Taas vähän kesti tämän kanssa, anteeksi! Puursin eilen illalla kuusi sivua lisää, jotta sain tämän valmiiksi (eli wordissa kaikenkaikkiaan 12 sivua)

Toivottavasti tämä on nautittava lukuelämys :)

------------


Raivoterapian tarpeessa (Osa 2)


RÄPS

Hidan liikahti harkitun hitaasti. Hän näki juuri parhaillaan sielunsa silmin, kuinka Kakuzu oli vajonnut polvilleen hänen eteensä. Tämä katsoi häntä säälittävästi kasvoillaan pikkulapsen särkynyt ilme, sellainen ilme, että tähän oli juuri sattunut ja pahasti.

Ja näinhän se olikin! Hän, Hidan, oli peitonnut itseään täynnä olevan terapeutin ja pakottanut tämän anelemaan armoa, jota tämä ei kuitenkaan tulisi häneltä saamaan.

RÄPS

RÄPS

Itserakas ja mielipuolinen hymy kasvoillaan Hidan kohotti jälleen rakkaan aseensa, joka ei koskaan ollut pettänyt häntä. Olihan ase sentään lahja Jashin-samalta.

Hänen Jumalaltaan.

Hidan ei tiennyt kenenkään muun itsensä lisäksi palvovan Jashinia, muttei se häntä haitannut. Oli riemastuttavaa olla ainutlaatuinen, omistaa täysin oma jumala, joka nautti muiden kärsimyksistä, kuten hän itsekin.

Jumalansa siunaus yllään, Hidan iski suuren, terävän viikatteensa syvälle Kakuzun vatsaan. Veri sinkosi eri ilmansuuntiin iskun osuessa ja hänen kiskaistessa terän melkein heti irti. Ja voi, kuinka vertahyytävän tuskanhuudon hän kuulikaan!

RÄPS

Hidan repesi mielipuoliseen nauruun. Hän oli kerrassaan voittamaton! Kesken voitonhuumansa, Hidan kuitenkin alkoi kuulla eriskummallista ääntä. Hämmentyneenä hän katseli ympärilleen etsien häiriötekijää. Vimmastuneena hän mulkaisi maassa makaavaa, nytkähtelevää hahmoa. Ääni ei kuitenkaan tullut sieltä.

RÄPS

RÄPS

Ääni kuului yhä selvemmin ja voimakkaammin. Kakuzu hänen jalkojensa juuressa alkoi hämärtyä, samoin kuin kaikki muukin. Värit sekoittuivat kieppuvaksi pyörteeksi ja se nielaisi hänet mukanaan. Kauhistuneena hän sulki silmänsä.

Avattuaan uudelleen silmänsä, ympärillä oli pelkkää pimeyttä. Mutta ärsyttävä naksuminen kuului edelleen. Hyvin ärtyneenä ja väsyneenä Hidan lopulta pääsi täysin irti unimaailmastaan ja aukaisi siristellen silmänsä.

RÄPS

Violetit silmät räpsyivät kirkkaassa valossa tiuhaan yrittäen havainnollistaa ympäristön. Jokin iso, tumma möhkäle väreili epäselvänä hänen yläpuolellaan pitäen tuota kummallista ääntä. Hidan räpsytteli vielä hetken tiuhaan tahtiin silmiään, kunnes maailma alkoi terävöityä. Se mitä hän viimein näki, ei miellyttänyt häntä millään muotoa.

“EI VITTU, PERKELE, SAATANA! MITÄ OIKEIN LUULET TEKEVÄSI!?”

Kakuzu seisoi viheliäinen hymy huulillaan hänen yläpuolellaan kamera kädessään.

“Äläpäs kiroile siinä. Minä vain teen työtäni, selvitän kuinka pahasti sinä oikein olet apuni tarpeessa. Moisen reaktion jälkeen totean, että tarvitset aika lailla elämänopastusta. Sinä raukka olet pahasti raiteiltasi”, mies vastasi vihreät silmät tuikkien ilkeästi ja näpäten jälleen muutaman uuden kuvan.

“Anna tänne se kamera! Sinä vanha pervo et minusta taltioi mitään puolialastonkuvia salaisiin arkistoihisi!” Hidan raivosi hypäten miehen kimppuun aikeinaan anastaa kamera itselleen.

“Pervo, minäkö? No, ihan miten vain, en kiellä ettetkö olisi hyvännäköinen pelkissä yöhousuissasi, mutta tämä on pelkkää bisnestä.”

“Bisnestä? Minun tiirailuniko!? Jukoliste tänne se kamera!”

Vaikka Hidan kuinka yritti, hän ei saanut kameraa. Joko Kakuzu piteli sitä päänsä yläpuolella, ettei hän edes hyppimällä yltänyt siihen tai väisteli muuten vain taidokkaasti hänen kätensä.

“No niin, jospa nyt rauhoittuisit ja painuisit tekemään meille aamupalaa”, Kakuzu ehdotti kyllästyttyään viisi minuuttia kestäneeseen painimiseen.

“Luuletko tosiaan, että mä sulle rupean kokkaamaan? Ei tule kuuloonkaan!”

Hidan painui kuitenkin keittiöön, tosin hartiat täristen raivosta. Hän ei voinut sietää tuota miestä! Tämä oli kerta kaikkiaan vastenmielinen, hullu, psykopaatti! Mikä terapeutti muka näpsi valokuvia nukkuvista potilaistaan? Ei ainakaan mikään ammattitaitoinen terapeutti. Tämän täytyi olla pervo, ja pahanlaatuinen sellainen. Ja hän oli nukkunut miehen vieressä!

Hidan pamautti paistinpannun levylle ja yritti tiirailla makuuhuoneeseensa päin. Hän tahtoi nähdä minne Kakuzu oikein laittaisi kameransa. Hän aikoi varastaa sen ja deletoida kuvat mahdollisimman nopeasti.

Hidan näki kuitenkin aivan jotain muuta, kuin oli odottanut näkevänsä. Kakuzu seisoi sivuttain häneen päin ja veti juuri lihaksikkaan ylävartalonsa peitoksi kauluspaitaa. Hidan joutui riistää katseensa takaisin pannuunsa, hän ei todellakaan halunnut vahdata miestä yhtään enempää kuin oli tarpeen.

Hän rikkoi muutaman kananmunan kuumalle pannulle ja jätti ne hetkeksi paistumaan itsekseen. Sillä välin hän kokosi pieneen pöytäänsä aamupalatarvikkeet ja astiat, ennen kuin kävi kääntämässä munakkaan ympäri.

Ruokaa laittaessaan hän oli tyyntynyt jonkin verran. Hänestä oli ihan mukavaa tehdä ruokaa, vaikkei hän siinä mikään mestari ollutkaan. Nopeasti valmistuvat ruuat kuitenkin olivat helppoja ja niiden onnistuminen sai hänet aina hyvälle tuulelle.

Hidan asetteli munakkaat lautaselleen ja kääntyi koluamaan kaapeistaan vielä varmuuden vuoksi suolaa. Kääntyessään ympäri, hän näki Kakuzun istuvan hänen paikallaan. Ja mikä pahinta, tämä oli lätkäissyt puolet hänen munakkaastaan voitelemansa voileivän päälle.

“HEI! Se oli minun paikkani ja minun munakkaani!” Hidan ärjäisi uskomatta silmiään.

“Kiitos vain munakkaasta, voit toki tehdä itsellesikin”, Kakuzu virkkoi haukaten palan voileivästä. “Mmm, oikein hyvää.”

Hidan tärisi kauttaaltaan. Miksi Kakuzu käyttäytyi noin hävyttömästi häntä kohtaan!? Kakuzu oli kuitenkin tunkeutunut hänen taloonsa ilman lupaa ja nyt tämä saapasteli kuin mikäkin suuri herra hänen talossaan. Mies oli röyhkeyden huipentuma.

“Voi nyt saatana! Tänne se leipä ja painu ulos MINUN talostani! Kuulitko, minun talostani! Vaikka oletkin terapeutti, se ei tarkoita, että voit kävellä omassa talossani minun ylitseni!” Hidan karjui päin miehen naamaa.

“Voi pientä Hidan-raasua. Montako kertaa sinulle täytyy huomauttaa tuosta alituisesta kiroilusta ja huutamisesta? Nätistikin katsos voi pyytää, se tuottaa usein parempaa tulosta. Ja mitä tähän sinun taloosi tulee, mahdat tarkoittaa sinun kämppääsi, joka oikeasti kuuluu sinun vuokranantajallesi. Enkä minä ole minnekään menossa, olen täällä auttamassa sinua niin kauan kuin katson tarpeelliseksi, tuomarin päätöshän se oli“, Kakuzu selitti hitaasti ja ärsyttävän rauhallisesti.

“Vihaan sinua, molopää!” Hidan tiuskaisi nakaten miestä lähimmällä leipäpussilla päähän, ennen kuin hän kääntyi rikkomaan uusia kananmunia.

Kaikki oli ollut niin perkeleen hyvin ennen sitä lentokoneessa tapahtunutta välikohtausta. Hänen elämänsä oli ollut täydellistä. Ajanviettoa Konanin kanssa, yhteisiä hetkiä siellä ja täällä ja kun oli huono päivä, aina oli joku, jolle aukoa päätään. Mutta nyt… hän ei saanut hetkeäkään omaa rauhaa eikä tilaa ympärilleen. Kakuzu oli eilen sanonut seuraavansa häntä minne hän ikinä menisikään, joten hän ei voisi olla edes Konanin kanssa, hän ei voisi olla missään! Hänen päänsä sisällä oli alinomaa tikittävä aikapommi, joka vain odotti räjähtämistä. Kakuzun läsnäolo ja tämän käytös häntä kohtaan olivat aiheuttaneet tämän ylimääräisen rasitteen hänelle.

Kuinka kauan hänen oikein pitäisi kestää mokomaa hullua?

Hidan käänsi jälleen munakastaan samalla silitellen kaulassaan roikkuvaa Jashin-saman korua. Hänen ainut lohtunsa tällä hetkellä taisi olla Jashin-sama. Hän ei tiennyt, oliko tätä edes olemassa. Hän ei koskaan ollut pystynyt uskomaan mihinkään jumalaan, eivät ne olleet ikinä tehneet mitään hänen hyväkseen, eikä niillä ollut samoja mieltymyksiä kuin hänellä. Joten miten hän mihinkään voisi uskoa?

Kerran hän kuitenkin oli unessaan nähnyt epäselvän hahmon, joka oli tullut hänen luokseen. Se oli ollut ihmeellinen, ja käsittämättömän voimakas aura pyörteili sen ympärillä. Sillä oli ollut miellyttävä ääni, hän ei vain muistanut oliko se ollut miehen vai naisen ääni. Tämä olento oli esitellyt itsensä Jashiniksi ja näyttänyt hänelle kuvajaisen hänen kaulassaan roikkuvasta korusta ja hänen yhdellä seinällään riippuvasta viikatteesta, jotka olivat häntä seuraavien tunnusmerkkejä. Viikate tosin oli jäänyt pelkäksi seinäkoristeeksi, eihän noin vaarallista asetta voinut missään kantaa.

Hän oli teetättänyt viikatteen ja korun itselleen, vaikka hänen näkemänsä hahmo ja kaikki sen kertoma olikin mitä todennäköisimmin ollut pelkkää unta ja harhakuvitelmaa. Häntä kuitenkin lohdutti ajatus siitä, ettei hän olisi täysin yksin, hänelläkin oli joku korkeampi taho johon uskoa! Hän olisi ainutlaatuinen, eihän muita seuraajia voinut olla, unihan oli ollut hänen.

Hidan istahti Kakuzua vastapäätä käyden viimeinkin ateriansa kimppuun. He istuivat hiljaa varttitunnin verran, ennen kuin Kakuzu viritteli uutta keskustelua.

“Mistä sinä uneksit nukkuessasi? Näytit varsin suloiselta, kunnes kasvoillesi levisi tyytyväinen virne.”

“Mitä se sulle kuuluu?” Hidan mumisi voipuneena.

“Olen vain utelias. Haluan myös päästä vähän ajatuksenjuoksuusi mukaan, jotta voin auttaa sinua”, Kakuzu totesi hörpäten kahvia.

“Heh, jos välttämättä tahdot tietää, kuvittelin survaisevani tuolla olohuoneen seinällä riippuvalla viikatteellani mahasi auki”, Hidan totesi kepeään sävyyn seuraten tarkasti Kakuzun ilmeitä. “Helpottiko?”

“Hmm… taidat todella vihata minua”, mies totesi oltuaan hetken hiljaa.

“Ihanko tosi? Mistähän mahtaisi johtua?” Hidan kysyi sarkastiseen sävyyn.

Kaksikon ylle lankesi jälleen hiljaisuus. Hidan oli oikeastaan tyytyväinen, hän ei halunnut kuunnella Kakuzun ääntä kaiken aikaa. Juotuaan kahvinsa, Kakuzu nousi pöydästä kadoten hetkeksi makuuhuoneeseensa. Mies kuitenkin palasi melkein heti takaisin kädessään papereita.

“Tässä on ihan viralliset paperit ja luvat ammattini harjoittamiseen. Olisin näyttänyt ne jo eilen, mutta olit niin väsynyt ja kärttyinen, etten viitsinyt. Jäin odottamaan rauhallisempaa hetkeä”, mies sanoi luoden vihreiden silmiensä katseen hivenen yllättyneisiin silmiin alapuolellaan.

Hidan otti paperit vastaan ja tutki niitä tarkkaan. Paperit vaikuttivat aidoilta. Niissä oli asiallista tekstiä, leimoja eri tahoilta ja allekirjoitukset. Papereissa luki jopa virallinen nimike miehen ammatille; Terapeutti, erikoistuminen; vihanhallintakurssi.

“Okei, uskotaan, et ole huijari. Se ei kuitenkaan tarkoita, että pitäisin sinun tavoistasi hoitaa asioita”, Hidan muistutti ojentaessaan paperit takaisin.

“Myönnettäköön, että minulla on omalaatuisia tapoja hoitaa potilaitani. Sinun ei tarvitse ymmärtää eikä hyväksyä niitä moraalisesti oikeiksi, kunhan vain teet niin kuin minä sanon. Kaikki potilaani ovat tähän mennessä läpäisseet vihanhallintakurssini.”

‘…”Kunhan vain teet niin kuin minä sanon“, ihan pirun helppoa!’ Hidan matki mielessään äsken kuulemaansa.

“Miten niin minun ei tarvitse ymmärtää toimintatapojasi? Sinunhan juuri kuuluisi selittää ne. Ja miksi tätä terapiaa ei hoideta kuten yleensä? Siis silla lailla, että minä tulen toimistoosi jauhamaan paskaa ja sinä kysyt typeriä kysymyksiä saadaksesi jonkinlaisen kuvan minusta.”

“Siksi, että minun toimintatapoihini kuuluu se, että tarkkailen potilasta läheltä kaiken aikaa. Näin saan persoonallisuudestasi ja käytöksestäsi varmasti oikean kuvan. Arvaa vain, kuinka vaikeaa terapeutin on tunnin istunnossa tutustua potilaaseensa, vaikka kertoja olisikin useampi viikossa? Ja sitä paitsi tunnin verran on helppo olla, niin kuin edistystä olisi tapahtunut. Mutta jokapäiväisissä tilanteissa et voi koko ajan olla joku muu, sinun on pakko olla oma itsesi”, Kakuzu selitti kärsivällisesti.

“Ahaa… selvä.”

Kakuzun puheissa oli Hidanin harmiksi järkeviä selityksiä, jotka eivät kuitenkaan täysin kattaneet tämän käytöstä häntä kohtaan. Selitykset eivät myöskään muuttaneet miksikään sitä tosiasiaa, että hän halusi edelleen hakea aseensa ja satuttaa miestä. Kunpa hän ei olisi ollut eilen niin hämillään miehen tulosta ja käytöksestä, hänhän olisi voinut pakottaa Kakuzun aseellaan ulos asunnostaan! Hetken nautittuaan mielikuvastaan, Hidan kuitenkin tajusi, että hän olisi niin tehtyään voinut joutua uudelleen oikeuden eteen. Olisi parempi antaa aseen vain pölyttyä seinällä.

“Miksi sä sitten koko ajan ärsytät mua, jos kerta yrität saada vihani hallintaan?”

“Täytyyhän minun ensin selvittää, kuinka pahasti vihasi on juurtunut sinuun ja jokapäiväisiin kanssakäymisiisi ihmisten kanssa, sekä miten reagoit erilaisiin tilanteisiin. Ja tietenkin on joskus ihan vain hauska olla ‘kusipää’, niin kuin moni varmaan asian luokittelisi. Mutta ei asiasta sen enempää, jos kerron sinulle kaikki aikeeni, hoidostani ei ole mitään hyötyä”, Kakuzu vastasi tiukalla äänensävyllä, joka merkitsi selvästi, että asia on loppuun käsitelty.

Hidanin katse lipui sattumalta kellon ohi ja hän jäykistyi. Hänen katseensa liikkui nopeasti takaisin kelloon.

“Voi ei! Minä myöhästyn töistä!”

Hidan ampaisi ylös tuolistaan suuntana makuuhuoneensa. Vikkelästi Hidan kaivoi vaatekaapistaan eilen myttyyn nakkaamansa työpuvun ja puki sen ylleen. Hän loi vielä pikaisen vilauksen peiliin: hiukset olivat aivan pystyssä ja pörröiset, ja takin puku ja housut vähän rypyillä.

Hidan kampasi nopeasti hiuksensa taaksepäin ja suki hiuksiaan vahan kanssa oikeaan asentoon. Ajan kanssa hänestä olisi saanut moitteettoman näköisen, mutta nyt ei ollut enempää aikaa tuhlattavana. Violettisilmäinen mies kahmaisi mukaansa vielä mustan salkkunsa ja oli rynnistämässä ulos asunnosta, ennen kuin möreä ääni tavoitti hänet.

“Meinasitko lähteä ilman minua?”

Hidan loi ärtyneen katseensa Kakuzuun, joka solmi parasta aikaa kravattia kaulaansa. Penteleen etana.

“Vauhtia sitten! En halua olla pahasti myöhässä”, Hidan tiuskaisi jääden hermostuneesti eteiseen odottamaan.

Hänen onnekseen Kakuzulla ei mennyt kauan, koska tämä oli niin sanotusti ‘esipukeutunut’ jo ennen aamupalaa. Kakuzu kuitenkin viime hetkellä katosi takaisin Hidanin makuuhuoneeseen. Hidan kuuli tämän penkovan hänen kaappejaan, mikä ärsytti häntä entisestään. Hän oli kuitenkin niin paniikissa siitä, että myöhästyisi, ettei hän jaksanut väittää vastaan. Pian mies jo palasikin mustan kravatin kanssa ja asteli Hidanin eteen.

“Meinasitko lähteä töihin ilman kravattia? Olet jo valmiiksi tuulen tuivertaman näköinen, joten kravatin puuttuminen ei tule kyseeseenkään.”

“Äh, minä vihaan kravatteja! No, olkoon, anna tänne se!”

Hidan kaappasi kravatin ja nakkasi sen niskansa ympäri ruveten solmimaan sitä. Hän oli kuitenkin jo niin hermona, ettei siitä mitään tullut. Kravatti luiskahti aina hänen otteestaan, kun hän oli saamassa solmun aikaiseksi. Juuri kun hän oli aikeissa paiskata kyseisen rimpulan lattialle ja lähteä ilman sitä, tummat, arpiset kädet tarttuivat hänen omiinsa.

“Mitä sinä… hä?”

Tilanne oli albiinon mielestä hyvin kiusallinen. Äsken heidän kahden välillä oli ollut muutama metri väliä ja nyt he olivat aivan kasvotusten. Hidan ei muistanut, milloin viimeksi hän oli ollut näin lähellä jotakuta toista, jollei Konania laskettu. Jo pelkästään kyseisen naisen läheisyydessä oli joskus hyvin vaikea olla, ja nyt hän oli näin lähellä toista tuntematonta miestä.

Kakuzun kädet väänsivät hellästi Hidanin sormet irti kravatista. Näppärästi Kakuzu solmi kravatin, kiristi sitä ja asetteli sen siististi paikoilleen. Kohottaessaan katseensa tummaihoinen mies hätkähti lähes olemattomasti. Hidan oli kääntänyt katseensa poispäin hänestä ja tämän kasvoilla kareili hämmennys ja ahdistus. Terapeuttina varsinkin jälkimmäinen reaktio kiinnosti Kakuzua kovasti. Hän oli ilman salakavalia suunnitelmiaan tuonut jotain pinnalle Hidanissa, jotain mikä hänen täytyisi selvittää ja sitten keskustella asiasta miehen kanssa.

“Noin, eiköhän mennä ettei myöhästytä liikaa, minä ajan”, Kakuzu tokaisi herättäen Hidanin toimintaan.

Istuessaan autossa, Hidan ei voinut olla vilkuilematta salaa Kakuzun sivuprofiilia. Vaikka häntä olikin tavattoman paljon ahdistanut miehen äskeinen läheisyys eteisessä, se oli silti samaan aikaan ollut jotenkin… jännittävä. Oli hyvin vaikea löytää oikeita sanoja kuvaamaan sitä merkillistä pientä tunnetta mahanpohjassa. Albiino pudisti hiljaa päätään ja päätti olla vaivaamatta moisella mieltään.

Viimeinkin auto kaarsi korkean rakennuksen eteen. Hidan kutsui rakennusta mielellään pieneksi pilvenpiirtäjäksi, se kuvasti sitä oikein hyvin. Rakennus ei ollut alueen suurimpia, mutta se kohosi silti satoine lasi-ikkunoineen korkeuksiin ja teki sen juurella seisovista ihmisistä pienen muurahaisen kokoisia.

Miehet ryntäsivät salkut käsissään ulko-oville ja änkesivät itsensä sisään hiljakseen pyörivistä lasiovista. Hidan ei jäänyt katselemaan tuttua ylellistä ympäristöä -joka kuvasti vastaanottotiskiltään ja sisustukseltaan hotellia, joka oli tungettu täyteen toimisto- ja neuvotteluhuoneita- sen kummemmin vaan änkesi Kakuzu perässään hissiin ja painoi nappulasta numeroa 15.

Albiino naputti jalkaansa hissin lattiaa vasten toivoen, että johtaja ei olisi huomannut hänen myöhästyneen. Jos onni olisi kerrankin hänelle suosiollinen, hän voisi hiipiä kenenkään välittämättä omalle työpisteelleen.

Tuskastuttavan hitaasti hissi tavoitti 15:sta kerroksen. Toisilleen sanaakaan sanomatta miehet astuivat hissistä Hidan edellä kävellen. He kävelivät käytävää eteenpäin, jota reunusti molemmin puolin melko isohkoja työpisteitä, jotka oli erotettu toisistaan lasilevyillä. Puolivälissä käytävää loisti hänen paikkansa. Hidan ei kuitenkaan ehtinyt edes istahtaa tuolilleen, kun kuuli vierestään hyvin tutun äänen.

“Johtaja on kaipaillut sinua.”

Huokaisten raskaasti Hidan käänsi katseensa vierustoveriinsa. Viereisellä paikalla istui oranssihiuksinen mies, jolla oli kasvoissaan monta lävistystä. Miehen raudanharmaat silmät, joita kiersi oudohkot rinkulat, olivat iskostuneet hänen violetteihin silmiinsä.

“Hitto… taitaa olla paras käydä ilmoittautumassa”, Hidan vastasi manaten samalla niin hiljaa, että vain Kakuzu kuuli.

Miehet suuntasivat kulkunsa portaisiin, sillä johtajan huone oli vain yhtä kerrosta ylempänä. Aivan liian pian he seisoivat oven takana silmäillen kultaista laattaa, johon oli kaiverrettu tyylikkäästi Johtaja.

Hidan koputti muutaman kerran ja kuultuaan kehotuksen astua sisään, Hidan työnsi oven irvistäen auki.

Huoneessa suuren punaruskean pöydän takana istui harmaahiuksinen mies kirjoittamassa jotakin tietokoneellaan. Miehen hiukset olivat pystyyn kammatut, mutta varsin tyylikkäästi asetellut. Miehen kohottaessa katseensa tulijoihin, tämän eriparisilmät saivat Kakuzun huomion. Toinen silmä oli tyynen musta kun taas toinen loisti punaisena.

“Aa, sinähän se oletkin Hidan… viimeinkin.”

Hidan nosti varovaisesti katseensa pomoonsa, jonka kulmien väliin oli ilmestynyt pienen pieni ryppy, jota ei voisi huomata sellainen, joka ei osaisi etsiä nimenomaan sitä.

“Anteeksi, että olen myöhässä. Minä nukuin… pommiin…”

“Voi Hidan… tuo ei enää oikein kelpaa selitykseksi, käytät sitä niin usein”, harmaahiuksinen vastasi rauhallisesti. Vaikka ääni pysyi näennäisen rauhallisena ja vakaana, siitä kuulsi paheksunta.

“Tuota… Kakashi, kun minulle sattui jotain eilen ja sekoitti minun rytmini täydellisesti… tavallaan unohdin hetkeksi kokonaan, että minun pitäisi tulla tänään töihin…”, Hidan yritti urhoollisesti.

“Ohhoh, saatiin jopa uusi mielenkiintoinen selitys sinulta, täytyypä lisätä se listan perään”, Kakashi totesi luoden vielä yhden katseen mieheen, ennen kuin käänsi silmiensä katseen takaisin tietokoneen ruutuun kirjoittaakseen viestinsä loppuun.

Viimeisin katse, jonka Hidan oli pomoltaan saanut, oli ollut murskaava. Kakashi vaikutti aina rauhalliselta ja näytti ystävälliseltä moittiessaan, mutta tämän kuoren alla oli kaikkea muuta, ja Hidan oli oppinut näkemään sen alle. Kakashi nimittäin oli hänelle vihainen, hän oli usein myöhässä, myönnettäköön. Mutta miksei Kakashi voinut huutaa hänelle päin naamaa ja haukkua hänet maan rakoon? Oli sata kertaa pelottavampaa katsella tämän rauhallista olemusta ja leimuavia silmiä sekä arvailla, mitä kaikkea tämä todella hänelle haluaisi sanoa. Albiinosta tuntui, että Kakashi tiesi, kuinka paljon hän kammoksui tämän toimintatapoja ja siksi tämä käytti niitä tehokkaasti hyväkseen.

Tuollaisia ihmisiä kuin Kakashi, Hidan ihan oikeasti pelkäsi. Kakashi oli niitä ihmisiä, joista ei saanut otetta, ei voinut nähdä mitä tämä päänsä sisällä ajatteli. Helvetti, miksei kaikki ihmiset voineet olla samanlaisia räyhääjiä, kuin hän itse?

Kakuzu tarkkaili hivenen huolestuneena Hidanin reaktioita. Hän oli työssään oppinut lukemaan ihmisten eleitä, eikä hänen näkemänsä ilahduttanut häntä. Kakashi oli ilmiselvästi ajanut Hidanin tossunsa alle. Se, mikä häntä eniten huoletti, olivat ahdistus ja pelko, jota violettisilmäinen mies selvästi tunsi. Hänen olisi ehdottomasti tongittava Hidanin asioita uutterasti, jotta hän oppisi ymmärtämään tätä ja auttamaan miestä.

“Itse asiassa Hidanin selitys pitää paikkansa ja minä olen vastuussa hänen myöhästymisestään”, Kakuzu avasi suunsa pelastaakseen suojattinsa.

Kakashi kohotti katseensa hämillään huomaten vasta nyt, että oven luomassa varjossa seisoi joku muukin, hänelle täysin tuntematon mies.

“Ja kukahan sinä mahdat olla?”

“Kakuzu, olen Hidanin terapeutti.”

Hidan toivoi, ettei Kakuzu olisi sanonut sitä, hän ei olisi halunnut pomonsa tietävän, että hänelle oli määrätty terapeutti.

“Ahaa, vai että terapeutti…. no, johan se oli aikakin. Hidan on aina ollut harmillisen epätasapainoinen”, Kakashi napautti luoden Hidanin mielestä ilkeä katseen häneen.

“Minun tuloni myöhään eilen illalla todellakin sai Hidanin unohtamaan, että hänen pitäisi tänään töihin, joten vika on yksin minun”, Kakuzu jatkoi rauhallisesti, joskin huomattavasti kylmempään sävyyn kuin äsken.

“Eihän se siis ollut sinun vikasi, Hidanin vajavaisesta muististahan tässä on kyse”, Kakashi ilmoitti teräksiseen sävyyn. “Hidan, jos myöhästyt vielä kerran tällä viikolla, vähennän palkkaasi. Ja nyt, ole hyvä ja anna minulle työrauha ja painu töihin.”

Hidan sävähti pomonsa kylmää äänensävyä ja loi alakuloisen katseensa lattiaan tarttuessaan ovenkahvaan. Juuri ennen kuin ovi sulkeutui, Kakashi puhkesi vielä puhumaan.

“Ai niin, otahan tuo paperipinkka pöydältäni, jäät tänään ylitöihin tekemään nuo.”

Mitään sanomatta Hidan palasi huoneeseen, kaappasi suuren paperipinkan kainaloonsa ja poistui huoneesta käytävällä odottavan Kakuzun luokse. Hiljaisina he lähtivät takaisin alempaan kerrokseen.

Kävellessään Kakuzu puristi molemmat nyrkkinsä tiukasti yhteen. Hän oli vain vaivoin estänyt itseään vetämästä Kakashia turpaan. Kaikki oli näyttänyt niin hienolta ja täydelliseltä koko matkan aulasta tänne yläkerroksiin. Paikat olivat kiiltäviä, tahrattomia eikä lattioilla karehtinut ainuttakaan villakoiraa. Mutta tietenkin tämän paikan johto oli läpimätä. Kakuzu oli sataprosenttisen varma, että osa Hidanin ongelmista johtui tästä paikasta, tai ainakin tämän pomosta.

“No, oliko paha tuomio?” Pein kysyi Hidanin istuessa työpisteelleen.

“Sitä tavallista, ylitöitä”, mies vastasi paukauttaen pinon papereita ennestäänkin täydelle pöydälleen.

“Harmi. Ehdotin nimittäin Konanille, että menisimme tänään elokuviin. Ilmeisesti sinä et pääse.”

“En”, Hidan vastasi perinpohjin allapäin.

Olisi ollut ihanaa viettää aikaa Konanin ja Peinin kanssa, joka oli yksi hänen parhaimmista ystävistään. Mutta ehei, hän jäisi tekemään pomonsa työt, joita tämä ei itse jaksanut tehdä!

Kakuzu seurasi hiljaa koko loppupäivän Hidanin tekemisiä. Hänen kävi sääliksi miestä, koska tämä joutui jäämään ylitöihin, mutta hän ei sanonut mitään. Hän tiesi Hidanin vain kimpaantuvan. Hidan oli aamuisen välikohtauksen jälkeen kiinnittänyt vain kerran huomionsa Kakuzuun Peinin kysyessä kuka tämä oli ja mitä tämä täällä teki. Kakuzulle tämä järjestely sopi erinomaisesti, hän ei halunnut häiritä Hidanin työskentelyä ja samalla hänen oli helpompi tarkkailla Hidanin käyttäytymistä tämän unohdettua hänen läsnäolonsa.

Kakuzu havaitsi pian, että Hidanin työhön kuului pääasiassa uusien tuotteiden suunnittelu ja puhelimeen vastaaminen. Hän ei voinut olla hymyilemättä maskinsa takana. Kakuzu ei muistanut koskaan tavanneensa yhtä temperamenttista ihmistä kuin Hidan. Albiinosta näki selvästi, että tämä joutui kamppailemaan itsensä kanssa, jotta ei tulisi loukanneeksi millään tavoin asiakkaita, joiden kanssa puhui. Asiakaspalvelu ei millään muotoa tainnut olla miehelle sopiva ammatti, mistä oletettavasti johtui myös, ettei tämän kalenteriin ollut juurikaan merkitty asiakastapaamisia. Peinillä taas kalenteri näytti olevan puolet täydempi kuin Hidanilla näiden tapaamisten johdosta. Kakuzu ei voinut kuitenkaan väittää, etteikö Hidan olisi ollut hyvä suunnittelemaan. Tällä vaikutti olevan paljon hyviä ideoita, joista osaa tämä parasta aikaa toteutti tietokoneellaan.Vielä käyttöön ottamattomat ideat oli luonnosteltu papereille, joita lojuikin aimo annos pitkin tämän sotkuista pöytää.  

Päivä piteni iltaa kohti. Viiden kieppeillä häipyivät viimeisetkin työntekijät heidän osastoltaan. Hidan ja Kakuzu jäivät sinne kahden kesken.

Manaten raskaasti Hidan viimein kävi pomonsa papereiden kimppuun. Ihan kuin omissa töissä ei olisi jo tarpeeksi!

Aika mateli hitaasti. Varttitunti… puolituntia… tunti… puolitoista tuntia ja paperipinkka oli vähentynyt vasta puolella. Kello oli jo puoli seitsemän, viimeisimmätkin ahertajat talossa lähtivät jo yleensä kuuden aikoihin.

“Hidan, lähdetään jo, että kerkiät tehdä vielä tänään jotain muutakin kuin töitä”, Kakuzu murahti käheästi.

Hidan sävähti. Hän ei ollut muistanut isoon aikaan körmynkin olevan täällä.

“En mä voi, Kakashi haluaa nämä perkeleen paperit huomiseksi”, Hidan mutisi.

“Tehköön sitten itse ne.”

“Ei, jos en tee niitä, saan kuulla kunniani.”

“Kuinka usein sinä oikein teet hänen työnsä?” Kakuzu kysyi kurtistaen kulmiaan.

“Aina kun isokiho ei jaksa kättään heilauttaa.”

Hetken oli hiljaista, kunnes Hidan avasi jälleen suunsa.

“Minä tavoittelen hänen kauan sitten lupaamaansa ylennystä… ei minun enää kauan tarvitse nuoleskella hänen persettään.”

“Ylennys pitäisi ansaita osaavalla työllä, eikä tällä tavoin. Pomosi kuuluu ylentää sinut taitojesi vuoksi, eikä siksi että teet kiltisti hänen työnsä. Ja vaikka saisitkin ylennyksen, ei nämä paskahommat siihen lopu. Sinä et jää enää hetkeksikään ylitöihin!”

“Mitäh?” Hidan kysyi tyrmistyneenä kääntyen katsomaan päättäväistä Kakuzua.

“Ylityöt on okei siltä ajalta, jonka olit myöhässä, eli vartin tai jos oikeasti haluaisit sitä, mutta minä tiedän, ettet halua! Sinä et saa enää antaa Kakashin polkea sinua jalkoihinsa. Missä sinun itsekunnioituksesi on? Alahan kaivaa sitä esiin kotimatkalla”, Kakuzu lisäsi ponnekkaasti tarttuen albiinon ranteeseen ja lähtien raahaamaan tätä hissiin.

“Niin mutta…. Kakuzu! Hän suuttuu…”

“Minä puhun hänelle huomenna”, Kakuzu vastasi siihen sävyyn, ettei hän suvainnut vastaväitteitä.

Hidan seurasi Kakuzun perässä niin hämillään, ettei ymmärtänyt laittaa miehelle enempää vastaan. Vasta istuessaan autossa, hän todella tajusi mitä oli tullut tehneeksi.

‘Kakashi oikeasti nirhaa mut, vittu…’

“Sulla täytyy olla pirunmoisen hyvä puolustus Hatakea vastaan huomenna.”

“Hmm? Niin ketä?”

“Kakashia, Hatake Kakashia! Se ei nimittäin ilahdu lainkaan tästä… entä jos se antaa mulle potkut?” Hidan voihkaisi kauhuissaan.

“Ei se anna, älä sinä huomisesta murehdi, minä hoidan sen retkun”, Kakuzu sanoi niin hyytävällä äänellä, että Hidan tajusi varsin vikkelästi, ettei haluaisi olla miehen vihollislistalla.

Ennen kuin albiino huomasikaan, hän oli jo kotona. Hän meni suorinta tietä keittämään heille molemmille kaakaota, jonka jälkeen he istuivat molemmat television ääreen sohvalle. Hidan ojensi vaaleanpunaisen mukin vihreäsilmäiselle miehelle ja piti vaaleansinisen mukin tarkoituksella itsellään. Hiljaisuudessa, vain televisiosta kantautuvien äänten lomassa he nauttivat kuumasta kaakaosta, joka tuntui pyyhkivän kaikki murheet hetkeksi sivuun.

Kännykän pirinä leikkasi harmonisen hetken kahtia. Hidan laahusti väsyneenä keittiöön, jonne oli puhelimen jättänyt. Nähdessään kuka häntä kaipasi, leveä hymy kiri hänen huulilleen.

“Hei kulta.”

“Hei Hidan. Miten päiväsi on mennyt?”

“Ihan ookoosti, entä sinulla?”

“Aina sinä vähättelet ongelmiasi, Pein kertoi työpäivästäsi”, Konan vastasi hivenen surullinen vivahde äänessään.

“No… se on sitä tavallista, älä minusta huoli baby.”

Puhelimen toisesta päästä kuului hento naurahdus.

“Selvä. Tänne kuuluu ihan hyvää, kävimme tosiaan siellä elokuvissa, harmi ettet sinä päässyt mukaan. Niin ja hei! Deidara on taas maisemissa.”

“Oikeesti? Toivottavasti näen sen pian, sitä C4, onkin ollu ikävä!”

“Eiköhän Dei pyörähdä sinua moikkaamassa pikimmiten. Tuota… miten sen terapeutin kanssa menee?” Konan kysyi hivenen varovaisesti.

“Se on aika hirveä välillä, mutta nyt loppuilta on mennyt ihan hyvin. Toivottavasti kaksi viikkoa menisi nopeasti.”

“Niin… yritä olla ihmisiksi kuitenkin, hän on siellä sinua auttamassa.”

“Kyllä kulta”, Hidan vastasi niin vakavissaan kuin suinkin pystyi.

“Nähdään piakkoin, hyvää yötä rakas.”

“Hyvää yötä… rakas”, Hidan toivotti sulkien puhelun.

‘Rakas’ sanan ilmoille tuottaminen oli edelleen äärimmäisen vaikeaa, Hidanille tuotti muutenkin vaikeuksia hellyydenosoituksien myöntäminen, mutta hän yritti parhaansa Konanin vuoksi. Ei sillä, ettei hän olisi rakastanut kyseistä naista, Hidanin oli vain vaikea ilmaista itseään.

“Joko mennään petiin? En halua, että toikkaroit täällä ja herätät minut, joten olisi kiva mennä samaan aikaan nukkumaan.”

“Sopii”, Kakuzu vastasi sulkien television ja tullen Hidanin perässä makuuhuoneeseen.

Hidanin riisuessa vaatteitaan, hän ei voinut olla punastumatta. Hänen äskeinen kysymyksensä… sen voisi ymmärtää niin monella tavalla. Kakuzu vaikutti kuitenkin ymmärtäneen asian oikealla tavalla. Joten miksi se sitten häntä vaivasi?

‘Johtuu liikaväsymyksestä… sitä se vain on.’

Mutta oli silti niin pirun outoa mennä yhteiseen vuoteeseen puolialastoman miehen kanssa. Hidan hääti oudot ajatuksensa pois mielestään ja kävi pitkälleen. Eikä aikaakaan, kun he molemmat jo nukkuivat vierekkäin tuhisten.