toiseen ilmeisen rakastuneena, toiset pitivät käsistä kiinni ja muut nauroivat.

Tuuli ulvaisi taas. Maa jalkojesi alla tärähteli, huojuit sen tärähtelyjen mukana. Ihmiset alkoivat hajota, terälehdet hajaantuivat. Ihmiset tavoittelivat toistensa käsiä, yrittivät pysyä yhdessä loppuun asti. Katsoit järkyttyneenä terälehtisadetta, joka pyöri kaikkialla ympärilläsi. Hirveä tuulenpuuska puhalsi ne ohitsesi, melkein kaataen sinutkin. Se yritti saada sinut ilmaan, mutta jonkin puristi lujasti kiinni jaloistasi, pitäen sinut maassa.

Katsoit alaspäin, ja näit saman sinisilmäisen miehen nousevan osittain maasta. Hänen silmänsä loistivat himmeämmin kuin ennen, kun hän kuiskasi:
"Yritä kestää, Naruto..."

Nyökkäsit pikkuisen, ja katsoit, kun hän hajosi sekunnissa terälehtipilveksi, ja tuuli puhalsi sen muiden mukaan. Katsoit vieläkin maahan, etkä tajunnut ihmetellä, mistä mies tiesi nimesi. Hänen sanansa kaikuivat korvissasi, kun maa tärähti taas. Näit varjon lähestyvän sinua, se peitti kuun ja tähdet, koko kylä oli varjossa. Katsoit ylöspäin, ja unohdit hengittää. Katsoit suoraan verenpunaisiin silmiin, jotka tuijottivat takaisin. Hirveä karjaisu halkaisi ilmaa, kun se aukaisi suunsa.

Nyt ymmärsit, miksi olit tuntenut olosi niin kevyeksi. Se oli karannut. Kyuubi ei ollut enää sisälläsi. Yhdeksänhäntäinen kettu laski päänsä tasollesi, katsoi suoraan silmiisi. Tunsit sen mädältä lihalta haisevan, eltaantuneen hengityksen päälläsi, ja sisälläsi nytkähti. Tunsit oksennuksen keräävän voimia sisälläsi, ja yrittävän työntyä ulos. Ilmeisesti kettu huomasi sen, sillä sen naurahdus heilutti hiuksiasi ja sai uuden pahoinvoinnin aallon vellomaan ylitsesi.

Tuijotit vieläkin kettua, käsi suusi edessä. Et tajunnut, mitä tapahtui. Ensin olit seisaallasi, sitten jokin painoi rintaasi, ja lensit voimalla maahan, värit taas sekoittuen ympärillesi suttuna. Pääsi kolahti maahan, ja katsoit sumuisin silmin Kyuubin tassua rintasi päällä. Se hengitti päällesi, katsoen sinua huvittuneena.

"Tätähän sinä halusit, jinchuuriki, vai mitä? Halusit olla normaali kyläläinen, ja nyt olet. Ja nyt minä olen vapaa!" Se nauroi, ja sen hännät huitoivat ympäriinsä. Katsoit kauhistuneena, miten sen hännät sytyttivät kaiken palamaan. Et pystynyt tekemään mitään muuta kuin katsomaan palavia puita, palavia taloja, kylää joka paloi. Et halunnut tätä, halusit vain olla vapaa niistä katseista -  et halunnut tuhota koko kylää.

Rimpuilit hullusti nauravan Kyuubin otteessa, muttet pystynyt tekemään mitään.
"Lopeta!" Huusit, mutta siitä ei ollut mitään apua. Kyuubi ei totellut sinua. Se nauroi yrityksillesi päästä irti, mutta sitten se hiljeni.

Huomasit taas muutaman terälehden, jotka muodostuivat taas ihmisiksi. Sinisilmäinen mies seisoi ihmisten edessä, vierellään pitkähiuksinen nainen. Heidän takanaan oli miljoonittain ihmisiä. Mutta tällä kertaa kukaan ei hymyillyt. Kukaan ei kantanut lyhtyjä. Kukaan ei ollut kalpea ja kaunis. Kaikki olivat pahasti vahingoittuneita, palaneita, verisiä. Joillakin oli päällään ninjojen vaatteet, muutamalla siviilin vaatteet. Vain mies ja nainen tuijottivat suoraan kylmästi Kyuubiin, muut tuijottivat naama varjossa maahan.

Katsoit näkyä. Kuolleiden terälehtien armeija.

Kyuubi nauroi.
"Tapoin teidät kerran, ja nyt tulette eteeni odottaen, että voin tappaa teidät uudelleen? Mikä yllätys." Sen ääni jyrisi kylän raunioilla, jotka paloivat. Kaikki ihmiset kohottivat nyt katseensa, ja aukaisivat suunsa. Kuin yhdestä suusta he mutisivat melodiaa matalassa rytmissä, muutamat äänet normaalisti. Matala mutina säesti huumaavasti muuten kirkkaita ääniä.

"Me emme kuole enää. Me olemme ne, jotka kuolivat tämän kylän vuoksi jo kerran." Kirkas ääni sanoi, ja kuuntelit sitä huumaantuneena. Tassu nousi päältäsi, ja Kyuubi astui pois kuun ja tähtien tiellä. Punainen valo valtasi koko kylän. Tuntui, kuin kylä uisi veressä.

Nousit kyynärpäittesi varaan, ja katsoit taaksepäin. Kaikki oli kadonnut. Ainut merkki äskeisistä tapahtumista oli punainen valo, ja muutama tuulessa heiluva vaaleanpunainen terälehti. Et pystynyt nousemaan ylös, tunsit olosi niin painavaksi. Katsoit sen sijaan taivaalle, jossa kuunsirppi loisti punaisena. Olit näkeväsi siitä putoilevaa verta, kun punaisena loistava vesipisara putosi viereesi. Katsoit putoilevaa vettä, ja rämähdit selällesi maahan. Suljit silmäsi, ja hengitit syvään. Kuuntelit sateen hiljaista nakutusta, ja annoit sen pisaroiden valua kasvoillasi.

Kohta olit täydellisen rauhallinen, ja nukahdit unohtaen itsesi vaalenpunaisten puiden viereen.

Kaikki valaistui pikkuhiljaa, ja raotit silmiäsi. Valo häikäisi sinua, mutta annoit sen olla. Heilautit jalkasi sängyltä, ja nousit väsyneenä pystyyn. Tunsit olosi taas raskaaksi, varsinkin unenpöperöisen pääsi. Käänsit hiljaa päätäsi ikkunaan, jota peittävät likaiset verhot. Tartuit niiden reunaan, ja raotit niitä.

Katsoit edessäsi paistavaa näkymää. Vaalenpunaiset puut heiluivat tuulessa, ja ihmiset nauroivat niiden alla. Huokaisit, ja olit jo sulkemassa verhot, kun huomasit maassa lojuvan tuulikellon. Sen sinisestä, koristeellisesta kyljestä oli lohjennut palanen, joka lojui sen vieressä. Kaikki muistutti sinua unestasi.

Suljit silmäsi, vetäisit syvään henkeä, ja aukaisit ikkunan. Tartuit tuulikelloon, ja ripustit sen ikkunaasi, katsoen sen hiljaista keinumista rauhoittuneena. Tuijotit sitä aikasi, mutta se ei soinut enää. Jokin siinä oli rikki. Huokaisit ja lähdit kävelemään pois. Et halunnut muistaa unta enää.

Kling...

Käänsit päätäsi, ja näit vaaleanpunaisen terälehden ikkunalaudalla kellon alapuolella.

Naurahdit, ja käännyit viimeisen kerran pois.